Ja kirjallisuuden Nobel-palkinto menee…

ashbery

Taas kohta on se aika vuodesta, kun Ruotsin akatemian pysyvä sihteeri astuu juhlasaliin valkoisten peiliovien takaa ja ilmoittaa, kuka saa kirjallisuuden Nobel-palkinnon.

Silmäilin eilen ennakkospekulaatioita uutissivuistoilta ja ajattelin samoin kuin vuosi sitten: toivottavasti eivät anna palkintoa Haruki Murakamille. Hän on rajusti yliarvostettu, ja jos hän Nobelin saa, hän tulee myös aina olemaan rajusti yliarvostettu.

Toisaalta, mitä väliä.

Eikö meidän vakavahenkisten kirjallisuusihmisten kuuluisi stereotypian mukaisesti suhtautua kaikenlaiseen palkintohumuun ylenkatseella? Aarne Kinnunen kertoo hauskasti ilkeilevän anekdootin muistelmateoksessaan Päätoiminen elämä:

Istuin kerran WSOY:n kirjailijapäivällisillä Hotelli Kämpin peilisalissa. Valkohansikkaiset tarjoilijat kävivät levittämässä kullekin lautasliinan. Kylmä ruoka oli hyvää, lämmin ruoka oli kylmää. Siinä istui toisella puolella nuori naispuolinen ilmeisesti kirjailija. Kysyin häneltä, joko hän on montakin kirjaa julkaissut. ”Esikoinen on tulossa tänä syksynä.” Minä itse olin juuri innostunut Nobelin saaneesta José Saramagosta. Kysyinkin, onko hän perehtynyt portugalilaiseen. ”Minä en lue palkittuja kirjailijoita”, vastattiin. 

Nobelin saavalle kirjailijalle palkinto ei välttämättä ole pelkkä riemun aihe. Sehän on eräänlainen muistokirjoitus elävälle, koska juhlallinen kanonisointi vihjaa, että kirjailijan katsotaan saavuttaneen suurimmat taiteelliset voittonsa.

Albert Camus oli täyttämässä 44 vuotta saadessaan Nobelin. Uutisen kuultuaan hän kirjoitti muistivihkoonsa tuntevansa ylitsevuotavaa painetta ja melankoliaa. ”20-vuotiaana, köyhänä ja alastomana, tunsin todellisen loistokkuuden. Äitini.” Myöhemmin hän sai paniikkikohtauksia ja pelkäsi välillä tukehtumista, välillä hulluksi tulemista. Palkitun taakka voi olla raskas.

Ranskan kirjallisuuspiireissä jotkut pitivät Camus’ta liian nuorena palkittavaksi, jotkut taas katsoivat pompöösin kunnianosoituksen olevan sinetti sille, että hänestä on tullut kirjallinen reliikki.

 

***

 

Nobel-palkinnon asema maailman merkittävimpänä kirjallisuuspalkintona on kiistaton, mutta jos pysähtyy miettimään tarkemmin sen taustalla vaikuttavaa prosessia, herää lähinnä hämmennystä tai huvittuneisuutta.

Jury koostuu Ruotsin akatemian jäsenistä, joista monet hoitavat aktiivisesti yliopistovirkaansa. Eri maiden kirjalliset vaikuttajat lähettävät heille vuosittain ehdotuksia mahdollisista nobelisteista. Suomen Kirjailijaliittokin lähettää. Minulla ei ole harmainta aavistusta, ketä Suomesta on ehdotettu, vaikka istuin vähän aikaa liiton johtokunnassa. Puheenjohtaja hoiti yhteydenpidon Ruotsin Akatemiaan, mutta ei kertonut ketä sinne kuiskutteli. En kyllä kysynytkään.

Esseisti Tim Parks on huomauttanut, että Tukholmaan saapuu vuosittain kolmenumeroinen määrä ehdotuksia ansioituneista kirjailijoista, ja mukana ovat kaikki kirjallisuuden lajit romaaneista näytelmiin. Lukeeko jury kaikkien ehdotettujen tuotannon, lukeeko edes yhtä kirjaa jokaiselta? Miten he ehtivät muiden rientojensa ja velvollisuuksiensa keskellä? Entä heidän kielitaitonsa? Kuinka moni heistä pystyy lukemaan kaunokirjallisuutta muilla kuin maailmankielillä? Osaako kukaan esimerkiksi suomea?

Lehtijutut kertovat, että Nobel-kandidaateista laaditaan ehdotusten pohjalta lyhyt lista, jolla on ehkä viisi tai kuusi nimeä. Näiden armoitettujen teoksia juryn jäsenet sitten tankkaavat kesälomillaan ja syksyn koittaessa valmistautuvat päättämään, kuka heistä nousee ylitse muiden.

Vuosien saatossa juryä on toistuvasti moitittu siitä, että se palkitsee poliittisesti sopivimpia, ei taiteellisesti merkittävimpiä kirjailijoita. Niin lienee usein käynytkin. Toisaalta, se joka kuvittelee kirjallisuuspalkintojen voivan perustua muihin kuin enemmän tai vähemmän mielivaltaisiin palkitsemispäätöksiin, saa syyttää itseään.

Kun Ruotsin Akatemia perusti Nobelin kirjallisuuspalkinnon viime vuosisadan alussa, kaksi jäsentä protestoi äänekkäästi. He pelkäsivät, että palkinnon ympärille syntyy kirjallisuuden kansainvälinen tribunaali.

Pelko osoittautui aiheelliseksi.

Itse yritän suhtautua kirjallisuusnobeleihin harmittomana seuraleikkinä ja spektaakkelina. Ei kannata tuhlata ruutia ryppyotsaiseen kritiikkin.

Vielä lopuksi toiveeni jurylle: antakaa palkinto John Ashberylle (kuvassa ylhäällä). Hän on hieno runoilija eikä liian nuori.

Kommentit
  1. 1

    Henrik Hurtig sanoo

    DN haastatteli kesän kynnyksellä Ruotsin Akatemian uutta pysyvää sihteeriä ja uudehkoa jäsentä Sara Daniusta. Hän kertoi Nobel-valmistautumisesta näin: Fem stora författarskap varje sommar resten av livet. ”När sommaren är slut ska du inte bara ha utvecklat ett kvalificerat omdöme utan också kunna argumentera för dina ståndpunkter.”

  2. 2

    arvi larsen sanoo

    August Strindberg sanoi aikoinaan että Nobel-komitea on jesuiittakollegio.

  3. 3

    sanoo

    Poliittinen sopivuus on varmaan kuvassa mukana, tosin valinnat ehkä myös käydään sellaisella tasolla että vertailut taiteellisen merkittävyyden tasolla eivät ole enää niin mielekkäitä (miten sellaista tehdään, lasketaan kritiikeissä annettuja tähtiä yhteen?). Tai toisinpäin, jos esimerkiksi vaikka minä olisin poliittisesti ylivoimaisesti kuuminta hottia niin tuskinpa minun rajallisilla kirjallisilla ansioillani kannattaisi silti odottaa kirjallisuuden Nobelia…

    Eli oletan että palkinto annetaan tarpeeksi usein kirjailijalle jonka olemassaolosta on ainakin hyvä olla tietoinen ja jonka kirjoja voi ainakin harkita lukevansa, ja kun olen oletuksessani tyytyväinen niin palkinto saa minulta huomioarvoa (en minä oikein ymmärrä myöskään sitä snobismin muotoa että palkittuja kirjoja ei voisi lukea).

    • 3.1

      tommimelender sanoo

      Sehän onkin mitä typerintä, jos sanoo, ettei lue palkittuja kirjailijoita. Aivan aiheellisesti Aarne Kinnunen moiselle irvailee tuossa anekdootissa.

      Sopivuusarviointia on myös se, että tiettyyn maahan tai kielialueeseen ei mielellään anneta palkintoa kahta tai useampaa kertaa lyhyen ajan sisään.

      Niinpä esimerkiksi Alice Munron taannoinen palkitseminen saattoi merkitä, että Margaret Atwood jää ilman Nobelia, vaikka saattaisi ansaita sen yhtä hyvin ellei paremmin perustein kuin Munro.

      Mutta tällaistahan tämä on, vakavasti otettua seuraleikkiä…

      • 3.1.1

        sanoo

        Joo, ja on arveltu että myös Joyce Carol Oates saattoi menettää mahdollisuutensa Munron myötä…
        Ja tietysti palkitsijoilla tuntuu olevan myös ääneenlausumattomana tavoitteena mennä vähän ohi ilmeisimmistä ja suosituimmista ehdokkaista (kuten vaikka juuri Munro Atwoodin sijaan, ja luulen että myös nykyinen pysyvä spekulaation Murakamin puolesta efektiivisesti tuhoaa tämän mahdollisuudet samoin kuin Rothin…). Eli mukana tuntuu olevan pelillisiä ominaisuuksia jotka ruokkivat spekulaatiota, lopputuloksena tosiaan aikamoinen seuraleikki…mutta lapsi on terve kun leikkii 🙂

  4. 4

    Sami sanoo

    Haruki Murakamin nykyinen arvostus on merkillistä. Luin häntä nuorena kovasti, taatusti omaperäinen ja lauseenkin tasolla vielä jämäkkä kaveri mielestäni vielä tuolloin, ennen kuin koko homma meni alamäkeä Kafka on the Shoresta eteenpäin. Tämän jälkeen miehestä tuli ”ihastuttava”, ja ”lumoava” bloggaajien suosikki ja muuta etovaa. Älkää antako palkinto Don DeIillolle (uusin tulee muuten kauppoihin toukokuussa, Zero K nimeltään), antakaa hänen vielä elää. Ettekä annakaan, DeLillo ei kirjoita uhri-narratiivia eikä kuorruta teoksiaan poliittisesti korrektilla säälillä.

    • 4.1

      Tuomas Suikkanen sanoo

      Amerikkalaisista kirjailijoista, DeLillon lisäksi, Cormac McCarthy olisi tuotantonsa puolesta Nobelinsa ansainnut. Ainakin omasta mielestäni. Mutta McCarthykin kärsii tästä mainitusta poliittisen korrektiuden puutteesta. Ei ole uhreja, kaikki ovat potentiaalisesti lynkkaajia ja toivoa paremmasta on turha odottaa.

      Sitäkin mietin että kuinkahan paljon kirjailijan julkisuus/eristäytyminen vaikuttaa Nobelin saamiseen. McCarthy ja DeLillohan ovat näitä ”julkisuuden välttelijöitä”, jos nyt eivät ihan tasoa Pynchon tai Salinger.

    • 4.2

      jope sanoo

      Samille kommentin kommentti: fine ! Voiko tuon enää paremmin sanoa, siis tuon uhri-narratiivin yliarvostuksen tietyissä piireissä. Kiitos.

      Se täytyy kuitenkin sanoa että toistaiseksi ruotsalaiset ovat osanneet jotenkin riippumattomammin jakaa kirjallisuuden Nobelinsa kuin norjalaiset rauhanpalkintonsa, jolla norskit oikeastaan tekevät pystiä jakaessaan ihan suoraa politiikkaa (Obama oli tästä ihan tyyppiesimerkki viime vuosilta). Ihme kyllä, että yllättäen se meneekin ruotsalaisten eduksi, sillä tiedämme kaikki ruotsalaisten maailmanmestaruustason kyvyt juuri tuolle uhri-narratiivi -osastolle aplodeeraamisessa.

      Oma suosikki (vaikka toisaalta tuo mitä välii on paras asenne tähän kisaan) olisi kyllä Cormac. Ura lienee jo ohi. Ja saavutukset ovat vastaansanomattomia. Saramago sai myös omansa, ja ansaitun, juuri samassa vaiheessa vaikka vielä sitten julkaisikin. Dylaniin pätisi kyllä samat perusteet kuin McCarthyynkin ja Joseen, mutta Bob jäänee ikuisesti vain vedonlyöntitoimistojen listoille.

      Jos Akatemia haluaisi pistää kunnolla ranttaliksi, tehdä rohkean ajankohtaisen valinnan elämänurapalkinnon sijaan, mitä epäilen, niin pysti Houellebecqille ja kovaa vauhtia Tukholmasta karkuun…(enkä ole varma olisiko tapauksessa MH niitä ”kirjallisia ansioita” riittävästi, mutta kenelläpä niitä olisikaan, jos yleisesti ajatellaan, kirjallisuushan on aina yksilöurheilua sekä tekijän että sen kokijan osalta)

      • 4.2.1

        jope sanoo

        Olin väärässä. Ruotsin Akatemiakin haluaa olla nyt myös mukana poliittisessa vaikuttamisessa. Ihmisoikeudet, demokratia, vähemmistöjen oikeudet…hyviä asioita tietty, mutta ihan niin kuin kukaan ei voisi sanoa tai tehdä mitään ilman noiden liittämistä mukaan. Uhri-narratiivien aika tosiaan, ne saa aina mediatilaa. Tämä on kai osa kirjallisuuden kaupallistumista ja globalisoitumista. (Tällä en tarkoita etteikö em. lajityyppi voisi samalla olla myös hyvää kirjallisuutta.)

  5. 5

    Topias sanoo

    Murakami on minusta hyvä. Toisin sanoen nautin hänen kirjojensa lukemisesta. Tuosta Samin kommentista tulee mieleen teinivuosien bändidiggailu. Jos jostain suosikkibändistä tuli mainstreamia, niin ne oli ”myyneet itsensä” ja muuttuneet ihan kakaksi. Ei saa pitää mistään, josta huonolla maulla varustetut massat pitää.

    En pidä Murakamia minään sellaisena kirjailijana, joka pitäisi nostaa johonkin taiteiden temppeliin vakavahenkisten ihmisten palvontaa tai älyllistä arvostamista varten, mutta tykkään lukea hänen kirjojaan siitä huolimatta, eikä tähän yksityiseen lukunautintooni vaikuta se pitääkö kirjabloggaajat häntä lumoavana tai vakavahenkiset kirjallisuusihmiset yliarvostettuna.

    • 5.1

      tommimelender sanoo

      Totta kai luet Murakamia, jos nautit hänen teoksistaan. En usko, että kukaan haluaa sinua niistä pois käännyttää.

      Minunkin tuttavapiirissäni on Murakamin tuotannon ystäviä, varmaan myös ns. vakavahenkisiksi kirjallisuusihmisiksi laskettavia tai ainakin alalla työskenteleviä. Jos tulee Murakamista puhetta heidän kanssaan, sanon mitä sanoin tuossa merkinnässäni. Siis että yliarvostettu on. En silti odota, vaadi tai toivo heidän olevan samaa mieltä kanssani.

      Mielestäni yksi hienoimmista jutuista kirjallisuudessa on, että se synnyttää intohimoisia lukijoita, jotka osaavat paitsi rakastaa myös toisinaan vihata kirjoja. Minulla sattuu olemaan Murakami yksi niistä, joita en oikein voi sietää. Ei siinä sen kummempaa.

  6. 6

    Aake sanoo

    Miten ois Graham Greenelle postuumisti ja vielä pitkän ajan kuluttua kuolemasta? Kiitos blogistille Malaparte-vinkistä! Teoksia oli vaikea löytää, mutta erittäin hyvää luettavaa tämä Kaputt. Sisällysluettelokin on mestarillinen! Kiitos, vanhan penkomista vain lisää!! Täytyy muuten sanoa että se Kurjensaaren esipuhe Kaputtiin oli myös hyvin kirjoitettu.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *