Jää, vaikutelmani siitä


Harvinainen tilanne. Olen lukenut uusimman Finlandia-voittajan. Hankin nimittäin Ulla-Lena Lundbergin Jään Helsingin kirjamessuilta. Vähän hetken mielijohteesta, mutta hankinpa kuitenkin.

Vietin pari iltaa Jään parissa, ja viihdyin erinomaisesti. Osasin aavistaa, että Tarja Halonen valitsee sen Finlandia-palkinnon saajaksi. Siitä on todistusaineistoakin, sillä kirjoitin blogini kommenttilootassa 16. marraskuuta: ”Minä antaisin Seppälälle, mutta Tarja Halonen antaa Lundbergille, luulen epäluuloisena ja ennakkoluuloisena ihmisenä.”

Samassa kommentissa totesin myös, että Jää on hieno teos omassa lajissaan, vaikka ei olekaan sitä lajia, joka saa housunlahkeeni lepattamaan. Lundberg on hyvä perinteinen eepikko, ja Jäässä verevä henkilökuvaus yhdistyy yleishumaaniin eetokseen ja myötäelävään lämpöön. Vanhan kunnon romaanin ystäville tämä on varmasti lyömätön kombinaatio. Halonenkin kertoi palkintoperusteluissaan Lundbergin teoksen imaisseen hänet mukaansa. Lundberg osaa luoda vahvatunnelmaisen romaanimaailman, saaristolaismaisemat väikkyvät elävinä silmien edessä kirjaa lukiessa. Jään tarjoama lukuelämys onkin ensisijassa immersiota tähän romaanimaailmaan. Kerronta niin sanotusti pitää otteessaan, eikä viettele lukijaa kiinnittämään huomiota siihen, miten kerronta on rakennettu, miten se toimii ja minkälaisiin tekijöihin sen todellisuusilluusio perustuu. Erittäin toimivaa epiikkaa siis.

Toki Jään kaltaisia romaaneja on kirjallisuushistoriassa paljon. Lundberg ei yritä ajatella romaania uusiksi, tutkia romaanimuodon mahdollisuuksia. Jos Lundberg olisi rockbändi, hän tekisi sellaisia biisejä, joiden mukana osaa heti hyräillä, vaikka kuulee ne ensimmäistä kertaa. Siinä mielessä Jään tarjoama esteettinen nautinto on tuttua ja turvallista nautintoa. Mutta, kuten sanottu, Lundberg tekee juttunsa todella hyvin. Hän on erinomainen biisintekijä perinteisillä hyviksi havaituilla aineksilla.

Minä kuitenkin innostun eniten sellaisista romaaneista, jotka onnistuvat yllättämään minut jollakin tavalla. Siinä mielessä en ole Lundbergin ideaali lukija.

Ehkä mukavin asia Jäässä oli minulle se, että koin sitä lukiessa pääseväni hetkeksi irti arkisen todellisuuteni kahleista. Lundbergin kuvaama ulkosaariston elämänmeno sotien jälkeisinä niukkuuden vuosina on mahdollisimman kaukana tästä median ja kulutuksen läpitunkemasta jälkiteollisesta maailmanajasta, jonka vastentahtoisena asukkina päivästä toiseen sinnittelen. Minua rauhoitti ja lohduttikin se elämisen rytmi, jota pääsin Jäätä lukiessani aistimaan. Voisin siis sanoa, mitenkään vähättelemättä, että sain Lundbergin romaanista ennen muuta eskapistista nautintoa. Kun olin päässyt kirjan loppuun, tuli vähän ikävä taakse jättämääni maailmaa. Olen melko varma, etten tule enää lukeneeksi Jäätä toiseen kertaan. Se ei ole niitä kirjoja, joihin palaan. Toisin kuin vaikkapa Jaakko Yli-Juonikkaan Neuromaani, tämän vuoden merkittävin kotimainen romaani, joka on ollut kirjoituspöydälläni siitä lähtien kun sen sain ja jota lueskelen sieltä täältä lähes joka ilta. Toki Neuromaani on ihan erilainen olento kuin Jää siinäkin mielessä, että  sen lumo ei perustu lineaariseen narratiiviin, vaan sitä voi lukea mistä tahansa ja miten tahansa. Ideaalinen romaani kaltaiselleni lukijalle.

Tekee mieli nostaa tässä yhteydessä esiin Roland Barthesin hahmottelema typologia neljästä erilaisesta lukijatyypistä: fetisistisestä, pakkomielteisestä, paranoidista ja hysteerisestä.

Tunnustaudun oikopäätä fetisistiksi, koska uppoudun tekstien yksityiskohtiin ja katkelmiin, kiinnostun enemmän osista kuin kokonaisuuksista. Tämän vuoksi en jaksa ylistää loputtomiin romaaneja, jotka on rakennettu viimeisen päälle teosmaisiksi, alusta loppuun luettaviksi, ja joista jää päällimmäisenä mieleen eeppinen taituruus tai tekninen virtuositeetti. 

Entäpä ne kolme muuta lukijatyyppiä?
Pakkomielteisen lukijan tekee pakkomielteiseksi vimmaisuus laatia lukemistaan teoksista valtaisiksi paisuvia selitysröykkiöitä. Paranoidi lukija hakee teksteistä aukkoja ja salakäytäviä, tekeytyy jonkinlaiseksi kirjalliseksi mestarietsiväksi. Hysteerinen lukija taas on kuin tämänvuotinen Finlandia-diktaattori Tarja Halonen. Hän heittäytyy pidäkkeettä tekstin vietäväksi ja saa lukunautintonsa tuudittautuessaan tekstin tarjoamaan todellisuusilluusioon. Jää on erinomainen romaani hysteerisille lukijoille.

Kuka olisi voittanut Finlandian, jos kaltaiseni fetisisti olisi valinnut? No, tietysti Juha Seppälä.



Kommentit
  1. 1

    Anonymous sanoo

    Nouseeko kaunokirjallisen teoksen arvostus, jos arvioitsija hyppii tasajalkaa ”fantastista, upeeta,!”.

  2. 4

    sanoo

    Ja jos oikein kovin sivistymätön sattuu olemaan, on juttu tarjolla myös härmäksi:

    ”Tekstin hurma”

    Vastapaino 1993.
    (Suom. Raija Sironen, jälkisanat Erkki Vainikkala)

  3. 6

    Anonymous sanoo

    Kirjailija on muuttunut kansalliseksi hahmoksi, natsionalistisk figur, kun hänet on nimetty kansalliskirjailijan nimeä kantavaan valintatiimiin tai hänen blogiaan sanotaan lehdessä maan johtavaksi.

  4. 7

    sanoo

    Et lukenut Lundberin tekstiä, koska hän ei kirjoita suomea. Luit itse asiassa kirjan suomentaneen Leena Vallisaaren tekstiä. Et kuitenkaan edes mainitse tätä (kiusallista?) tosiseikkaa.

  5. 8

    sanoo

    ”Et kuitenkaan edes mainitse tätä (kiusallista?) tosiseikkaa.”

    Juu, en mainitse, koska oletan että blogini lukijat osaavat sen kyllä päätellä ihan siitä että puhun teoksesta sen suomenkielisellä nimellä.

    En ole muissakaan yhteyksissä, kun olen käännöskirjoista tähän blogiin kirjoittanut, korostanut sitä että tämä nyt ei ole alkukielisenä luettu vaan käännöksenä. Luotan ihmisten päättelykykyyn. Vaikka sinänsä kannatan kyllä sitä, että kääntäjien työn merkitystä nostettaisiin enemmän esiin.

    Niin ja ei tämä asia minulle mitenkään kiusallinen ole, etten lue Lundbergiä alkukielellä. Miksi olisi? Vallisaaren käännös on mielestäni hyvä, ja tämä huomio siis ihan lukukokemuksen tasolla, vertaamatta alkukieliseen tekstiin.

  6. 9

    Anonymous sanoo

    Ruotsissa kaikki ja jokainen on individual, icke nationalist.

    Suomessa kaikki on natsionalist: teatteri, kirjallisuus, Runeberg ja Klinge sekä Kolbe ja Sofi, koska puhutaan omaa kieltä.

  7. 10

    Anonymous sanoo

    Haminan kadettikoulusta Helsingin yliopiston johtoon, auskultointi Dagestanin verivuorilla. Se oli Nordenstamin tie, myös pitkäaikaisimmaksi pääministeriksi. Miehen kai ainut miespuolinen jälkeläinen oli kuopiolaisen piian poikalapsi Oksanen Ahlqvist, kirjallisuuden professori idealisoiduin estettiikkaopein, ja siis ankarasti vastaan Kiven avatgardea jossa veljekset omintakeisuudessaan kuuluivat taiteen kuvattaviksi ihmisen probleemia selviteltäessa.

    Tuon piian savolaisnimi oli Kukkonen mikä tietty johtaa kysymään vastausta, mikä oli kirjallisuusprofessorin (maan ainut) ja kustantamon Otavan (maan harvoja) yhteys ? Ei kuulu selvitettäviini osattomuuttani, kuuluneeko toistenkaan eliittitekeytymisissään ?

    Kouvolaan on kuitenkin tehty Kivesta ja Nordenstam-Kukkonen-Ahlqvist-Oksasesta syvältä sielua riipaiseva -lukuvuosien uutteruuden palkitseva kohtaus. Laulunäytelmän soljuvuudessa tämä jyrähdys menee siten että Seitsemän veljestä vedetään myynnistä. Kauhistuneet hengenheimolaiset saneluttavat SKS kustantajan pöytäkirjaan Fredrik Cygnaeuksen suulla kirjan ylistyksen. Kivelle kerrotaan, että teksti tulee myöhempään laitokseen, mutta että nyt ei parane ruveta huutelemaan Ahlqvistille varsinkaan kun tämän suojelijana on isänsä ykkössenaattori, väliin myös viransijainen kenraalikuvernööri Nordenstam. Bergbom, Nervander pakottautuvat vaikenemaan/alistumaan vallan ja mahdin edessä. Kivellehän se on ylivoimainen paikka -jo rahankin takia.

    Kivi esiintyy imponoivana ja väkevänä miehenä. Takaumissa hänestä tiedetään kertoa kanssaihmisensä hurmanneena säkenöitsijänä ja kohtalonsa peräti kadehdittavanakin, muodollis-etikettisen itsetukahduttamisen elämänpiireissä, joista yksi tie ulos oli uusi taisteluhaaste, fennomania. Sille on sijaa samaa mahdin alla joka sen ilmenemiä rajaa. Pääsemättömissä ristipaineissa ja opportunismin häpeässä elettävää mutapainiamme kuvaa upeassa näytelmässä myös tanssijan ilmaisu.

    Syvän kiittollisuuteni -elämäni kokemisen elämisen arvoisena ja työtekoni esittäytymisestä itselleni tajunnan rajattomuutena teatterisalissa- ilmaistakseni skrivaan nämä lauseet. Ja myös nähdessäni poljettuja, joiden mieleen ei tule käydä sisään. Tai osattomia joilla on kiirus markettijoulukassoille esityksen häiritsemättä ? Varsinainen pilvi on taide, mutta sinne lentää vain ankaran harjoituksen nostamana. Sen näytti Smeds, Tea Ista, Jartti ja valomiehet Vertigossa. Ilman heitä ei olisi ihmismäistä sijaa elää, tarmota ja antaa mielenliikkeen vivuta arjensaastaa tieltään.

    Naislukijoitahan Melender vetää joten kerronpa Emilie Bergbomin olleen ansiotyöhön emansipoitunut Hypoteekkiyhdistyksen (rahalaitos) toimihenkilö J.W.Snellmanin konttorissa. Ja teatterissa veljensä apuna, onneksi Bergbomit olivat Oulun terva- ja sahaliikemiehiä. He eivät orientoituneet ohjeistuksen suuntaan, eivätkä uskoneet niin lujasti lukemaansa etteikö Kivi olisi kolahtanut.
    Jukka Sjöstedt

  8. 11

    Löfgren sanoo

    Nähdessäni Yli-Juonikkaan uuden romaanin kotikirjastoni uutuushyllyssä tiesin heti kannesta, että tässä on kaltaiselleni fetisistis-pakkomielteiselle lukijalle räätälöity teos. Luonnehtisin sitä suorastaan kaunokirjalliseksi peilisaliksi, kummitusjunaksi ja vuoristoradaksi (kolusin nimittäin viime kesänä kaikki Suomen huvipuistot). Voi olla, että kotimaisen proosan (ja meitsin) on tämän romaanin jälkeen pikkuisen vaikeampi olla entisensä. Vielä kun ehtisin jossain välissä aloittaa sen lukemisen.

    (En ole Barthes-tuntija, mutta mielestäni tuo luonnehdintasi pakkomielteisestä lukijasta oli vähän vapaata tulkintaa. Eikö sellainen lukija nauti yksinkertaisesti pikemminkin itse kielestä kuin ”valtaisiksi paisuvien selitysröykkiöiden laatimisesta”?)

  9. 12

    sanoo

    Huvipuistojen koluamisen jälkeen onkin varmasti hyvä sauma lueskella Neuromaania.

    (Hieno retorinen veto tuo ”En ole Barthes-tuntija mutta…” Tekstin hurmassa Barthes laskee pakkomielteisten lukijoiden joukkoon kaikki kielen metatasoilla seikkailevat logofiilit, lingvistit, semiootikot, filologit. Ovatko ne siis sitä jengiä, jotka ”vain yksinkertaisesti nauttivat kielestä”. Millä se onnistuu, että pystyy muodostamaan itselleen logofiileistä, lingvististeistä jne. noinkin viattoman kuvan. Mulle samaa kamaa, heti!)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *