Ironiasta

Nostanpa tähän näkyville samat asiat, jotka kirjoitin aiempaan postaukseen vastaukseksi Ripsalle.

Oli siis puhe raamatullisin termein siitä, ollako kirjoittaessaan palava vai penseä. Tilanteen mukaan tietenkin, mutta lähtökohtaisesti arvostan kirjoittajia – niin toimittajia kuin kirjailijoita – jotka uskaltavat ottaa riskejä, panna itsensä alttiiksi.

Olen ylistänyt tällä palstalla moneen kertaan Michel Houellebecqia ja teen sen nytkin. Hän on esimerkki kirjailijasta, joka uskaltaa näyttää vihansa ja tekee sen kaunokirjallisesti mielenkiintoisella tavalla. Houellebecqin tärkeänä pontimena on aggressio, minkä vuoksi hänen teksteissään on vaaran tuntua. (Siis kirjallisin termein vaaran tuntua, en nyt kuvittele, että Houellebecq tai kukaan muukaan kirjailija olisi oikeasti vaaraksi länsimaiselle yhteiskuntajärjestykselle.)

Aggressio on kiintoisampi lähtökohta kuin vaikkapa kotimaisessa nykylyriikassa vallalla ollut ironisuus, joka pahimmillaan edustaa samaa kuin nimimerkin takana riehuminen keskustelupalstalla. Paskahousukin uskaltaa nykyään olla ironinen.

Ironia on aikalaiskuvaukseen liian helppo, hampaaton ja muodikas tyylilaji.

Eräs Don DeLillon romaanihenkilö kuuntelee gangstarapia ja toteaa, että häikäilemättömyydessään gangstarap edustaa viimeisiä ilmaisukeinoja, joilla on mahdollista pysäyttää ja järkyttää.

En nyt kaipaa kirjallisuuteen mitään rapsanoituksia, mutta toivotan tervetulleeksi tekstit, jotka ovat riittävän häikäilemättömiä ilmentämään sitä, että ironia on – haavikoituna – “mahdotonta, ne tekevät sen itse.”

Kommentit (3)
  1. Tarkoititko että Houellebecq on ironinen? Onko? Minusta se kirjoittaa samaa kamaa kuin mitä ne ranskalaiset on kirjoittaneet iät ja ajat. Völillä pelehtii naisten kanssa sängyssä ja sitten istuu puhumassa kavereiden kanssa filosofiaa.

    Ah. Meillä menivät mielipiteet ristiin. Olisi aika tylsää olla aina samaa mieltä, eikö?

    Mutta DeLillolla on joitain kiinnostavia kirjoja, enkä nyt tarkoita sitä maailmanlopun kirjaa vaan sitä, oliko se nyt ees DeLillon, Performist. Muistaakseni suomennettu. Tosin tuntuu siltä että nimeäkään ei pysty mitenkään suomentamaan.

    No ei se ainakaan Ondaatjen ollut.

    Minä kyllä vältän kaikki ironiat, elleivät ne ole hauskoja. Mieluummin luen enempi fantasiaan taipuvia kirjoja, itse asiassa olen taipuvainen uppoutumaan järkäleisiin kuten Nadasiin tai Pamukiin.

    Johtunee siitä että joskus kun jonkinlaista perustykkäämistä hain, niin ensin osui käsiin Mereshkovskin Kristus ja Antikristus (4 osaa, tais olla lähemmäs 2000 sivua)ja seuraavaksi isä antoi lahjaksi kirjoituskoneen, ekan oman, ja Saarikosken suomentaman Odysseuksen.

    Olin silloin 17-18-vuotias.

    Suurin osa kirjastoani hävisi parempiin kirjastoihin sillä välin kun olin poissa maasta. Tiedän kyllä missä ne kirjat ovat, mutta eivät ne itsekseen sieltä pois tule, enkä halua ruveta tappelemaan.

    Joku systeemi pitäisi kehittää siihen, että kirjaston voisi kantaa kuin läppärin maasta toiseen. Toivottavasti se on joskus mahdollista, muuten isommat muuttamiset tulevat mahdottomiksi.

  2. Tommi Melender
    12.5.2007, 08:04

    En tarkoittanut, että Houellebecq on ironinen. Tai toki hän on myös sitä, kuten varmasti jokainen joka yrittää saada aikaan tekstiä, jossa on kriittistä pintaa aikalaistodellisuuteen.

    Tarkoitin sitä, että Houellebecq on enemmän kuin vain ironinen, koska hän uskaltaa mennä vereslihalle asti, antaa aggression lyödä läpi tekstissään. Ironisuus on monesti defensiivistä ja riskejä kaihtavaa, mutta jos kirjoittaa aggressiivisesti joutuu aidoille vaaroille (mentaalisille, sosiaalisille, kaunokirjallisille) alttiiksi. Samalla voi syntyä jotakin kipunoivaa, kuten Houellebecqin armottomat aikalaiskuvat.

    Olet siinä oikeassa, että Houellebecq tekee myös samaa kuin ranskalaiset ovat tehneet aina. Hän ammentaa Balzacilta ja Celineltä, osaa myös härnätä porvaria yhtä lahjakkaasti kuin ranskalaisen perinteen parhaat edustajat. Mutta sehän on yleensä hyvän kirjailijan merkki, että hänen tekstissään kumisee traditio.

    DeLillolta on suomennettu teos nimeltä Esittäjä, mutta alkukielellä se ei ole Performist vaan Body Artist. Outo, tiivis ja filosofisesti koukuttava teos.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *