Itsemurhakirja

Kaunis lauantaiaamu. Mies ja nainen astuvat ulos talonsa ovesta, ovat matkalla tenniskentälle. Ennen pihaporttia mies seisahtuu, sanoo unohtaneensa mailansa ja lähtee hakemaan sitä. Nainen odottaa. Pian kuuluu laukaus. Mies on ampunut itsensä talon kellarissa. Ainoana itsemurhaviestinä on sarjakuvakirja, jonka mies on jättänyt auki valitsemastaan kohdasta. Vaimo kuitenkin pudottaa hätäännyksissään kirjan lattialle eikä koskaan löydä siitä miehen valitsemaa kohtaa.

Näin alkaa ranskalaisen Edouard Levén 2008 julkaistu romaani Suicide, joka onnekkaiden sattumien kautta osui tielleni. Karu alku kirjalle, eikä sävy muutu kirjan edetessä yhtään valoisammaksi. Suicidessa ei ole juonta eikä tarinaa, vaan siinä kertoja muistelee parikymmentä vuotta sitten kuollutta lapsuudenystäväänsä, tuota miestä joka ampui itsensä talonsa kellarissa kauniina lauantaiaamuna.

Kertoja sanoo, ettei kykene muuttamaan muistoja ystävästään kertomukseksi, jolla olisi alku, keskikohta ja loppu. Hän poimii muistikuviaan kuin “marmorikuulia pussista”. Ystävän muotokuva rakentuu pienistä palasista, ennemmän ja vähemmän tärkeistä anekdooteista, vaikutelmista, tuokiokuvista.

“Watching you smoke inspired the desire to do the same. In your hand, a cigarette was a piece of art. Did you like to smoke, or to be seen smoking? You used to blow perfect smoke rings, thick and dense. They would travel for two meters before wrapping themselves around an object and dissolving on it.”

Levé osaa tarkentaa kuvauksensa pieniin yksityiskohtiin, kipeän kauniisti. Miten hän voikin muistaa niin tarkasti yli kahdenkymmenen vuoden takaisia asioita?

Tuskin hän muistaakaan. Suicide sekoittaa faktaa ja fiktiota, tekee muistoista kirjallisuutta, antaa muistoille toisen, yleispätevämmän olemassaolon.

Mutta on taustalla muutakin, jotain paljon raskaampaa. Levé nimittäin riisti hengen itseltään kymmenen päivää sen jälkeen, kun oli jättänyt Suiciden käsikirjoituksen kustantajalleen. Tämä elämäkerrallinen seikka värittää väistämättä kaiken sen, mitä Levé ystävästään kirjoittaa. Suicide ei siis ole pelkkä romaani, se on myös tekijänsä itsemurhaviesti, tai sellaisena sen väistämättäkin tulee lukeneeksi. Muistellessaan ystäväänsä Levé kirjoittaa samalla itseään irti elämästä. Lopulta on mahdoton sanoa, milloin hän puhuu ystävästään ja milloin itsestään. Suicidessa on paljon jaksoja, joissa Levé sukeltaa ystävänsä tajuntaan, katsoo maailmaa hänen silmillään, ajattelee hänen ajatuksiaan.

Levé aloitti uransa kuvataiteilijana ja siirtyi vasta myöhemmin kirjallisuuden pariin. Toisessa kirjassaan hän kertoi ajatelleensa nuorena, että Georges Perecin Elämä käyttöohje opettaisi hänet elämään ja Claude Guillonin ja Yves le Bonniecin Suicide mode d’emploi (Itsemurha käyttöohje) opettaisi hänet kuolemaan. Suicidesta voi aistia, että Levé kasvoi kirjailijuuteen Oulipo-ryhmän vaikutteiden ruokkimana. Hänellä on toisaalta herkkyyttä sanojen, merkitysten ja tyylin vivahteille sekä toisaalta kurinalaisuutta valitulle metodille, “marmorikuulien poimimiselle pussista”.

Suicidea lukiessa on mahdoton olla mietittimättä syitä, jotka ajavat ihmisen itsemurhaan. Onko kyse halusta, pakosta vai niistä molemmista? Levé ei paljasta mitään lopullista ja varmaa ystävänsä vaikuttimista, eikä niin muodoin omistaankaan. Suicide jättää lukijan samanlaiseen tilaan kuin oman käden kautta maailmasta poistuneen omaiset: paljon kysymyksiä, vähän vastauksia. Seppo Heikinheimo laati Mätämunan muistelmiinsa listauksen syistä, jotka ajoivat hänet itsetuhoon. Mitään sen kaltaista ei Suicide pyri hahmottelemaan.

“Regrets? You had some for causing the sadness of those who cried for you, for the love they felt for you, and which you had returned. You had some for the solitude in which you left your wife, and for the emptiness your loved ones would experience. But these regrets you felt merely in anticipation. They would disappear along with you: your survivors would be alone in carrying the pain of your death. This selfishness of your suicide displeased you. But, all things considered, the lull of death won out over life’s painful commotion.”

Kummastakohan tuo viimeinen lause kertoo enemmän, halusta vai pakosta? Kenties pakosta. Elämä kävi niin kivuliaaksi, että kuoleman houkutus alkoi tuntua vastustamattomalta. Sinänsä banaalia, mutta elämän suurimpiin asioihin on ehkä olemassa vain banaaleja selityksiä. Viisastelun paikka on vähäpätöisemmissä kysymyksissä.

Koska koostan esseetä David Foster Wallacesta, tulin Suicidea lukiessani ajatelleeksi myös häntä. Wallace kärsi vaikeasta masennuksesta, johon lääkkeet eivät enää hänen viimeisenä vuotenaan tepsineet. Jossain tekstissään Wallace kirjoitti, että masennuksen vuoksi umpikujaan ajautunut ihminen pelkää kuolemaa siinä missä kuka tahansa, mutta masennuksen aiheuttama kauhu saattaa pahimmillaan voittaa kuolemanpelon. Silloin ihminen hyppää niin kuin ne onnettomat, jotka heittäytyivät alas World Trade Centerin yläkerroksista tulipalon aiheuttaman sietämättömän kuumuuden vuoksi.

Jonathan Franzen muistelee Wallacen viimeisiä aikoja uudessa esseekirjassaan Farther Away. Franzen yritti valaa uskoa ystäväänsä kertomalla uskovansa, että tämä pääsisi ulos umpikujastaan, voittaisi vaikeutensa ja kirjoittaisi loppuun keskeneräisen teoksensa (The Pale King julkaistiin myöhemmin postuumisti). Wallace sanoi: “I like that story. Could you do me a favor and call me up every four or five days and tell me another story like it?”

Valitettavasti Franzen ehti soittaa enää vain yhden kerran. Edes tarinat eivät pysty aina tekemään ihmeitä.

Kommentit (5)
  1. Maija Haavisto
    25.7.2012, 16:50

    Aika karua. En tiedä kumpi oli karumpaa, se sarjakuvakirjan ikuisiksi ajoiksi kadonnut kohta vai tuo tekijän itsemurha.

  2. Mari Saavalainen
    25.7.2012, 21:50

    Kiitos, olipa hyvä kirjoitus minulle vieraasta kirjasta. Aihe sinänsä on työn ja elämän puolesta tuttu. Olen kiinnostunut David Foster Wallacesta, joten odotan siis esseen valmistumista.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *