Ironiasta, puolesta ja vastaan

En ole puolesta enkä vastaan. Tai pikemminkin olen sekä puolesta että vastaan. Näin joutuisin vastamaan, jos minulta kysyttäisiin, miten suhtaudun ironiaan.

Aika moni pitää ironiaa ikävänä juttuna. Heidän mielestään se on valheellista väistelyä, haluttomuutta paljastaa sisintään ja ottaa emotionaalista riskiä. Antti Nylén luonnehti Vihan ja katkeruuden esseissä ironiaa pahimmaksi kulkutaudiksi sitten mustan surman. ”Vain harvoilla siihen on vastustuskykyä”, hän kirjoitti.
Ehkä näinkin. Ironia voi olla kalvavaa, ontoksi tekevää.
Muistan, kuinka nuorempana katselin kavereideni kanssa huonoja tv-ohjelmia häijyn hupailun merkeissä. Ironinen aukikoodaus vaikkapa Lenita Airiston ja Jörn Donnerin talk show -keskustelusta oli loputon camp-hauskuuden lähde. Mutta kaiken tämän hilpeyden keskellä tunsin aina jonkinlaisen tyhjän huminan sisälläni. Entäpä jos en lopulta pysty suhtautumaan mihinkään ilman ironista virnettä. Entäpä jos kaikki asiat, jopa tämän maailman tärkeimmät asiat, hukkuvat paskaisen ivanaurun alle. ”Anarkistisissa” amerikkalaisissa piirrossarjoissahan näin käy. Kaikki pyhä, ylväs ja säätyperäinen häpäistään ja alennetaan, koko länsimainen sivilisaatio poksautetaan rikki kuin purkkapallo. Katsojat viihtyvät, kauppa käy.
Eikö ironia pitäisi julistaa vahingolliseksi ja kieltää sivistysarvojen ja yleisen säädyllisyyden nimissä?
Ei pitäisi. On muunkinlaista ironiaa kuin tätä nykymaailmassa vallalla olevaa täysin nihilististä (ja siten täysin konsumeristista). Thomas Mannin romaaneja lukeneet tietävät, että niissä ironia mahdollistaa syvälle luotaavan yhteiskunta-, kulttuuri- ja aatehistoriallisen kritiikin. Milan Kunderan esseisiin tutustuneet taas ymmärtävät, kuinka korvaamaton henkireikä ironia voi olla sortovallan ikeessä eläville. Entäpä me läntisten hyvinvointiyhteiskuntien asukit, tarvitsemmeko me ironiaa? Toki tarvitsemme. Kansalaisen perustaitoihin kuuluu (tai pitäisi kuulua) kyky lukea ja tulkita poliitikkojen ja muiden vallanpitäjien viestejä muussakin kuin sanojen ilmimerkityksessä: on tunnistettava kaksoispuhe, havaittava ristiriitaisuudet.
Ironinen lukutaito on demokratian ja kansanvallan edellytys aivan kuten ironinen kirjoitustaito on maailmankirjallisuuden edellytys.
Eniten ironiaa koskevaa ajattelun aihetta minulle on antanut David Foster Wallace. Hänen eetoksensa lähti siitä, että kirjailijan (ja epäilemättä kansalaisenkin) on pystyttävä yhdistämään kyynisyys ja naiivius, toisin sanoen hänen on osattava epäillä ja kyseenalaistaa, mutta myös uskallettava seistä kirkkain silmin niiden asioiden takana, joihin uskoo. Vain kyynisyyden ja naiiviuden yhdistelmä voi vapauttaa loputtoman ironisuuden kahleista.
Kaunokirjallisessa mielessä Wallacen eetos oli kritiikkiä John Barthia ja muita ensimmäisen polven postmoderneja amerikkalaiskirjailijoita kohtaan. Barthia on luonnehdittu kirjailijaksi, joka imitoi kirjailijaa ja hänen teoksiaan romaaneiksi, jotka imitoivat romaaneja. Metafiktiivisyys näyttäytyi Barthille keinona tuoda uutta happea kirjallisuuteen, esseissään hän puhui kirjallisuuden uuvahtaneisuudesta, ja tämän uuvahtaneisuuden oli hänen mielestään aiheuttanut modernismin konventioiden tyhjiin ammentaminen — kaikki modernistiset ilmaisukeinot oli yksinkertaisesti käytetty loppuun. Tekstien rakennetun, keinotekoisen luonteen esille nostaminen ja esillä pitäminen näyttäytyi Barthille piristysruiskeena uuvahtaneisuuteen.
Wallace piti Barthia esikuvanaan, mutta näki myös ne sudenkuopat, jotka sisältyivät barthilaiseen ironisuuteen ja itsetietoisuuteen (ynnä derridalaiseen käsitykseen tekstistä itseensäsulkeutuvana loputtomana merkitysleikkinä). Barth onnistui kyllä tuulettamaan yksioikoisia ja naiiveja käsityksiä romaanikerronnasta, mutta hänellä ei ollut tarjota tilalle mitään vapauttavaa ja vilpitöntä, ainoastaan loputonta itsereflektiota. Toisin sanoen Barthilla piisasi kyllä kyynisyyttä mutta häneltä puuttui naiiviutta. Wallace sanoikin, että kylmänkolkko postmoderni ironisuus alkaa ennen pitkää kuulostaa omaan selliinsä rakastuneen vangin hoilotukselta.
Suorimman hyökkäyksensä esikuvaansa vastaan Wallace teki novellissaan ”Westward The Course Of Empire Takes Its Way”, jossa esiintyy Barthia muistuttava kirjailijahahmo. Tässä novellissa Wallace myös kehystää postmodernin käänteen laajempaan yhteiskunnalliseen kontekstiin. Ironisuus ja itsetietoisuus eivät nimittäin jääneet pelkiksi kaunokirjallisiksi ilmiöksi, vaan samat välineet, joilla Barth kirjoitti romaaneja imitoivat romaaninsa yleistyivät myös populaarikulttuurissa ja mainonnassa. Näin syntyi erityinen pop-ironisuuden genre, eikä siinä liikkuakseen tarvitse tietää mitään Barthista, riittää kun katselee televisiota. Nokkelimmat mainokset ovat alkaneet kommentoida itseään, nauraa itse itselleen. Se synnyttää vaikutelman coolista asenteesta, joka on kovinta emotionaalista valuuttaa meidän päivinämme. Wallace onnistuu törmäyttämään novellissaan nerokkaasti kirjallisuuden maailman ja mainonnan maailman, ja samalla hän näyttää, kuinka tehokkaasti markkinatalous alistaa vastakulttuurisen energian konsumerismin palvelukseen.
Wallacen novellin lopetus on paljonpuhuva, jopa liikuttava ja ehkä hieman kömpelökin. Siinä ollaan samaan aikaan metafiktiivisen kehikon sisällä että ulkopuolella (tai ainakin kurkotetaan sen ulkopuolelle, lukijaa kohti). ”Absolutely no salesmen will call”, Wallace vakuuttaa lukijalleen ja päättää tekstinsä sanoihin ”You are loved.” Naiivia, erittäin naiivia. Mutta se on tietysti tarkoituskin.
Metafiktion, itsereflektiivisen tekstin pitäisi aina lopuksi palauttaa lukija oikeaan maailmaan (en kirjoita tätä lainausmerkkeihin) ja antaa lukijalle jotain sellaista mikä tekee oikeassa maailmassa elämisen siedettävämmäksi. Ellei teksti edes yritä tehdä näin, se on moraaliton, halveksittava teksti.
P.S.
David Foster Wallacen keskeneräiseksi jäänyt kolmas romaani The Pale King on vihdoin julkaistu postuumina. New Yorkin Timesin arvostelu tämän linkin takana.
P.S. 2
Väljästi aihepiiriin liittyvä lainaus Roger Scrutonin kirjasta A Political Philosophy:
”Literary ’theory’ is a joke-free-zone, and never more humourless than when pretending, as Jacques Derrida sometimes pretended, that it is all a joke. For laughter, like irony, is a kind of acceptance. In the normal run of things to laugh is to forgive, since what we see as absurd no longer threatens us. Postmodernist theory, however, is not prepared to forgive its target for anything whatsoever.”
Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Kiitos kyllä, ironian puolesta ja vastaan. Ironian puolustamista voisi jatkaa.
    Ironian taju on sosiaalinen aisti. Sähköpostin syntyaikoina ironia haluttiin kieltää meileistä. Onneksi se ei onnistunut ja leikillinen verkkokulttuuri voitti yksitotisen asenteellisuuden.
    Yksinäinen ironikko vaikuttaa usein katkeralta ja pahantahtoiselta.Tuntui että ironian kritiikissäsi oli ripaus tätä vanhaa eksistentialistisen, eristyneen ihmisen ironisuutta.

    Jaettu ironia onkin jo huumoria ja sitä voi kritisoida samoista heikkouksista kuin huumoria. Nimenomaan tuollainen heikkous on ryhmässä kukoistava hauskan-ironinen asenne kaikkeen.

    Muutenkin ironian positiiviset puolet yltävät minusta paljon olennaisemmillekin alueille kuin tuohon kyllästyttävän usein mainittuun poliitikkojen toimien ironisointiin.

    Yksioikoisen kielen,yksitulkintaiseksi pyrkivän tiedonvälityksen, informoinnin,suojaksi tarvitaan eräänlainen immuunijärjestelmä,ironia. Tieto jota tulvii ja joka esiintyy aina oikeana,vain unohtuakseen hetken kuluttua uuden oikean tiedon tieltä, nujertaisi meidät ilman ironiaa. Eli asia voi olla niinkin päin,että tiedon pikatuotanto on rutto ja ironia on lääke.

  2. 3

    sanoo

    Kunderan suhteen ironiaan löytyy myös toinen näkökulma: Naurun ja unohduksen kirjassa hän kirjoittaa, että nauru kuuluu Saatanalle.

    Enkelten nauru on onnistumisen naurua, sellaista ilakoivaa kikatusta, kun kaikki menee hienosti. Bensa esim. loppuu autosta huoltoaseman kohdalla. Uskovaisten piirissä pyörineet tunnistanevat tämän ”miten sattuikin” -naurun, joka ei ole olemuksesta kumpuavaa naurua.

    Saatanan nauru taas on ryöppyävää, vailla suhteellisuudentajua. Se alkaa jostain absurdin epäsuhdan perukoilta ja kasvaa aina täydelliseen yksilön alistamiseen saakka. Ironia on ilman muuta lähempänä tätä naurua.

    Esim. Saatana saapuu Moskovaan -kirjan nauru on nimenomaan saatanallista naurua. Maistuu ainaskin meikäläiselle.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *