Jokaisessa kirjailijassa asuu pieni idiootti

Created with Nokia Smart Cam

Albert Einsteinin tunnetuimpia sitaatteja on hänen typeryyden määritelmänsä: ”Toistaa samaa asiaa yhä uudelleen ja odottaa eri lopputulosta.” Tuo määritelmä kuvastaa myös kirjailijan työtä. Kirjailija uurastaa kaksi tai kolme vuotta teoksensa parissa vain huomatakseen sen hautautuvan jokasyksyisen kirjatulvan alle. Harmistusta kestää jokusen viikon, sitten kirjailija ryhdistäytyy ja alkaa työstää taas uutta teosta, vaikka tietää, että sitä odottaa sama kohtalo kuin edellisiä.

Idiootin hommaa.

Kärjistänkö liikaa? Mahdollisesti. Täsmällisempää olisi kai sanoa, että tyypillinen kirjailija saa huomiota juuri sen verran, että tuntee olevansa marginaalissa mutta ei tyystin unohdettu. Päivälehdet julkaisevat arvosteluja, jokunen toimittaja pyytää haastattelua, kirjamessuilla on esiintyminen sivulavalla primetimen ulkopuolella. Lukijoitakin näyttäisi olevan muutaman invataksillisen verran.

Näistä astelemista ei nousta bestselleristiksi, käännösmarkkinoiden komeetaksi tai Imagen kansikuvahahmoksi, harvemmin myöskään valveutuneiden piirien ihailemaksi proosataiteen uudistajaksi. Ollaan vain ihan tavallisia kirjailijoita.

Miksi kirjailija kirjoittaa? Ei ainakaan rahan tähden. Tuskin myöskään maineen, koska viimeistään toisen teoksen julkaisemisen jälkeen käy selväksi, että kirjailija vastaa julkisuuden hahmona jalkapallon kakkosdivisioonan joukkueen vasenta pakkia. Kerran minulta kysyttiin, mitä julkisuus odottaa kaltaiseltani kirjailijalta. Siihen oli helppo vastata: ”Ei yhtikäs mitään.”

Kirjailijuus on outo sekoitus kutsumusta, toiston pakkoa, järjetöntä toivoa tulevien sukupolvien suosiosta ja puhdasta idiotismia.

Toisinaan kollegoiden kanssa keskustellessa vilahtaa ajatus, että joskus ennen oli paremmin. Ennen arvostettiin kunnon kirjallisuutta eikä kumarrettu viihteelle, ennen ei tanssittu markkinoiden ja julkisuuden pillin mukaan, ennen oli parempia kriitikoita ja sivistyneempiä lukijoita.

Höpöhöpö. Mitään kulta-aikaa ei koskaan ollutkaan.

 

***

 

Jos nykyajan ”pinnallinen ja kaupallinen” meno ahdistaa, kannattaa lukea Pekka Tarkan toimittama teos Kirjailija ja hänen kustantajansa. Volter Kilven ja Alvar Renqvistin kirjeenvaihto 1931-1938. Se sopii lohtukirjaksi taisteluväsymystä poteville kirjailijoille ja näkökulmien avartajaksi kaikille kirjallisesta kulttuurista kiinnostuneille.

Nykypäivän perspektiivissä Volter Kilven Alastalon salissa on Seitsemän veljeksen ja Tuntemattoman sotilaan veroinen klassikko, mutta sen aikalaisvastaanotto muistutti pikemminkin keskivertoromaanin kuin kuolemattoman mestariteoksen vastaanottoa.

Kun Alastalon salissa julkaistiin 1933, odotukset olivat kovat niin kirjailijalla kuin kustantajalla. Kilpi oli työstänyt romaaniaan vuosikaudet ja saatuaan sen vihdoin painotuotteena hyppysiinsä tunsi paitsi iloa ja tyytyväisyyttä myös ”jonkinmoista surumieltä”. Hän tähdensi Renqvistille tuntevansa työnsä arvon, eikä antaisi mahdollisten negatiivisten kritiikkien itseään horjuttaa.

Epäilemättä Kilpi uskoikin taiteellisiin näkyihinsä, mutta hänen kirjeistään huokuu myös kalvavaa väärinymmärretyksi tulemisen pelkoa. Entä jos kirjallinen maailma ei kykenekään ottamaan vastaan Alastalon salin kaltaista teosta? Välillä pelko heilahti uhmakkuudeksi. Kun Otavan markkinointiosasto kysyi, minkälaisille lukijapiireille Kilpi oli romaaninsa kirjoittanut, hän vastasi: ”Tuleville suomalaisille lukijapolville”. Jostain syystä virkkeen loppu on yliviivattu: ”mutta ei nykyiselle, myrkytetylle, sielultaan ja veriltään.”

Otavalle Alastalon salin kaltaisen järkäleen julkaiseminen ei ollut vähäpätöinen juttu, sillä yhtiö oli 1930-luvun alun pulavuosina suurissa taloudellisissa vaikeuksissa. Alvar Renqvist ei ollut ”kaunokirjallisesti kovin valveutunut kustantaja”, kuten Pekka Tarkka esipuheessaan sanoo, mutta Kilven proosan taiteellisiin ansioihin hän uskoi lujasti. Samalla häntä jännitti, riittäisikö Alastalon salille tarpeeksi myyntiä, jotta kustantamo saisi edes omansa takaisin.

Myynnin edistämiseksi Renqvist suostutteli Kilpeä Akateemisen kirjakaupan järjestämään matineaan, vaikka kirjailijaa hirvitti julkinen esiintyminen suuressa salissa ”riittämättömien äänivarojensa” vuoksi.

Pyydän näin ollen nyt tiedustella käsitystänne, pidättekö mainostuksen kannalta hyödyllisenä lupautumistani kysymyksessä olevan matinean avustajaksi, vai saatanko epäytyä. Oma haluni olisi epäytyminen, mutta mukaudun myöskin esiintymiseen, jos kustannusliikkeen taholta se pidetään suotavana.

Markkinointiponnisteluja enemmän Kilpi ja Renqvist hätäilivät kuitenkin kriitikoiden suhtautumista. Ensimmäiset arviot Alastalon salista tulivat Helsingin Sanomista ja Turun Sanomista. Ne herättivät Kilvessä ”oudon kohistavan mutta epämieluisan tunteen”. Suurimmaksi pähkäilyn aiheeksi nousi kuitenkin se, mitä aikakauden johtava kriitikko V.A. Koskenniemi mahtaa kirjoittaa Uudessa Suomessa. Arvio viipyi ja viipyi ja Kilpi tuskaili, mahtaako Koskenniemi tuntea häntä kohtaan penseyttä henkilökohtaisella tasolla.

Marraskuussa 1933 Kilpi kirjoitti Renqvistille jo varsin defaitistisessa sävyssä. Alkoi näyttää siltä, että Alastalon salissa ei tavoita lukijoita eivätkä lehdetkään huomioi sitä niin laajasti kuin olisi voinut toivoa. Joulukuussa Renqvist vahvisti Kilven ikävät aavistukset oikeiksi: ”Kysyntä ei ole ollut kovin suuri, olin puolestani odottanut melkoisesti parempaa.”

Seuraavana keväänä Renqvist raportoi, että Alastalon salin I osaa on myyty 800 kpl ja II osaa kaksisataa kappaletta vähemmän. Tuttuja lukuja nykypäivän kirjailijoille. Jos kotimainen uutuusromaani myy yli tuhat kappaletta, sitä voi pitää vähintäänkin kohtuullisena määränä.

Alastalon salin levikki oli ankara pettymys niin kirjailijalle kuin kustantajalle. Renqvist esitti myyntitavoitteiden pettämisestä liikemiesmäisen analyysin: ”Kaikkein suurimpia esteitä siihen, ettei Alastalon salissa kirjakaupallisesti menestynyt niin kuin sen olisi pitänyt, oli juuri sen suuri laajuus, joka peloitti niitä kirjakauppakundeja, jotka pelkäävät liian laajoja ja sen kautta myös liian kalliita kirjoja.”

Jos Alastalon salin kaltaista romaania tarjottaisiin nykypäivänä kustantajille, monet heistä tekisivät samanlaisen analyysin kuin Renqvist. Mutta tekisivätkö he sen jo etukäteen ja päättäisivät, ettei kannata ottaa taloudellista riskiä? Täytyy muistaa, että Kilpi oli teosta tarjotessaan unohduksiin painunut kirjailija, hän ei ollut julkaissut mitään viiteentoista vuoteen.

 

***

 

Volter Kilpi ei elänyt apurahojen varassa, vaan työskenteli Turun yliopiston ylikirjastonhoitajana ja rahoitti taiteellisen työnsä omasta kukkarostaan. Silkka taloudellinen järki olisi puoltanut kirjallisten hommien lopettamista Alastalon salin tuoman pettymyksen jälkeen. Kutsumus vei kuitenkin voiton ja Kilpi jatkoi kirjallisessa idiootin oravanpyörässä julkaisten Saaristolaissarjansa kaksi muuta osaa, Pitäjän pienimpiä ja Kirkolle, 1934 ja 1937.

Vuotta ennen kuin Kirkolle ilmestyi, Kilpi kirjoitti Renqvistille synkän tilinteon yli vuosikymmenen mittaisista taiteellisista ponnistuksistaan. Elämäntyönsä loppuun saattamiseksi hän oli uhrannut omaisuuttaan neljännesmiljoona markkaa ja havainnut että käyttövarat ehtyvät ennen kuin loppu tulee.

Olen odottanut kirjoilleni edes senverran yleisömenestystä, että ne olisivat jonkinmoisena kymmenvuoden työkumulointina rahoittaneet jatkamisen, mutta siinä laskuissani petyin. Ne jäävät vain makulatuuriksi Otavan varastohyllyille, kunnes ne ilmestyvät kirjojen ruumispaareille, alennusmyyntiluetteloon. Lienee tämä Suomen kansa lukuhaluista kansaa, mutta latteata sen lukuhalu on: se lukee vain ’vuoden merkkikirjoja’ kinastellakseen sitte niiden kelvottomuudesta.

Vastauskirjeessään Renqvist säesti kirjailijansa johtopäätöksiä: ”Emme voi muuta kuin ihmetellen todeta, että suomalaisen yleisön kirjallinen maku on vielä kehittymättömämpi kuin mitä minä otaksuin.”

Historian tuomio oli onneksi armollisempi. Lukeva yleisö – tai ainakin sen valveutunein osa – kasvoi kuin kasvoikin näkemään Alastalon salissa klassikon. Synkimpinäkin hetkinään Kilpi osasi kyllä sen aavistaa. Kuten hän Renqvistille julisti: ”Olen selvillä siitä, että minä en aikaani näe.”

Tuo uskonvarmuus varjeli Kilpeä oman idiotisminsa tunnistamiselta ja tunnustamiselta. Niin kuin se varjelee kaikkia muitakin kirjailijoita, tulipa heistä klassikkoja tai ei. Kirjailijan on ainakin jossain määrin yliarvioitava oman työnsä laatu ja merkitys jaksaakseen pakertaa eteenpäin.

Joskus jälkimaailma osoittaa, että kyse ei sittenkään ollut yliarvoimisesta.

Ja ne muut, unohduksiin painuvat kirjailijat, kirjailijoiden valtaisa enemmistö: kyllä heidänkin teoksistaan säilyy jälkiä toisten, taitavampien tai arvostetumpien kirjailijoiden teoksissa. He ovat sitä humusta, josta kirjallinen kulttuuri kasvaa. Ehkä hekään eivät ole idiootteja, loppujen lopuksi.

Kommentit
  1. 1

    Sami sanoo

    Kiitos tästä piristyksestä (ilman sarkasmia). Tulee mieleeni myös muuan J.Joyce joka kirjeessään pohtii mitä ne 6-7 edellisen kirjan ostajaa mahtavatkaan pitää tästä tulevasta Dubliniin sijoittuvasta yhden päivän romaanista. Kyseessä lienee jokin primitiivisempi tarve, riippuvuus lienee huono sana. Osaksi se on äärimmäinen tunne kutsumuksestaan (sana jota ei nykyään kai saisi käyttää, hieno sana silti). Toiseksi luulen jo luolamaalareiden olleen jonkin muun kuin aikalaiskriitikoiden (luolamiehiä kuten nykyäänkin) mielipiteiden perässä (taide=pyhä). Ts, jokainen taiteilija joka luo taidetta (lisää kirosanoja), uskoo/toivoo tekemisensä ikuisuuteen, sen elämään tekijänsä jälkeen. Ja eikös nämä nykypäivänä klassikoina pitämämme teokset ole asemassaan ennemminkin juuri aikalaiskritiikistä huolimatta kuin sen ansiosta.

  2. 2

    Eeva-Maija Harju-Virta sanoo

    Einstein osui oikeaan, ei voi muuta sanoa.
    Kirjallisuuden alalajeista huumori on suurin suo ja pettävä jää.
    Isolla työllä saavutat jonkinmoisen humoristin aseman.
    Ainoa seuraus siitä on, että lopun elämääsi tuotat todennäköiseti vain pettymyksiä 90 %:lle ihmisistä.
    Koska et olekaan AINA hauska.
    Kun saavut tuntemattomaan seuraan, kaikki muut ovat aivan hiljaa ha keskittyvät odottamaan jotain hauskaa.
    Ja lisäksi aina joku löytää jonkin vivahteen jolla olet tarkoittanut juuri häntä ! Josta hän ei ole ollenkaan pitänyt.
    Naura !

  3. 3

    Eeva-Maija Harju-Virta sanoo

    Ei voi muuta sanoa kuin että juuri niin.
    Olen kirjoittanut 22 kirjaa.
    Olen kirjoittanut arvioita, kauniita juttuja, ei pahoja ehkä 500:sta kirjailijasta. Myynyt monia maailmalle.
    Saanut perääni happamia naisia, jotka ovat sitä mieltä, että nostan itseäni muiden ajatuksilla. Koska olen kertonut kirjailijoiden ajatuksista. Heidän ominaan, en minun.
    Suurin toiveeni olisi, että joku kirjoittaisi samoin minun kirjoistani.
    Turha toive, KUKAAN ei kirjoita minun kirjoistani.
    ???????????????????????????????????????
    Mitä tekee idiootti ? Jatkaa vaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *