Jenkkiproosan uudet kuplat

Toisen maailmansodan jälkeisen ajan kolme johtavaa amerikkalaista miesprosaistia olivat eriseuraisia. John Updike kannatti Vietnamin sotaa, Philip Roth murjoi Nixonia Meidän jengi -romaanissaan, Norman Mailer halusi tapella paljain nyrkein kaikkien kanssa, varmaan myös Updiken ja Rothin, etenkin kun oli sitä mieltä, että Updikea arvostavat vain sellaiset, jotka eivät tajua proosasta mitään. Eräs asia näitä parantumattomia narsisteja kuitenkin yhdisti: rakkaus omaan sukuelimeen. Penis oli heidän muusansa ja tärkein ruumiinosansa.

Updiken, Rothin ja Mailerin ”suuret amerikkalaiset romaanit” vilisevät Kafkaa lukevia ja Kierkegaardia siteeraavia mieshahmoja, joiden elämää värittää outo eksistentiaalinen ahdistus. Tuo ahdistus kumpuaa siitä katkerasta tosiseikasta, että kaikkia naisia ei ole mahdollista panna, vaikka mieli tekisi. Henkisemmät pyrinnöt ovat näille libidoaan kerskakuluttaville mieshahmoille seksuaalisten toimintojen sublimaatiota. Ankarimmassa puutteessaan he työntyvät naisen sijasta omaan kouraansa, kuten Portnoyn taudin lukeneet muistavat. Jos Updiken, Rothin ja Mailerin tuotantoon on uskominen, ihmisurokset ovat viettiensä toteuttamiskoneita, joiden perimmäisenä pyrkimyksenä on levittää siementään kaikkialle maailmaan. Ehkäisypillerin keksiminen näyttäytyy heille mullistavana sosiaalisena edistysaskelena ja elostelu henkilökohtaisena sankaruutena. Paras ja onnellisin yhteiskunta on sellainen, jossa halu saa purkautua estoitta ja taajaan.

Näistä kolmesta fallosentrikosta on elossa enää Philip Roth. Ja koska Roth on tyypillinen homo scribens, joka ei ajattele yhtäkään ajatusta julkaisematta sitä kirjallisessa muodossa, hän suoltaa Haamu poistuu -romaanin kaltaisia vanhuudentöitä, jotka huokuvat pelkoa ja vihaa mieskunnon hiipumisen synnyttämän apokalyptisen kauhukuvan edessä. Updike ehti ennen kuolemaansa purkaa omat angstinsa romaanissa Toward the End of Time, jota kustantaja mainosti avauksena futuristis-dystooppisen fiktion suuntaan, vaikka se sisältää enemmän mainintoja miespäähenkilön sukupuolielämästä ja peniksestä kuin tulevaisuuteen sijoittuvasta sodasta Yhdysvaltain ja Kiinan välillä. Kun on elänyt elämän, josta syntyy Updiken, Rothin tai Mailerin kaltainen kirjailija, lienee turha odottaa seesteistä vanhuutta. Niinpä näiden kolmen myöhäistuotanto ei kuvasta sisäistynyttä tietoisuutta lihan himojen ja ruumiin ilojen petollisuudesta, vaan kiukkuista kapinaa impotenssia vastaan.

En kiistä Updiken, Rothin ja Mailerin parhaiden romaanien arvoa; etenkin Rothin työt ovat herättäneet minussa jopa ihailua. Silti mieleeni nousee heitä lukiessa itsepintainen kysymys: mihin minä tarvitsen näin karvaisia uroksia?

***

Tuohon tapaan aloitin Don DeLilloa käsittelevän esseen Kuka nauttii eniten -kirjassani. Katkelma nousi mieleeni luettuani New York Review of Booksista Elaine Blairin kirjoituksen “American Male Novelists: The New Deal”, jossa hän arvioi noita kolmea edellä mainittua jenkkiproosan ikonia ja heidän nykyistä asemaansa ja merkitystään.

Blairin kirjoituksen taustalla kangastelee sama teksti kuin tuossa minunkin pätkässäni, nimittäin David Foster Wallacen essee “Certainly The End Of Something Or Other, One Would Sort Of Have To Think”. Esseessään Wallace leimaa Updiken, Rothin ja Mailerin egoismissaan rypeviksi narsisteiksi, kaunokirjallisen solipsismin edustajiksi. He olivat 1960- ja 1970-luvuilla  aikuisiksi varttuneiden kirjallisia esikuvia ilmentäessään uutta uljasta individualismia ja seksuaalista vapautumista. Nuorempien ikäluokkien keskuudessa Updike, Roth ja Mailer eivät kuitenkaan nauti enää samanlaista arvonantoa. Nykylukijan on vaikea pitää heidän teoksiaan erityisen radikaaleina tai ravistelevina, kun muistot 1950-luvun tabuista ja kaksinaismoralismista alkavat olla muinaishistoriaa.

Wallace korostaa, että kolmen suuren miesnarsistin saarnaama vapautus ei osoittautunutkaan erityisen vapauttavaksi. 1980- ja 1990-luvuilla uusi uljas individualismi taantui tai rappeutui “minä”-sukupolven ilottomaksi, anomian leimaamaksi itsekeskeisyydeksi. Osaltaan Updiken, Rothin ja Mailerin asemaa on toki kalvanut myös feminismin nousu. Esseessään Wallace siteeraa naispuolisten ystäviensä vähemmän mairittelevia luonnehdintoja Updikesta, joista eräs kuului: “Just a penis with a thesaurus.”

Suomessa puhuttiin vuosituhannen vaihteessa Veijo Meren pojista eli Jari Tervon, Kari Hotakaisen ja Hannu Raittilan kaltaisista kotimaisen miesproosan uusista soihdunkantajista. Onko Yhdysvalloissa Updiken, Rothin ja Mailerin poikia? Elaine Blairin mielestä ei. Jos ovat naispuoliset lukijat ottaneet etäisyyttä narsistikolmikkoon, samaa voi sanoa myös miespuolisista kirjailijoista. Jonathan Franzenin, Jeffrey Eugenidesin, Jonathan Safran Foerin ja Gary Shteyngartin kaltaisten nykypolven prosaistien teoksissa näkyvät jäljet feministisestä kritiikistä. Heidänkin romaaneissaan toki tapaa seksiä ajattelevia mieshahmoja, jotka tekevät naisista himojensa ja halujensa objekteja, mutta he esittävät tällaiset mieshahmot kaikkea muuta kuin sankarillisessa valossa, muuttavat heidät vaarattomiksi satiirin ja ironian keinoin. Kun naisten perään kuolaavasta seksimaanikosta tehdään omasta naurettavuudestaan tietoinen itseironikko, hän näyttäytyy siedettävänä naislukijoiden silmissä.

Toinen puoli tätä diiliä on se, että franzenit, eugenidesit ja safran foerit saavat poliittisen tyylitajuisuutensa ansiosta säilyttää itselleen rakkaat mieshahmonsa romaaniensa keskiössä. Kuten Blair kirjoittaa: “the hero is entitled to the spotlight because he has been appropriately self-critical — it’s his novel, bought and paid for with all those jokes at his own expense.” Tämä asetelma ei Blairin mielestä ole mitenkään halpamainen, päin vastoin, hän pitää nykypolven amerikkalaisten miesprosaistien romaaneja suorastaan vastustamattomina, lähestulkoon aikamme parhaana kirjallisuutena.

Olen Blairin kanssa eri mieltä, mutta en niinkään siksi, että tuo edellä kuvattu poliittinen tyylitajuisuus erityisemmin vaivaisi minua, vaan pikemminkin sen seikan johdosta, jonka Blair mainitsee vain ohimennen: “The younger novelists, they want to be liked.” Minua häiritsee franzeneissa, eugenideseissa ja safran foereissa ennen muuta se, että heidän romaaninsa ovat niin laskelmoidusti lukijaystävällisiä, että niistä puuttuu vaaran tuntu lähes kokonaan. Ne eivät vaadi lukijalta muuta kuin että hän ottaa mukavan asennon laiskanlinnassaan, tyhjentää mielensä häiritsevistä ajatuksista ja antaa tarinan kuljettaa mukanaan. Updikeä, Rothia ja Maileria voi kritisoida yllin kyllin — ja täysin aiheestakin — mutta ainakaan heidän romaaninsa eivät olleet harmittomia. Ne olivat, ainakin parhaimmillaan, enemmän ääntä ja vimmaa kuin kaunokirjallista taidokkuutta ja ammattirutiinia.

Samassa New York Review of Booksin numerossa Blairin kirjoituksen kanssa on Charles Simicin arvio Steven Millhauserin novellikokoelmasta We Others. Simic lausuu varsin suorin sanoin, että amerik
kalaista pitkää proosaa luonnehtii jonkinlainen arvostuskupla. Vaikka franzenit, eugenidesit ja safran foerit herättävät julkista pöhinää, heidän teoksensa eivät ole kovin kaksisia verrattuna parhaaseen amerikkalaiseen novellistiikkaan tai runouteen.

“The bigger-the-better being our national ideal in just about everything we set out to do, many of our novels, especially in recent decades, when a walloping book of six hundred to eight hundered pages is no longer a rare exception, have tended to be badly overwritten.”

Kommentit (14)
  1. Kirjoituksesi oli minulle hyvä tekosyy mainita niitä teoksia jotka olen aidosti, siis ihan aidon häiritsevästi, kokenut eheyttäni uhkaaviksi tai kuten asian ilmaisit, vaaran tuntua aiheuttaviksi… siinä määrin kuin taide tai filosofia yleensä voi olla vaarallista muille kun tekijälleen – kuten Venäjän punktytöt saivat huomata. Mutta tässä näitä:

    Hyvän ja pahan tuolla puolen (vie sille rajalle, missä mielikuvitukseni ei voi minua enää pelastaa; ja Deleuzen Nietzschekirja tähän mukaan), Syvä Joki (arvoiltaan mahdollisesti(!) vastenmielisen vaikuttava ja muodoltaan kaunis), Beckettin ‘Millaista on’ (vituttaa ja koukutta yhtäaikaa; aavistan jonkin vaikuttavan mielen tässä teoksessa mutta en ole varma; maiseman abstraktius on innostavan häiritsevää), Sartren Minän ulkoisuus ja de Mellon Havahtuminen (haastavia veljesteoksia, varsinkin de Mellolle tekisi mieli huutaa täysillä vastaan vaikka tai ehkä juuri siksi, että hän oli niin johdonmukaisen uskottava valitessaan tuon tylyn linjansa), Edward Bunkerin Elukkatehdas (eräs tuttavani luki tämän suosistuksestani ja palautti kirjan hieman moralistisen tuohtuneena; populaari on vaarallista juuri siksi ettei se suo korkean turvakenttää ympärilleen; lukija tuntuu olevan itse vastuussa siitä mitä suostuu lukemaan ja miksi – ja miten!; vähän kuin kauhugenre elokuvissa: että Pasolinin ja Haneken brutaaleimmat teokset ovat helpompia niellä kollektiivisesti jaetun ylevyyden turvin kuin vaikkapa populaaarin ja taiteen rajalla kulkeva Argenton ‘Suspiria’ tai jokin vielä likaisempi teos), ja heti perään ehtaa kioskikirjallisuutta: Joe Landsdalen kirjat (tarina määrittelee häpeämättömästi sen, mikä on oikein ja sopivaa), McCarthyn ‘Tie’ (tuttu kieli vieraassa maailmassa; vavahduttava ja sosiaalisiin sopimuksiimme kipeasti tunkeutuva, erityisesti äidin lähtö ja hänen perustelunsa jää mieleen tulikirjaimin: paljonko olemistamme perustavat lauseet kestävät koettelua?), Markiisi de Sade (tuskin tarvitsee perustelua), Orwellin essee Kosto on karvas (tähän oli pakko “vastata”, löytyy osoitteesta hume09.blogit.fi, kirjoitus 19, jos haluatte lukea), Christopher Johnsonin pieni kirja Derridan Lévi-Strauss kommentoinnista(Derrida toisaalta avasi ideolodioita tärkeällä tavalla mutta vei ajattelunsa raivostuttavan pitkälle; Derrida tekee levottomaksi ja Johnsonin kirja avautuu helposti).

    Muutakin nyt unohtunutta epäilemättä löytyisi mutta tässäkin jo oli varmasti kyllin.

    t.juha

  2. Jussi Keinonen
    19.8.2012, 15:24

    Hyvä kirjoitus, kuten yleensä.

    Tuli vaan mieleen avauslauseesta “Toisen maailmansodan jälkeisen ajan kolme johtavaa amerikkalaista miesprosaistia”, että itse tulin ns. vakavan kirjallisuuden puolelle lukijaksi Kurt Vonnegutin kautta.

    16-vuotiaaksi asti olin lukenut erittäin paljon, mutta käytännössä juonivetoista (muistan lukeneeni 8-vuotiaana Papillonin ja Kummisedän, nykypäivänä vanhempani olisi kai ilmoitettu sosiaaliviranomaisille).

    Vonnegutin avulla hoksasin, että kirjoissa voidaan välittää myös ajatuksia. Aukeni maailma uusissa väreissä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *