Iso kiltti jätti joka murskasi naamoja

boogaard tappelija

Vuonna 1875 Montrealissa pelattiin kaikkien aikojen ensimmäinen jääkiekko-ottelu katetulla luistinradalla. Myöhemmän historian valossa voi pitää enteellisenä, että se päättyi tappeluun.

”Pelaajat olivat aikeissa pelata toisenkin ottelun, mutta tämä häpeällinen tapaus esti sen”, kirjoitti otteluselostuksessaan Montreal Daily Witness -sanomalehti.

Muissa suurissa joukkuelajeissa on äärimmäisen harvinaista, että pelaajat ryhtyvät takomaan toisiaan nyrkeillä kesken ottelun. Jääkiekossa sitä tapahtuu kaiken aikaa, varsinkin Pohjois-Amerikassa.

Kun NHL:ssä kaksi tappelijaa pudottaa hanskansa ja asettuu toisiaan vastaan, yleisö pomppaa innoissaan seisomaan ja äänentoistolaitteet alkavat suoltaa Rocky-elokuvan tunnusbiisiä. Televisioruutuun ilmestyy tilastoklippejä, jotka havainnollistavat pukareiden strategisia mittoja. Selostajat hehkuttavat päähän osuvia lyöntejä kuin nyrkkeilymatseissa.

Nujakan voittaja saa raikuvat suosionosoitukset ja hänen joukkuetoverinsa ilmaisevat kunnioitustaan hakkaamalla mailoillaan kaukalon laitaa.

Ottelun jälkeen Youtubeen ilmestyy videoita, joita katselemalla kiekkotappeluiden ystävät voivat fiilistellä parhaita paloja.

Jos tappelija voittaa kauden aikana tarpeeksi monta nujakkaa, hän voi vedota tilastoihinsa ja vaatia seuraavissa sopimusneuvotteluissa palkankorotusta.

Virallisesti tappelut ovat NHL:ssä kiellettyjä, mutta rangaistukset ovat niin lieviä, ettei niillä edes pyritä kitkemään nyrkkien heiluttelua.

NHL-pomojen mukaan tappelut purkavat liiallisia paineita varaventtiilin tavoin. Jos molemmilla joukkueilla on kokoonpanossaan kovanyrkkinen pugilisti, joukkueiden välille syntyy kauhun tasapaino, mikä siistii peliä ja ehkäisee tähtipelaajien tahallisia vahingoittamisia.

Totuus lienee monivivahteisempi.

On kiistatonta, että kaukalotappelut ovat Pohjois-Amerikassa myös yleisöviihdettä, josta monet katsojat estoitta nauttivat. Ne edistävät lipunmyyntiä ja tuovat ottelutapahtumiin sirkusmeininkiä. Tai niin ainakin moni NHL:n johtohahmo uskoo.

 

***

 

Minä olen seurannut jääkiekkoa lapsuudesta lähtien, mutta en ole oppinut arvostamaan kaukalotappeluita. Kun olin alaluokilla, NHL oli vielä kaukainen ja tarunhohtoinen liiga. Ei ollut mahdollisuutta katsoa aamuisin ottelutilastoja netistä tai valvoa öisin Viaplayn äärellä suoraa lähetystä seuraten. Urheiluruudussa vilautettiin silloin tällöin otteluvälähdyksiä, ja muistan kuinka inhottavalta tuntui nähdä gooneja tappelupuuhissa.

Ihailin Neuvostoliiton punakonetta, taitokiekon huippuluomusta. Todellista lätkää minulle edustivat Krutovin, Larionovin ja Makarovin syöttömyllyt, eivät NHL:n tappelijoiden nyrkkimyllyt.

Siinä vaiheessa, kun televisiosta alkoi näkyä taalakaukaloiden otteluita, tuskailin aina kun peli keskeytyi nujakoinnin takia. Jos olin tallentanut ottelun videolle, kelasin tappelut yli.

Tunnen ihmisiä, jotka tykkäävät kiekkotappeluista. Heidän mielestään ne kuuluvat lätkäkulttuuriin, eivätkä vain Pohjois-Amerikassa, vaan myös Euroopassa. Ilmaistuani vastenmielisyyteni tappeluita kohtaan olen saanut kuulla olevani milloin kiekkopasifisti, milloin neitikiekon ystävä. Mielestäni en ole. Jääkiekko on fyysinen peli, kontaktit kuuluvat siihen. Jos ottelussa ei ole näyttäviä taklauksia tai kovia kaksinkamppailuja, siinä harvoin on mitään muutakaan katsomisen arvoista.

Typeränä pidän sitä, jos kokoonpanossa roikutetaan tyyppejä, jotka osaavat käyttää vain nyrkkejään. Suosikkijoukkueeni HIFK hankki pari vuotta sitten kanadalaisen goonin Trevor Gilliesin pelottelemaan Jokereiden pelaajia. Gillies oli täysi turhake kaukalossa ja sai onneksi nopeasti lähtöpassit.

Pelatessaan NHL:ssä Gillies sai turpiinsa liigan kovimpana nyrkkisankarina pidetyltä Derek Boogaardilta.

Tilastojen valossa ei heti uskoisi, että Boogaardin nimellä ja numerolla varustettu pelipaita oli Minnesota Wildin suosituin fanituote. NHL-urallaan ”Boogeyman” pelasi 277 ottelua, joissa onnistui tekemään kolme maalia. Kuudesta kaudesta neljä meni ilman ainuttakaan osumaa.

Pelitaitojensa puolesta Boogaardilla ei olisi ollut mitään asiaa NHL:ään, tuskin edes farmiliigoihin, mutta hän oli yli kaksimetrinen voimapesä, joka osasi lyödä lujaa ja herättää pelkoa vastustajissa. Juniorivuosinaan Boogaard ei innostanut kykyjenetsijöitä ennen kuin pimahti yhdessä ottelussa niin että hyökkäsi vastustajan vaihtopenkille ja ajoi niin pelaajat kuin valmentajat karkuteille.

Vastikään suomeksi ilmestyneessä New York Timesin toimittajan John Branchin kirjoittamassa Boogaardin elämäkerrassa Tappelija (kääntänyt Terhi Vartia) häntä kuvaillaan näin:

Derekillä oli voima ja kyky hakata miehiä sairaalakuntoon, mutta hän ei siitä nauttinut. Hän teki sen, mitä piti, mutta toisinaan se painoi häntä.

Sanat lausuu toinen entinen NHL-tappelija Todd Fedoruk, joka tietää, mistä puhuu, sillä Boogaard murskasi hänen kasvonsa yhdellä nyrkiniskulla sellaiseen kuntoon, että lukemattomia tappeluita todistaneet pelaajatkin järkyttyivät näkemästään.

Iskun voimasta Fedorukin poskiluu luiskahti nenän päälle ja pirstoutui. Silmäkuoppa lähti kokonaan paikoiltaan. Kirurgi korjasi Fedorukin kasvot metallilevyjen ja verkon avulla ja totesi operaation jälkeen, ettei ole nähnyt yhtä pahasti tohjoksi menneitä kasvoja edes auto-onnettomuuksissa loukkaantuneilla.

Seuraavalla kaudella Boogaardista ja Fedorukista tuli joukkuetovereita, kun Minnesota Wild hankki Fedorukin riveihinsä. Pahaa verta ei heidän välilleen jäänyt, vaan heistä tuli pelireissujen huonekavereita ja hyviä ystäviä.

”Olisin tehnyt saman sinulle, jos olisin pystynyt”, Fedoruk kuittasi uuden joukkuetoverinsa anteeksipyynnön.

Boogaard todellakin teki vain työtään takoessaan vastustajiltaan tajun kankaalle. Hän myös suhtautui siihen puhtaan professionaalisesti. Toisin kuin monet muut goonit, Boogaard ei koskaan harrastanut showmiehen elkeitä, hän ei puhallellut nyrkkeihinsä tyrmäysten jälkeen tai tuuletellut aggressiivisesti luistellessaan jäähyaitioon.

Hommansa hoitavana ammattilaisensa Boogaardia kohteli myös Minnesota Wildin valmentaja, kanadalaisiin kiekkolegendoihin lukeutuva Jacques Lemaire.

Minulla oli tapana käskeä Boogey hakemaan naama, jonka murskata nyrkillään. Sanoin: iske jonkun naama lyttyyn ja palaa vaihtoaitioon.

 

 

***

 

Boogaardin elämäkerta ei ole sankaritarina, vaan inhimillinen tragedia. Hän kuoli 28-vuotiaana alkoholin ja lääkkeiden yliannostukseen toukokuussa 2011.

Suurempaa kantavuutta Boogaardin kohtalo saa siitä, että hän ei ole ainoa ennen aikojaan menehtynyt NHL:n gooni. Pian Boogaardin jälkeen tästä maailmasta erkanivat myös Rick Rypien ja Wade Belak, molemmat oman käden kautta. Eivätkä synkät uutiset ole jääneet näihin kolmeen, sillä vastikään päätti päivänsä myös Todd Ewen.

He kaikki kärsivät viimeisinä vuosinaan masennuksesta, päihderiippuvuudesta, muistikatkoksista ja impulssikontrollin puutteesta.

Kun neurologi tutki Boogaardia, hän kysyi, montako kertaa olet saanut urallasi niin kovan iskun päähäsi, että silmissäsi on hämärtynyt. Viisi kertaa? Kymmenen kertaa? Boogaard vastasi huvittuneena: ”Miten olisi satoja kertoja…”

Bostonin yliopiston tutkijat saivat Boogaardin kuoltua hänen aivonsa tutkittavakseen. He diagnosoivat kroonisena traumaattisena enkefalopatiana tunnetun aivosairauden eli CTE:n. Takavuosikymmeninä sitä kutsuttiin nyrkkeilijöiden dementiaksi, mutta nykytutkimuksen perustella se ei rajoitu nyrkkeilijöihin, vaan sen voivat saada myös joukkuelajien edustajat. Ensimmäiset tapaukset havaittiin amerikkalaisen jalkapallon pelaajilla.

CTE on seurausta toistuvista päähän kohdistuvista iskuista, joista läheskään kaikkiin ei liity aivotärähdystä. Se aiheuttaa erinäisten neurologisten oireiden lisäksi myös varhaista dementiaa.

Aivotutkijoiden mukaan Boogaard olisi eläessään saattanut tulla dementikoksi jo kolmikymppisenä.

Kaukalotappeluiden ystävillä on ollut tapana väittää, ettei nujakoista aiheudu mitään vakavaa, koska pelaajilla on luistimet jalassa eivätkä he siten saa täyttä voimaa lyöntiensä taakse. Boogaardin ja muiden goonien karut kohtalot sekä CTE:tä koskevat tutkimustulokset todistavat, että nyrkillä hakkaaminen kiekkopelissä ei ole harmitonta viihdettä, vaan siinä leikitään oikeasti ihmishengillä.

NHL:n johto ei kuitenkaan ole ryhtynyt määrätietoisesti kitkemään kaukalotappeluita.

Liigan pääjohtaja Gary Bettman vetoaa mielellään tilastoihin, joiden mukaan tappelut ovat vähentyneet. Herääkin kysymys, että jos Bettmanin mielestä tappeluiden vähenemistrendi on positiivinen asia, eikö sitä kannattaisi edistää voimallisemmin, esimerkiksi kovemmilla rangaistuksilla.

Branchin kirja maalaa tappelijoiden arjesta koruttoman kuvan. Heillä on hirmuiset halut pelata liigassa, johon he taitojensa puolesta eivät kuuluisi. Harva heistä oikeasti rakastaa nyrkkien heiluttelua, paljon mieluummin he auttaisivat joukkuettaan tekemällä maaleja ja jakamalla syöttöjä.

Jatkuva väkivallan uhka aiheuttaa ahdistusta, sillä kovimmatkin goonit tunnustavat pelkäävänsä, ainakin siihen asti kunnes adrenaliiniryöppy hukuttaa pelon. Boogaardin veroinen nyrkkisankari Georges Laraque on paljastanut nukkuneensa otteluita edeltäneet yöt huonosti vatvoessaan edessä olevaa kohtaamista vastapuolen tappelijan kanssa.

Yksi nyrkinisku saattaa päättää goonin uran. Samoin voi käydä, jos saa liian usein turpiinsa tai ei ole valmis pudottamaan hanskojaan, kun tilanne (tai valmentaja) sitä vaatii. Tappelija on NHL-joukkueen helpoiten korvattava pelaaja, koska hän on taidoiltaan ja palkkaukseltaan alinta kastia ja farmiliigoissa riittää NHL:n parrasvaloista haaveilevia wanna be -nyrkkisankareita.

Boogaardista Branchin kirja luo kuvan kaksijakoisena persoonana. Kaukalossa hän oli varsinainen peto, mutta siviilielämässä lempeä jättiläinen. Aikuiseksi hän ei kasvanut oikeastaan koskaan, vaikka venähti fyysisesti miehen mittoihin jo varhain teini-iässä. Tienatessaan NHL:ssä miljoonapalkkaa Boogaard oli hyväsydämisenä ja kypsymättömänä helppo kohde erilaisille onnenonkijoille.

NHL:n päihdehoito-ohjelma osoittautui Boogardin kohdalla lepsuksi kulissiksi. Hän veti valtavat määrät lääkkeitä ja mömmöjä, mutta läpäisi liigan huumetestit puhtain paperein. Testaajien lahjomiset ja testien väärentämiset ovat NHL:ssä arkipäivää. Boogaardin tappelijakollega Brantt Myhres esimerkiksi säilöi puhdasta virtsaa, jonka lämmitti vesihauteessa ennen kuin testaajat saapuivat. Tämä siltä varalta, että otteluliput eivät sillä kertaa kelpaisikaan lahjuksiksi.

Kommentit (1)
  1. Jukka Sjöstedt
    23.10.2015, 09:04

    Jääkiekoakin pelataan sääntöjen mukaan. Sääntöjä jopa päivitetään. Kaukalossa luistelee pilli suussa tuomari. Putkakin on. Siellä istutaan kaksiminuuttisia jäähyjä. Maastakarkotus olisi jo pahempi rangaistus, niitäkin jaellaan. Suihkuun osoittamiseksi tätä pelikieltoa nimitetään. Ja on siellä hovikin, sport academyjä ja muuta. Ihan oikeasti on valitusporras jos koiruudet kiehahtavat yli laitojen. Voi valittaa tavalliseen raastupaan ja siitä syntyykin taas uutta kivaa. Mitä pirua se kihlakunnalle ja sen lainlukijoille kuuluu mitä asianosaiset omalla (+ kelan) riskillä tekevät eli turpiinsa ottavat ja antavat. Ja mitä se tuomiokuntaa liikuttaa, mitä liikemiehet tekvät. Halvemmaksikin tulee heidän välimiespäätöksensä veronmaksajalle. Onko muka korkeampaa hyvää?

    Niin kirjamessuilla eilen ihan ekaksi areenalle laskeuduttuani osuin nyrkkeilijään. Isokokoinen kiltinnäköinen vähän alakuloinen keski-ikäinen mies tilitti elämänvaiheitaan, hän oli thainyrkkeilijä Jarkko Stenius. Olivat juuri päättämässä rupattelusessiotaan, ehdin kyllä läpsyttämään käsiäni kohteliaaasti -ja aidostikin. Mies oli tiensä kulkenut, minä ja sinäkin kai istunut. Jarkko oli otellut, minä ja sinäkin kai lukenut. Hänen lajinsa otteluista oli Thai , entä minun ?

    Monitappiopelit, ml. säälittävät baaritiskien iskupelit, vetäytyminen pyyheliinan alle kehän nurkkaan, lohduttautumien kirjan parissa. Onneksi on oikeiden ja vastaanpanevien ihmisten lisäksi näitä vaiteliaita kirjoissa eläviä lähimmäisiä kuten tuo Karl Marx ja Sixten Korkman. Eivät haasta poikittaisella mailalla eivätkä lausu poikittaista sanaa. Mitähän jos nousisin ja taklaisin ?

    Marxin pääoma julkaistiin kolmessa voluumissa. Eka käsitteli työn ja pääoman ristiriitaa. Toka oli toiveikas, se käsitteli katoavaa feodalismia maaomistusta ja -omistamattomuutta.

    Valloittajasotureiden pakkolunastuksia, siitäntäketjut ja perinöoikeus aatelistona yli moukkien, aikojen kuluessa ulkonäköä myöten siloisempana rotuna. Suomeakin heillä siunattiin.

    Pääoman kolmas osa käsittelee rahaa. Militaristiylhäisön eli Euroopan aristokratian NHL matsien rahoitusta. Siihen kehitettiin instrumentit. Sanoisinko että tulevat tuotot eli saaliit olivat rahasta käyvien papereiden vakuuksina. Jos meni pieleen, niin kriisi olikin vain mahdollisuus naapurisuvun kreivin koota ratsumiehensä ja elvyttää.

    Kapitalismi oli sitten se emansipaatio ja kohta ihan feminismisorteinakin. Oliko Engels jonka tehtäväksi jäi Pääoman toisen ja kolmannen osan kokoonharsinta Mestarin kuotua, syy miksi yliopisto- ja siltasaariälykkömme ovat noin tusinan kirjan sivistyksessään aina ja yhä ja futuurissa rajoittuneet ekaan, auktoriteetin itsensä auktorisoimaan volyymiin. Niin ne ovat kaikilla aloilla ensimmäisen kurssikirjan selkeyteen todellisuuden valaneita laiskimuksia ja vätyksiä.

    Onneksi on meitä muita kuten Kimmo Kiljunen joka Kirjamessuilla huutosaarnasi eläkeläisasiaa, taitetua indeksiä. Oikeastaan taivutettua niskaa. Hän oli elinikäisen uransa päätteeksi tullut tietämään eläkerahastoista ja nyt heränneen innolla selvitti kuinka ne kohta 200 mrd euron Roope Ankka siilot ovat ulkomailla ja kuinka pienenkin reijän poraamalla liruisi mahlaa tarvitseville kuten äänestäjille.

    Samanhan tiesi Georg Ehrnrooth sillä erolla että hän kahvitti kunnalliskodeissa äänestäjät itselleen eikä hiiskahtanut isommista omaisuuksista. Nehän eivät olletkaan likvidejä, vaan paperikoneissa ja tehtaissa rautaa ja tiiliskiveä. Nyt ne ovat evolutioituneet likvideiksi, käteiseksi -kiitos finanssioitumisen. Lisäksi ne ovat ulkomailla mikä Kiljusellekin, Vilpun veli muuten, oli valjennut. Ja siitä poliittinen ohjelma: tuodaan rahat kotiin ja heitetään Sipilä Kempeleelle talkkariksi siihen armeliaisuustaloonsa.

    Lopettelen kun matsistani jo hikosinkin ja sekoilen. Marx toka osa kuitenkin on siis tästä feodaalisesta maaomistuksesta joka ei kadonnut kuten Marx ennusti, vaan siirtyi kaupunkeihinkin kapitalismissa vanhan (kauniin) rahan ja uuden teollisen rahan sikiöinä. Heistä sitten yliopistojen kautta lakimiesammatilaiset (ent.ratsusoturit) tulivat sorron eli vuokramaksujen perintäluokaksi.

    Ja mitä Marx kolmoseen tulee, niin sotarahoituksesta tuli pankkisysteemi ja sehän juuri tehtaat nostatti ja tärveli muurien suojeleman (Viipurinkin) porvariskulttuurin Euroopasta ja nosti meidät tavarataivaaseen kuten Lidliin.

    Kaikki hyvin mitä mahaan tulee. vähän nälättää kuitenkin yläpäästä. Pitänee taas poiketa Kirjamessuille. Siellä on huvia kuten kiljusia, myötäelettäviä kuten thaimies ja tynkäajatuksia joista ryypyttää omia liikkeelle, ehkä kuitenkin vain näillä progrsession näppäimillä eikä ikiaikaisissa tuopituvissa. Nekin kun hygieniastandarsoitiin ketjujen ostaa ja ISSän siivota. Rahat tähän, itsetehdyt (=väärennetyt, vanhentuneiden sääntökirjojen mukaan) tulevat finanssioidusta luonnontieteestä ja ihmistyöstä. Sen pätevyyden mitta eli verifikaatio, olisi vaikkapa Kiinan nousu ja Intiankin, siis nousu kyykkypissalta ihan mukavasti istumaan. Olisiko ensijouluksi Stockalla pehmusteita pytyn reunoille, edes lämmitinvastuksia porsliiniin ?

    Suomessa elää huonopäinenkin ihan lystisti. Viihtyy tosihyvin kun vahingoniloon lankeaa. Ovat nämä oikeinoppineet niin hupaisia ja ylenkatseensa alta pääsee livahtamaan. Sitä paitsi vällyjä vilkkuja on tihesssä niitäkin, kuin tuiketähtiä taivaalla. Suomenmaa kamaralla kuitenkin sen verran harvassa että säde sammuu ennen seuraavaa kimmahdusta eli heijastuspintaa -toista ihmistä, jumalankuvasellaista. Suruttomampia kyllä piisaa.

    Raha olisi siitä kivaa, että se ei katoa,aina se jonkun taseessa rietastelee alkiona. Ihmisen välisessä maailmassa ei muuta ikuista olekaan kuin tasekytkökset yli sukupolvien ja jo maanpiirinkin. Niiden luovuus on kuminauhaa. Venyy ja kutistuu. Nyt juuri elämme kutistumisvaihetta mikä kyllä Kirjamessuilla tulee tiettäväksi klo 13 alkaen 23.10. ja sopivasti pirtissä Kulervossa.Jukka Sjöstedt

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *