Johtava postmodernistimme

Blogitekstien pitäisi olla lyhyitä eikä pitkiä. En useinkaan jaksa lukea ruudulta Jukka Kemppisen moniaalle rönsyileviä postauksia. Vika on tietysti minussa, lukijassa, koska vika on aina lukijassa.

Tänään tihrustin Kemppisen merkinnän alusta loppuun. Se sai minut sopivasti kihisemään. Ynnä pohtimaan, miksi jotkut rakastavat taksonomioita.

Kemppinen sanoo (huonokielisyys menee siis tässä hänen piikkiinsä): “Minulla viimeisten sadan viidenkymmenen vuoden kirjallisuus on helppo otsikoida – romantiikka & realismi eli neuroottisuus; modernismi eli skitsofrenia; postmoderni eli paranoidisuus.”

Ovathan taksonomiat toki käyttökelpoisia. Aina kun on survonut väkisin nelikulmaisen palikan pyöreään reikään voi huokaista helpottuneena: “Se toimii sittenkin.”

Jaottelunsa avulla Kemppinen todistelee, että Antti Tuuri ei ole hyvä kirjailija vaan paljon enemmän. Toisin sanoen postmoderni kirjailija. En kyllä ymmärrä, mitä pahaa on hyvissä kirjailijoissa. Ei heitä niin ylettömän paljon ole.

Edelleen Kemppistä: “Tuurin kuvaama Tampereen valtaus on emergentti eli osallistujille tilanteessa selittämätön – jossain korkealla heidän yläpuolellaan. Itsestään selvästi tarvitaan tarinoita Tampereen valtauksesta, ja ne tarinat on meillä perinteisesti kirjoitettu 1700-luvun kaavalla hyveen palkkana ja pahan rangaistuksena.

Tuuri kieltäytyy tällaisesta tykkänään. Hän kertoo, mitä näyttää tapahtuvan, ja siinä kaikki. Kun kysymyksessä on taide eli kirjallisuus, kokonaisuus on sekä tunteenomaisesti että älyllisesti ja lisäksi kielellisesti kiihdyttävä. Palavat talot ovat ihmisen päässä. Hautausmaan kiviaidan taakse riviin kaatuneet vainajat ovat katsojan mielessä, vaikka niitä on nosteltava kärryille ja vaikka ne ovat likaisia ja haisevia.”


Jäin miettimään ainakin sitä, miten Veijo Meren Manillaköyttä pitäisi lukea Kemppisen silmälasien läpi. Onko Manillaköysi vain skitsofreeninen eli moderni opus vai olisiko se myös paranoidinen eli postmoderni.

Sekin kävi mielessäni, onko Kemppisen tarkoitus vain briljeerata sillä että on eri mieltä kuin kaikki muut. Tai piruilla salaviisaasti niille, jotka eivät lue Tuuria koska hän ei ole tarpeeksi post-jotakin.

Molemmat, briljeeraaminen ja piruilu, ovat tietysti hyviä syitä kirjoittaa tekstiä ja julkaista se. Muita syitä ei taida ollakaan?

No, tästäkin tekstistä tuli aika pitkä. Ihan liian pitkä blogiin.

Kommentit (4)
  1. Salla Brunou
    25.9.2007, 20:27

    Hmm, painavia huomautuksia. Itsekin kirjoittelen välillä pitkästi, sivutolkulla. Nopeasti kun kirjoittaa, jää usein myös kielivirheitä joukkoon, ja laiskana niitä ei aina jaksa jälkeenpäin korjailla.

    Kemppisen blogia olen lukenut itse vain vähän – ehkä osittain juuri noista syistä. Päteminen on aina vähän kyllästyttävää, vaikka siellä pätemisen takana sinänsä ihan hyviä ajatuksia olisikin.

  2. Olen niin uusi täällä, etten oikein hahmota miten blogikäytäntö toimii. Pitäisikö minun kommentoida Kemppisen blogiin vai sinun vai molempiin? No, tässä sinun ensin.

    Mukava huomata että jonkun toisenkin kemppislukukokemus lähenee omaani. Tajunnanvirran seuraaminen kysyy aina kärsivällisyyttä ja itselläni myös ymmärrys tai sen puute nousee usein vastaanoton tielle.

    Kiinnitin Kemppisen blogissa huomiota täsmälleen samoihin kohtiin joita olit lainannut.

    Tuo kolmijakoinen taksonomia on kyllä karkeasti käyttökelpoinen ja siitä jotenkin viehätyin.

    Toinen kysymys on miten taksonomiaa hyödynnetään. En tajunnut millä lailla Kemppisen perustelut Tuurin postmodernisuudelle poikkeavat omasta arviostani Tuurin modernistisuudesta. Sikäli on huono sanoa kun en ole näitä uudempia Tuureja lukenut, vain Pohjanmaahan asti.

    Kemppisen kuvauksen perusteella Manillaköysi olisi minusta hyvinkin postmoderni.

    Jotenkin silti tuntuu kuin Kemppisen mämmit ja talkkunat menisivät sekaisin. Mutta piru siitä tietää, Tuhatkaunosta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *