Joel

”Missä oli alkukesän öitten kultainen loiste? Ruudut häämöttivät vaaleina, koivut rannalla huokasivat silloin tällöin.”

Joel Lehtonen osasi kuvata paitsi ”alkukesän öitten kultaisen loisteen”, myös tämän loisteen katoamisen. Maalauksellisempaa proosaa ei hevin suomalaisesta kirjallisuudesta löydä. On aina nautinto palata Lehtoseen, löytää hänet uudelleen. Löytää, vaikka ei olisi hukannutkaan.

Parhaassa proosassa kulkevat rinnan valo ja varjot. Sellaista on Joel Lehtosen proosa, siinä kauneus on katoavaista ja onni haurasta, ihmiset ihmisiä. Varmaan menee patetian puolelle väittää, että Lehtosen jokainen lause on tosi, elämäntosi. Mutta siltä minusta juuri nyt tuntuu, Kerran kesällä -romaanin luettuani.

Lehtonen näki syvälle, koska ei pelännyt katsoa. Välillä hän on armoton, viiltävän pirullinen ja ironinen. Mutta ei milloinkaan penseä, välinpitämätön. Hänen ironiassaankin sykkii aito tunne, kokemuksellisuus.

Jotta vuodatukseni olisi täydellinen, on tämäkin sanottava: Joel Lehtonen eli sellaisen elämän, että hänestä tuli kirjailija. Se koitui hänen kuolemakseen. Mutta niinhän elämä aina.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Kuva silloin tällöin huokaisevista koivuista on aito. Niitä on vähän joka pihassa. Muutama kuukausi vielä, ja sitten kuulemme ne taas.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *