Itsemurhakirja

Kaunis lauantaiaamu. Mies ja nainen astuvat ulos talonsa ovesta, ovat matkalla tenniskentälle. Ennen pihaporttia mies seisahtuu, sanoo unohtaneensa mailansa ja lähtee hakemaan sitä. Nainen odottaa. Pian kuuluu laukaus. Mies on ampunut itsensä talon kellarissa. Ainoana itsemurhaviestinä on sarjakuvakirja, jonka mies on jättänyt auki valitsemastaan kohdasta. Vaimo kuitenkin pudottaa hätäännyksissään kirjan lattialle eikä koskaan löydä siitä miehen valitsemaa kohtaa.

Näin alkaa ranskalaisen Edouard Levén 2008 julkaistu romaani Suicide, joka onnekkaiden sattumien kautta osui tielleni. Karu alku kirjalle, eikä sävy muutu kirjan edetessä yhtään valoisammaksi. Suicidessa ei ole juonta eikä tarinaa, vaan siinä kertoja muistelee parikymmentä vuotta sitten kuollutta lapsuudenystäväänsä, tuota miestä joka ampui itsensä talonsa kellarissa kauniina lauantaiaamuna.

Kertoja sanoo, ettei kykene muuttamaan muistoja ystävästään kertomukseksi, jolla olisi alku, keskikohta ja loppu. Hän poimii muistikuviaan kuin ”marmorikuulia pussista”. Ystävän muotokuva rakentuu pienistä palasista, ennemmän ja vähemmän tärkeistä anekdooteista, vaikutelmista, tuokiokuvista.

”Watching you smoke inspired the desire to do the same. In your hand, a cigarette was a piece of art. Did you like to smoke, or to be seen smoking? You used to blow perfect smoke rings, thick and dense. They would travel for two meters before wrapping themselves around an object and dissolving on it.”

Levé osaa tarkentaa kuvauksensa pieniin yksityiskohtiin, kipeän kauniisti. Miten hän voikin muistaa niin tarkasti yli kahdenkymmenen vuoden takaisia asioita?

Tuskin hän muistaakaan. Suicide sekoittaa faktaa ja fiktiota, tekee muistoista kirjallisuutta, antaa muistoille toisen, yleispätevämmän olemassaolon.

Mutta on taustalla muutakin, jotain paljon raskaampaa. Levé nimittäin riisti hengen itseltään kymmenen päivää sen jälkeen, kun oli jättänyt Suiciden käsikirjoituksen kustantajalleen. Tämä elämäkerrallinen seikka värittää väistämättä kaiken sen, mitä Levé ystävästään kirjoittaa. Suicide ei siis ole pelkkä romaani, se on myös tekijänsä itsemurhaviesti, tai sellaisena sen väistämättäkin tulee lukeneeksi. Muistellessaan ystäväänsä Levé kirjoittaa samalla itseään irti elämästä. Lopulta on mahdoton sanoa, milloin hän puhuu ystävästään ja milloin itsestään. Suicidessa on paljon jaksoja, joissa Levé sukeltaa ystävänsä tajuntaan, katsoo maailmaa hänen silmillään, ajattelee hänen ajatuksiaan.

Levé aloitti uransa kuvataiteilijana ja siirtyi vasta myöhemmin kirjallisuuden pariin. Toisessa kirjassaan hän kertoi ajatelleensa nuorena, että Georges Perecin Elämä käyttöohje opettaisi hänet elämään ja Claude Guillonin ja Yves le Bonniecin Suicide mode d’emploi (Itsemurha käyttöohje) opettaisi hänet kuolemaan. Suicidesta voi aistia, että Levé kasvoi kirjailijuuteen Oulipo-ryhmän vaikutteiden ruokkimana. Hänellä on toisaalta herkkyyttä sanojen, merkitysten ja tyylin vivahteille sekä toisaalta kurinalaisuutta valitulle metodille, ”marmorikuulien poimimiselle pussista”.

Suicidea lukiessa on mahdoton olla mietittimättä syitä, jotka ajavat ihmisen itsemurhaan. Onko kyse halusta, pakosta vai niistä molemmista? Levé ei paljasta mitään lopullista ja varmaa ystävänsä vaikuttimista, eikä niin muodoin omistaankaan. Suicide jättää lukijan samanlaiseen tilaan kuin oman käden kautta maailmasta poistuneen omaiset: paljon kysymyksiä, vähän vastauksia. Seppo Heikinheimo laati Mätämunan muistelmiinsa listauksen syistä, jotka ajoivat hänet itsetuhoon. Mitään sen kaltaista ei Suicide pyri hahmottelemaan.

”Regrets? You had some for causing the sadness of those who cried for you, for the love they felt for you, and which you had returned. You had some for the solitude in which you left your wife, and for the emptiness your loved ones would experience. But these regrets you felt merely in anticipation. They would disappear along with you: your survivors would be alone in carrying the pain of your death. This selfishness of your suicide displeased you. But, all things considered, the lull of death won out over life’s painful commotion.”

Kummastakohan tuo viimeinen lause kertoo enemmän, halusta vai pakosta? Kenties pakosta. Elämä kävi niin kivuliaaksi, että kuoleman houkutus alkoi tuntua vastustamattomalta. Sinänsä banaalia, mutta elämän suurimpiin asioihin on ehkä olemassa vain banaaleja selityksiä. Viisastelun paikka on vähäpätöisemmissä kysymyksissä.

Koska koostan esseetä David Foster Wallacesta, tulin Suicidea lukiessani ajatelleeksi myös häntä. Wallace kärsi vaikeasta masennuksesta, johon lääkkeet eivät enää hänen viimeisenä vuotenaan tepsineet. Jossain tekstissään Wallace kirjoitti, että masennuksen vuoksi umpikujaan ajautunut ihminen pelkää kuolemaa siinä missä kuka tahansa, mutta masennuksen aiheuttama kauhu saattaa pahimmillaan voittaa kuolemanpelon. Silloin ihminen hyppää niin kuin ne onnettomat, jotka heittäytyivät alas World Trade Centerin yläkerroksista tulipalon aiheuttaman sietämättömän kuumuuden vuoksi.

Jonathan Franzen muistelee Wallacen viimeisiä aikoja uudessa esseekirjassaan Farther Away. Franzen yritti valaa uskoa ystäväänsä kertomalla uskovansa, että tämä pääsisi ulos umpikujastaan, voittaisi vaikeutensa ja kirjoittaisi loppuun keskeneräisen teoksensa (The Pale King julkaistiin myöhemmin postuumisti). Wallace sanoi: ”I like that story. Could you do me a favor and call me up every four or five days and tell me another story like it?”

Valitettavasti Franzen ehti soittaa enää vain yhden kerran. Edes tarinat eivät pysty aina tekemään ihmeitä.

Kommentit
  1. 2

    Mari Saavalainen sanoo

    Kiitos, olipa hyvä kirjoitus minulle vieraasta kirjasta. Aihe sinänsä on työn ja elämän puolesta tuttu. Olen kiinnostunut David Foster Wallacesta, joten odotan siis esseen valmistumista.

  2. 3

    sanoo

    Tekeillä oleva DFW-essee on tulossa seuraavaan kirjaani.

    Ensi syksynä ilmestyy D.T. Maxin elämäkerta DFW:stä, jota odotan kovasti.

    Siltala puolestaan julkaisee ensi syksynä DFW:n esseitä suomennoksena — ensimmäinen kerta kun häntä meillä julkaistaan eli merkkitapaus.

  3. 4

    juha saari sanoo

    Kyllä se tosiaan niin taitaa olla että itsemurhasta puhuminen vähänkin filosofisessa tai metafyysisessä sävyssä on falskia. Jos elämällä ei ole mitään (suurta) tarkoitusta, voi yhtä hyvin elää. Minkä vuoksi silloin edes pettyä, mikäolisi pettymyksen kohde? Ei tarkoituksettomuus ole syy kuolla. Vai tiedättekö mitään turhempaa kuin ateisti joka marisee elämän tarkoituksettomuutta? Mutta kipu ja ahdistus voi olla syy kuolla; ahdistus voi tehdä tyhjyydestä puutteen ja kaunan energiaa. Tuo mainitsemasi on varmasti tosinta mitä itsemurhasta voi sanoa. Jos se on banaalia, niin sitten totuus on sitä.

  4. 5

    Anonymous sanoo

    Terraferma elokuvassa (nyt ohjelmistossa) sanoo äiti vauvan kätilöineelle naiselle, heidän olevan sisaria kun lapsi syntyi jälkimmäisen käsien tuoksuun. Leffa näyttää kuinka vauva levollistuu ja minä puolestani astuin yks päivä 14 bussiin lasten- ja naistenklinikoiden kulmilta. Yks äiti hienostunut,hellyyttelevä pikkulapsosen kera nousi myös. Pentu parkui. Arvasin miksi. Se oli shokissa lastenlääkärin käsien jäljiltä. Se bussimatka oli todellisuuden paljastus kuin hienoin taideteos, esim. juuri Terraferma.

    Bussissa huokasin kiitollisena kaikkea tylyyttä, sivuunkatsomista ja vähättelyä jota vuorovaikutteisesti Suomessa toisillemme osoitamme. Sen kasvatuksen jälkeen todellisuuttamme kestää. Sitä jopa kiittää ja tajuaa lähimmäistuskaa ja -osattomuutta. Kunhan on tullut luettua asiateoksia ja koettua taideteoksia ; eli siis asioihin tunkeutumisen työstäytymistään vasten. Sivistyksen tie on työläs, labyrintti mutta uusia sokkeloita loihtiva.

    Sanoisin että Suomessa itsemurha ei ole mikään kysymys. Olemme tapettuja kaikki tyyni. Täällä voi enintään pelastua uudellensyntymällä,rebirth,born again kuten amerikoissa pressoja myöten tietävät. Tappotantereista yhdellä olin Savonlinnassa kun Hakalan Kiljusen ja taiteilijoidensa Fenice mellasti komeata kantaesitystään. Talon kärähtäminen markkeerasi oopperataiteen loppua. Asiaa ilkkuivat klovnit Venetsian ammoisesta reaalitodellisuudesta (nyt CDS:iä bondispekulanteilla!), samat tanssijat ojenteleiksivat nykytanssia jättijätesäkissä. Ja muutta älyä kiihottavaa. Kulttuurista, kuten Venetsian moninaisuudesta, satoja tunteja lukeneita ja keskustelleita europpalaisia palkitsevaa taidetta ja omapuheen herättäjää. Kiitos taas taitelijoille. Ja olihan se tappokin paikalla absolutkorvineen: Hesarin arvostelija ei tajunnut tuon taivaallista oopperataiteestaan, oliko nimi joku Lampola.

    Eilisiltana vaeltelin Teivo Teivaisen, Occupy -aktiivien, feministirohjujen,parin luomoajattaren ja Ben Z ja sellurunolaulaja professori Pakkasvirran jne. reippahasti rastittamaa Maailmanpolitikaan kotikaupunkipolkua (on huomenna 3.8. englanniksi,Kiasmalta klo 17 ).
    Siinä oli tajuavavien luontokappaleiden meininkiä. Kiitos !

    Tästä kapitalimista. Uutissa kun olin jo kotona, oli Mario Monti Kesärannan saunakuistilla. Oikea Helsinki Design 2012 paviljonki. Rautaputkirima rakennelma, muovikangas ripustusta maalariteippien hapsottaessa ja sitten se luonto, eli Rajasaaren koiratarha taustana. Siitä ajatus että kun meillä on tämä Längelmävesikin niin näytetään nyt. Maailman huomio kerrankin Helsingissä. Sääli neuvolaansa tuupertuneita.

    Ei sieltä lattialta hapella nouse, mutta Terraferma voisi auttaa -jos osaisi katsoa ihmislahjoillaan -pakettinaruista irrotetuilla. Monti sanoi että EVK pitäisi tehdä pankiksi. Siinäpä se. Pankki (Venetsiasta 1100-luvulta) on värkki joka teki rahaa asetyrannien ohittamiseksi. Ja ihmiselon avartamiseksi. Asiaa ei kyllä Suomen Pankin historiakirjan 1500 sivulta asiaksi arvaisi. Siellä raha on esivallan raha. On kirjassa paljon hyvää ja kun uupuu perustyöt eli kulttuurielämän perinne,niin annan anteeksi paljon ja totean meillä nopesti ja laajasti edistyttävän kulttuurihistorian saralla,siis elämän ehtojen ja auvoisuuden avartamisen aukiselvittämisessä.

    Kun muuten raha on nykyisin taas paljoa entisen lisäksi,niin jotten vain omakehuksi täällä vihjailisi, niin vielä vinkki. Financial Timesissä on alkanut kirjoittaa Sebastian Mallaby. (Häneltä on hieno hedgeuroitten historia,nyt Akateemisen pokkarihyllyssä). Eilen mies oli FT:ssä otsikolla finanssit ulos varjosta. Syväluotaus vähässä palstatilassa varjopankkimaailmaan. Siitä voi ruveta, varsinkin jos ei saa selvää. Onpa oiva paikka alkaa irrottautua lapsen kaltaisuudestaan olla itsetajuamatta sosiaalis-kulttuurista tilaansa ja -maailman. Netti pelastaa Längelmavedestäkin.
    Jukka Sjöstedt

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *