Intellektuellit

“The belief seems to be spreading that intellectuals are no wiser as mentors, or worthier as exemplars, than the witch doctors or priests of old. I share that scepticism. A dozen people picked at random on the streets are at least as likely to offer sensible views on moral and political matters as a cross-section of the intelligentsia. But I would go further. One of the principal lessons of our tragic century, which has seen so many millions of innocent lives sacrificed in schemes to improve the lot of humanity, is — beware intellectuals. Not merely should they be kept well away from the levers of power, they should also be objects of particular suspicion when they seek to offer collective advice.”

Näin kirjoittaa Paul Johnson poleemisessa kirjassaan Intellectuals, joka ilmestyi 1980-luvun lopussa. Joku voi huomauttaa, että Johnsonin lauseissa kalskahtaa samanlainen henki kuin perussuomalaisten edustamassa kaikkitietävän kansan herra- ja eliittivihassa. Tällainen kritiikki johdattaa kuitenkin harhateille. Ei Johnson hyökkää tietoa tai asiantuntijuutta vaan ahdaskatseista dogmatismia vastaan. Sehän on tunnetusti ollut eurooppalaisen älymystön helmasynti.

Vanhassa maailmassa yhteisön suunnannäyttäjinä toimi papisto, mutta modernissa sekulaarissa maailmassa papiston tilalle astuivat intellektuellit. Mitä tyyppejä intellektuellit sitten ovat? Kirjanoppineita vailla minkään alan erityisasiantuntemusta. Monet heistä tekivät pohjimmiltaan samaa kuin papisto vanhassa maailmassa: levittivät viestiä paratiisista. Heidän paratiisinsa oli kuitenkin tämänpuoleinen eikä tuonpuoleinen, utopia eikä taivasten valtakunta. Myöhempinä aikoina intellektuellien rooli on toki muuttunut. Harva heistä saarnaa enää utopioiden puolesta, useimmat levittävät jonkinlaista yleispätevää hedonismin sanomaa, oikeutta nautintoon, jota kapitalistinen yhteiskunta uhkaa joko rakenteellisella väkivallallaan tai traditioista periytyvillä kielloilla ja rajoituksilla.

Albert Camus’n kerrotaan sanoneen Simone de Beauvoirille: “Olemme samanlaisia siinä, että meille yksilöt merkitsevät eniten. Suosimme mieluummin konkreettista kuin abstraktia, mieluummin ihmisiä kuin doktriineja. Meille ystävyys merkitsee enemmän kuin politiikka.” Paha kyllä de Beauvoir katkaisi sittemmin välinsä Camus’n kanssa ja asettui Jean-Paul Sartren taakse. Sartrehan edusti aivan päinvastaisia asioita kuin Camus. Viime aikoina meillä Suomessa on kannettu huolta vihapuheesta. Eräät Sartren kirjoitukset edustavat hyytävintä älymystön edustajan vihapuhetta, mitä viime vuosisadalla kirjoitettiin. Hän oli esimerkiksi sitä mieltä että jälkikolonialismin ikeessä elävä vapauttaa eurooppalaisen tappaessaan kerralla kaksi ihmistä: sortajan ja sorretun. Väkivalta kiehtoi Sartrea, kuten on kiehtonut lukemattomia älymystön edustajia (ja heidän hännystelijöitään) ennen häntä ja hänen jälkeensä. Tämä on täysin ymmärrettävää ihmisille, jotka Sartren lailla asettavat abstraktit periaatteet ja ideologian ihmisten edelle.

Paul Johnsonin kirjan tärkein sanoma onkin juuri tässä. Kuten hän itse kirjoittaa: “The worst of all despotisms is the heartless tyranny of ideas.”

Voi tietysti toivoa, että massamurhien täyttämä 1900-luku ja Sartren kaltaisten älykköjen harharetket ovat antaneet meidän aikamme ihmisille rokotussuojaa ideoiden tyranniaa vastaan. Vaan enpä tiedä. Dogmatismin sävyttämää ääriajattelua putkahtelee esiin vähän joka suunnasta, esimerkiksi Helsingin Sanomien älykköraadista. Atlas Saarikoski kirjoitti viime viikolla näin vastatessaan kirjallisuuspalkintoja koskeneeseen kysymykseen:

“Lisäksi on huojentavaa, että kirja, jossa keski-ikäinen valkoinen mies tulkitsee nuoren kurditytön elämää, on jätetty palkintosarjan ulkopuolelle.”

En ota tässä yhteydessä kantaa Jari Tervoon ja hänen kirjaansa, toteanpahan vain että Atlas Saarikosken huomio edustaa tyylipuhdasta, suorastaan karikatyyrimäistä, esimerkkiä radikaaliälykön ääriajattelusta. Dogmaatikoille ei riitä, että ihmiset subjektiivisella tasolla kannattavat oikeita asioita, heidän on kannatettava niitä myös objektiivisella tasolla. Niinpä valkoinen heteromies ei yksinkertaisesti voi kirjoittaa ihmiskaupan uhreiksi joutuneista kurditytöistä. Hän on aina ja ikuisesti vastuussa kaikkien valkoisten heteromiesten kaikista pahoista teoista. Se täytyy Atlas Saarikosken kunniaksi sanoa, että hän ei sentään esitä sartremaiseen tyyliin, että valkoisen heteromiehen surmaamalla vapauttaa kaksi ihmistä: sortajan ja sorretun. (En tosin tiedä, onko hän jossain muualla tällaisen ajatuksen esittänyt, en ihmettelisi vaikka olisi, sillä sen verran stereotyyppiseltä radikaaliälyköltä hän vaikuttaa.)

Toki Atlas Saarikosken kaltaisilla hahmoilla ei ole samanlaista asemaa kuin oli 1900-luvun johtavilla intellektuelleilla. He ovat julkisuudessa lähinnä esittämässä itseään, henkilöä, jolla on äärimmäisiä mielipiteitä, koska tiedotusvälineet tykkäävät ihmisistä, jotka tuovat keskusteluun “värikkyyttä”. Ehkä tällainen esiintyvän taiteilijan rooli onkin älyköille paras mahdollinen, vaarattomin se ainakin on. Kukaan ei silloin kuvittele, että heillä olisi oikeasti jotain annettavaa.

P.S.

Paul Johnson rusentaa Intellectuals-kirjassaan koko joukon länsimaisen kulttuurihistorian juhlittuja älykköjä tuomalla esiin minkälaisia despootteja, suoranaisia ihmishirviöitä he olivat yksityiselämässään vaikka julkisessa roolissaan saarnasivat paremman, oikeudenmukaisemman maailman puolesta. Paha kyllä Johnsonin itsensä kohdalla voi esittää samanlaista kritiikkiä. Hän esiintyi vuosikaudet moraalisesti suoraselkäisenä perheenisänä ja hartaana katolilaisena. Sitten paljastui, että hänellä oli pitkä avioliiton ulkopuolinen suhde ja että hänellä oli tapana pyytää piiskaa rakastajattareltaan. Piiskaussessioiden aikana rakastajattaren piti sättiä Johnsonia “tuhmaksi, tuhmaksi pojaksi”.

Kommentit (22)
  1. Miksi tuo PS:ssä oleva asia jotenkin todistaisi Johnsonin olevan huonompi kuin ihmiset, joita vastaan hän saarnaa? En nyt tarkoita avioliiton ulkopuolista suhdetta.

    Lueskelin aiemmin päivällä Eino Railon sisällissodan aikaisia kirjoituksia sekä Elias Simojoen puheita 1920-luvulta – kyllä sielläkin puolella osattiin johtavina kansanääninä vaatia ihmishenkien säälimätöntä uhraamista jonkin kuvitellun, täysin käsittämättömän utopian vuoksi.

  2. Tommi Melender
    23.11.2011, 18:11

    “Miksi tuo PS:ssä oleva asia jotenkin todistaisi Johnsonin olevan huonompi kuin ihmiset, joita vastaan hän saarnaa?”

    Eipähän se todistakaan. Tarkoitin vain, että joku voisi kirjoittaa Johnsonin taustoista samalla tavalla kuin hän kirjoittaa niistä hahmoista, joita kirjassaan käsittelee.

    Tämä asia — abstraktien periaatteiden nostaminen ihmisiä tärkeämmäksi — on varmasti sellainen, jota esiintyy ja on esiintynyt poliittisen kartan kaikilla äärilaidoilla.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *