Intellektuellit

”The belief seems to be spreading that intellectuals are no wiser as mentors, or worthier as exemplars, than the witch doctors or priests of old. I share that scepticism. A dozen people picked at random on the streets are at least as likely to offer sensible views on moral and political matters as a cross-section of the intelligentsia. But I would go further. One of the principal lessons of our tragic century, which has seen so many millions of innocent lives sacrificed in schemes to improve the lot of humanity, is — beware intellectuals. Not merely should they be kept well away from the levers of power, they should also be objects of particular suspicion when they seek to offer collective advice.”

Näin kirjoittaa Paul Johnson poleemisessa kirjassaan Intellectuals, joka ilmestyi 1980-luvun lopussa. Joku voi huomauttaa, että Johnsonin lauseissa kalskahtaa samanlainen henki kuin perussuomalaisten edustamassa kaikkitietävän kansan herra- ja eliittivihassa. Tällainen kritiikki johdattaa kuitenkin harhateille. Ei Johnson hyökkää tietoa tai asiantuntijuutta vaan ahdaskatseista dogmatismia vastaan. Sehän on tunnetusti ollut eurooppalaisen älymystön helmasynti.

Vanhassa maailmassa yhteisön suunnannäyttäjinä toimi papisto, mutta modernissa sekulaarissa maailmassa papiston tilalle astuivat intellektuellit. Mitä tyyppejä intellektuellit sitten ovat? Kirjanoppineita vailla minkään alan erityisasiantuntemusta. Monet heistä tekivät pohjimmiltaan samaa kuin papisto vanhassa maailmassa: levittivät viestiä paratiisista. Heidän paratiisinsa oli kuitenkin tämänpuoleinen eikä tuonpuoleinen, utopia eikä taivasten valtakunta. Myöhempinä aikoina intellektuellien rooli on toki muuttunut. Harva heistä saarnaa enää utopioiden puolesta, useimmat levittävät jonkinlaista yleispätevää hedonismin sanomaa, oikeutta nautintoon, jota kapitalistinen yhteiskunta uhkaa joko rakenteellisella väkivallallaan tai traditioista periytyvillä kielloilla ja rajoituksilla.

Albert Camus’n kerrotaan sanoneen Simone de Beauvoirille: ”Olemme samanlaisia siinä, että meille yksilöt merkitsevät eniten. Suosimme mieluummin konkreettista kuin abstraktia, mieluummin ihmisiä kuin doktriineja. Meille ystävyys merkitsee enemmän kuin politiikka.” Paha kyllä de Beauvoir katkaisi sittemmin välinsä Camus’n kanssa ja asettui Jean-Paul Sartren taakse. Sartrehan edusti aivan päinvastaisia asioita kuin Camus. Viime aikoina meillä Suomessa on kannettu huolta vihapuheesta. Eräät Sartren kirjoitukset edustavat hyytävintä älymystön edustajan vihapuhetta, mitä viime vuosisadalla kirjoitettiin. Hän oli esimerkiksi sitä mieltä että jälkikolonialismin ikeessä elävä vapauttaa eurooppalaisen tappaessaan kerralla kaksi ihmistä: sortajan ja sorretun. Väkivalta kiehtoi Sartrea, kuten on kiehtonut lukemattomia älymystön edustajia (ja heidän hännystelijöitään) ennen häntä ja hänen jälkeensä. Tämä on täysin ymmärrettävää ihmisille, jotka Sartren lailla asettavat abstraktit periaatteet ja ideologian ihmisten edelle.

Paul Johnsonin kirjan tärkein sanoma onkin juuri tässä. Kuten hän itse kirjoittaa: ”The worst of all despotisms is the heartless tyranny of ideas.”

Voi tietysti toivoa, että massamurhien täyttämä 1900-luku ja Sartren kaltaisten älykköjen harharetket ovat antaneet meidän aikamme ihmisille rokotussuojaa ideoiden tyranniaa vastaan. Vaan enpä tiedä. Dogmatismin sävyttämää ääriajattelua putkahtelee esiin vähän joka suunnasta, esimerkiksi Helsingin Sanomien älykköraadista. Atlas Saarikoski kirjoitti viime viikolla näin vastatessaan kirjallisuuspalkintoja koskeneeseen kysymykseen:

”Lisäksi on huojentavaa, että kirja, jossa keski-ikäinen valkoinen mies tulkitsee nuoren kurditytön elämää, on jätetty palkintosarjan ulkopuolelle.”

En ota tässä yhteydessä kantaa Jari Tervoon ja hänen kirjaansa, toteanpahan vain että Atlas Saarikosken huomio edustaa tyylipuhdasta, suorastaan karikatyyrimäistä, esimerkkiä radikaaliälykön ääriajattelusta. Dogmaatikoille ei riitä, että ihmiset subjektiivisella tasolla kannattavat oikeita asioita, heidän on kannatettava niitä myös objektiivisella tasolla. Niinpä valkoinen heteromies ei yksinkertaisesti voi kirjoittaa ihmiskaupan uhreiksi joutuneista kurditytöistä. Hän on aina ja ikuisesti vastuussa kaikkien valkoisten heteromiesten kaikista pahoista teoista. Se täytyy Atlas Saarikosken kunniaksi sanoa, että hän ei sentään esitä sartremaiseen tyyliin, että valkoisen heteromiehen surmaamalla vapauttaa kaksi ihmistä: sortajan ja sorretun. (En tosin tiedä, onko hän jossain muualla tällaisen ajatuksen esittänyt, en ihmettelisi vaikka olisi, sillä sen verran stereotyyppiseltä radikaaliälyköltä hän vaikuttaa.)

Toki Atlas Saarikosken kaltaisilla hahmoilla ei ole samanlaista asemaa kuin oli 1900-luvun johtavilla intellektuelleilla. He ovat julkisuudessa lähinnä esittämässä itseään, henkilöä, jolla on äärimmäisiä mielipiteitä, koska tiedotusvälineet tykkäävät ihmisistä, jotka tuovat keskusteluun ”värikkyyttä”. Ehkä tällainen esiintyvän taiteilijan rooli onkin älyköille paras mahdollinen, vaarattomin se ainakin on. Kukaan ei silloin kuvittele, että heillä olisi oikeasti jotain annettavaa.

P.S.

Paul Johnson rusentaa Intellectuals-kirjassaan koko joukon länsimaisen kulttuurihistorian juhlittuja älykköjä tuomalla esiin minkälaisia despootteja, suoranaisia ihmishirviöitä he olivat yksityiselämässään vaikka julkisessa roolissaan saarnasivat paremman, oikeudenmukaisemman maailman puolesta. Paha kyllä Johnsonin itsensä kohdalla voi esittää samanlaista kritiikkiä. Hän esiintyi vuosikaudet moraalisesti suoraselkäisenä perheenisänä ja hartaana katolilaisena. Sitten paljastui, että hänellä oli pitkä avioliiton ulkopuolinen suhde ja että hänellä oli tapana pyytää piiskaa rakastajattareltaan. Piiskaussessioiden aikana rakastajattaren piti sättiä Johnsonia ”tuhmaksi, tuhmaksi pojaksi”.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Miksi tuo PS:ssä oleva asia jotenkin todistaisi Johnsonin olevan huonompi kuin ihmiset, joita vastaan hän saarnaa? En nyt tarkoita avioliiton ulkopuolista suhdetta.

    Lueskelin aiemmin päivällä Eino Railon sisällissodan aikaisia kirjoituksia sekä Elias Simojoen puheita 1920-luvulta – kyllä sielläkin puolella osattiin johtavina kansanääninä vaatia ihmishenkien säälimätöntä uhraamista jonkin kuvitellun, täysin käsittämättömän utopian vuoksi.

  2. 2

    sanoo

    ”Miksi tuo PS:ssä oleva asia jotenkin todistaisi Johnsonin olevan huonompi kuin ihmiset, joita vastaan hän saarnaa?”

    Eipähän se todistakaan. Tarkoitin vain, että joku voisi kirjoittaa Johnsonin taustoista samalla tavalla kuin hän kirjoittaa niistä hahmoista, joita kirjassaan käsittelee.

    Tämä asia — abstraktien periaatteiden nostaminen ihmisiä tärkeämmäksi — on varmasti sellainen, jota esiintyy ja on esiintynyt poliittisen kartan kaikilla äärilaidoilla.

  3. 3

    sanoo

    On kyllä hiukan liian helppoa ottaa aina esimerkiksi Atlas Saarikoski. Hännikäinen kirjoitti vähän aikaa sitten blogissaan tästä samasta teoksesta, ja eikös hänelläkin heti ykkösesimerkkinä ollut Saarikoski. Saarikoski on loistava väline pseudokriittiseen poseeraamiseen, koska hänen tölvimisensä on helppoa kuin lapsen hakkaaminen.

    Kuitenkin Saarikosken tyylinen avoin ja helposti tunnistettava radikalismi on täysin marginaalissa päätöksenteon suhteen. Ja on ollut jo pitkään. Todella vaikutusvaltainen ideologian tyyppi on se, mikä tuhoaa euroaluetta ja mitä Olli Rehn & kumpp. edustavat. Tarkoitan näitä pseudoteknokraatteja, joilla on tylsät puvut, ryppyiset otsat ja teknisiä termejä vilisevä puheenparsi ja jotka siksi vaikuttavat ”uskottavilta”, vaikka puheitten varsinainen sisältö noudattaa ennemmin saduista tuttujen narratiivisien kaavojen (paha saa palkkansa, liiasta piparista tulee maha kipeäksi jne.) kuin taloustieteellisten mallien logiikkaa.

    Keynes aikanaan totesi:

    ”The ideas of economists and political philosophers, both when they are right and when they are wrong, are more powerful than is commonly understood. Indeed the world is ruled by little else. Practical men, who believe themselves to be quite exempt from any intellectual influence, are usually the slaves of some defunct economist.”

  4. 4

    sanoo

    ”On kyllä hiukan liian helppoa ottaa aina esimerkiksi Atlas Saarikoski.”

    Harmi, ettei sinulle välittynyt se syy, miksi näin tein. Varmaan kirjoitin epäselvästi.

    Eli ennen kuin AS:n viittasin uumoilin, että 1900-luvun kokemukset ovat ehkä rokottaneet meidän aikamme ihmiset dogmaattisimmalta radikalismilta. Ja sitten tuumin, että kyllähän sellaista siellä täällä putkahtelee. Sitten mainitsin tuon AS:n ja vielä lopuksi totesin, että voi olla ihan hyvä jos tällainen radikaaliälykköys muuttuu jonkinlaiseksi performanssitaiteeksi vaikuttamatta suoranaisesti mihinkään ihmiselämän kannalta tärkeään.

    (Toki vaihteen vuoksi olisin voinut valita jonkun muunkin, mutta nyt vain on niin että tuo AS-sitaatti viime viikolta on pyörinyt päässäni.)

    Euroalueen pomoja en nostaisi intellektuellin rooliin, joten siinä mielessä he ovat off the topic Johnsonin älymystökritiikkiä ruodittaessa. Hehän ovat teknokraatteja ja edustavat teknokraattista valtaa. Heidän ideoidensa alkuperän jäljittäminen taas ei ole kovin vaikeaa, uusklassisen taloustieteen teoreemat heidän lauseidensa takaa kuultavat, ja varmaan heistä aika moni tämän tiedostaakin.

    Tuo Keynes-sitaatti, jota usein toistellaan, sen sijaan soveltuu myös toki älymystökritiikkiin. Moni itsensä originelliksi, kriittiseksi ja omilla avoillaan ajattelevaksi mieltävä tyyppi saattaakin olla aika lailla stereotyyppinen älykkökarikatyyri.

    Mutta eipä siinä mitään. Eivät ihmiset ylipäätään ole kovin omaperäisiä, vaikka luulisivat olevansa.

  5. 5

    sanoo

    Euroalueen ongelmista vielä:

    suosittelen kaikille tätä blogia lukeville lämpimästi Michael Lewisin uutta teosta, jossa pureudutaan varsin syvälle niihin tekijöihin, jotka maailmantaloutta ja rahoitusmarkkinoita nyt keikuttavien velkaongelmien taustalla vaikuttavat. Esimerkiksi subprimeista 2007 lähtenyt finanssikriisi saattaa osoittautua paljon suuremman ja vakavamman finanssikriisin esinäytökseksi, koska subprime ei ollut ongelmien varsinainen syy vaan pikemminkin oire niistä.

    NYRB:ssä on tuore, hyvä artikkeli Lewisin kirjasta:

    http://www.nybooks.com/articles/archives/2011/dec/08/how-we-were-all-misled/

  6. 6

    sanoo

    Vallan erotisointi henkilökohtaisessa elämässä – siis sadomasokistinen seksi – on kuitenkin aivan eri asia kuin väkivallan nostaminen yhteiskunnalliseksi ratkaisukeinoksi, kuten Sartre ja Fanon tekivät. En millään keksi niiden välistä yhteyttä. Mutta ehkä teen tässä tikusta asiaa. En itse kauheasti haluaisi Saarikoskea haukkua, koska se tuntuu olevan sen verran yleistä, mutta valitettavasti hän itse tekee sen joskus aika helpoksi. Valerie Solanasin SCUM:n suomennos kärsi hänen alkusanoistaan aika tavalla, kun eivät sisältäneet oikein mitään älyllistä sisältöä mihin tarttua.

  7. 7

    sanoo

    ”Vallan erotisointi henkilökohtaisessa elämässä – siis sadomasokistinen seksi – on kuitenkin aivan eri asia kuin väkivallan nostaminen yhteiskunnalliseksi ratkaisukeinoksi, kuten Sartre ja Fanon tekivät.”

    Juu, toki. Jos haluaa saada piiskaa rakastajattareltaan ja rakastajatar haluaa piiskaa antaa, niin kaikin mokomin. Ei se maailmaa pahenna tai kenekään toisen oikeuksia loukkaa.

    Pointti olikin siinä, että Johnsonin kirjassa kasataan iso todistusaineisto osoittamaan kuinka räikeitä ristiriitoja älykkösankareiden sanojen ja tekojen välillä oli. He elivät siis ihanteidensa vastaisesti.

    Samanlaisen sanojen ja tekojen ristiriidan voisi nähdä Johsoninkin elämässä, jos hän kerran esittää itsensä hyvänä perheenisänä ja uskollisena aviomiehenä mutta tosiasiassa käy toisen naisen luona piiskattavana.

    Ja kyllähän Johnsonia kai on tekopyhyydestä syytettykin.

    En minäkään mielelläni AS:ää hauku. Käytin kai häntä jonkinlaisena nimilappuna. Se on tietysti julmaa, mutta ei sen julmempaa kuin että AS käyttää Jari Tervoa pelkkänä nimilappuna: oman ryhmänsä (valkoisten heteromiesten) edustajana eikä yksilönä, jolla on ajatuksia, moraalia, oikeudentuntoa.

    Lieventävänä asianhaarana voin myös pitää sitä, että tämä taitaa olla ensimmäinen kerta kun mainitsen AS:n tässä blogissa (ja saa mieluusti jäädä myös viimeiseksi).

  8. 8

    sanoo

    ”Harmi, ettei sinulle välittynyt se syy, miksi näin tein. Varmaan kirjoitin epäselvästi.”

    Et kirjoittanut. Luin huonosti, mitä pahoittelen. Näin käy, kun roikkuu liian väsyneenä netissä ja kädet näppäimistöllä ovat ajatusta nopeammat.

    Tämä nyt etääntyy aiheesta, mutta tuosta Euroopan ”teknokratiasta” Krugman on kirjoittanut moneen otteeseen (viimeksi maanantain kolumnissaan), että eurokraatit vaikuttavat ennemmin sitoutuneen tiettyihin poliittisiin sovinnaisuuksiin kuin teorioihin. Aito teknokraatti olisi joku, joka johdonmukaisesti sopeuttaisi politiikan analyysiin, mutta pseudoteknokraatit tekevät toisinpäin. Selitykset muuttuvat, politiikka pysyy.

  9. 9

    sanoo

    Krugman on terävä kaveri.

    Mikä tarkoittaa, että hän on uusklassista taloustiedettä tunnustavien hampaissa. Kun Krugman palkittiin Nobelilla, jenkkisaiteilla oli paljon ikeää läppää siitä, että nyt tehtiin taloustieteen nobelista Ig-nobel.

    Kiistassa on kyse pohjimmiltaan siitä, että Krugman ei ole monetaristi vaan monessa mielessä keynesiläinen. Niinpä hän on koittanut todistella, että se IMF-mallinen säästökuuri, jota euroalueen kriisimaihin nyt vaaditaan itse asiassa tappaa loputkin talouskasvun edellytykset, jolloin luonnollisesti velka suhteessa bkt:hen pikemminkin kasvaa kuin supistuu (koska bkt supistuu).

    Mutta eivät nuo moraalisaarnat siitä, että ”ahneudesta saa maksaa” ole täysin tuulesta temmattuja.

    Tästä Kreikka on paras esimerkki. Ajatellaan vaikkapa maan valtionrautateitä, joilla oli liikevaihto 100 miljoonaa euroa, palkkakustannukset 400 miljoonaa euroa ja muut kustannukset 300 miljoonaa euroa. Keskimääräinen valtionrautateiden työntekijä tienasi 65 000 euroa vuodessa (!). Ei ihme, että jotkut irvileuat sanoivat että tulisi halvemmaksi seisottaa junia ja kustantaa kaikille junamatkustajille taksikyydit.

    Lisää vastaavia esimerkkejä voi lukea mainitsemastani Michael Lewsin Boomerang-kirjasta. Kreikan valtio väärensi järjestelmällisesti kansantalouden tilastot saadakseen euromaa-statuksellaan lainaa kansainvälisiltä finanssimarkkinoilta. Ja nämä sadat miljardit upposivat täysin poskettomien menojen kattamiseen (muutkin kuin rautateiden työntekijät lypsivät minkä irti saivat). Kreikkalaisistahan veroja maksavat vain ne, joilta ne pidätetään suoraan palkasta. Eli yksityisyrittäjät eivät maksa käytännössä lainkaan. Lääkärit, esimerkiksi. Miljoonia tienaava kirurgi saattaa ilmoittaa vuosituloikseen alle 12 000 euroa, koska siitä määrästä ei veroja tarvitse maksaa. ”Yksikään hyvin tienaava lääkäri ei täällä maksa veroja”, sanoi Lewsille verovirkailija, joka oli alennettu vähäpätöisiin hommiin, koska hän tutki veropetoksia liian ahkerasti.

    Nykyisessä sentimentaalisessa ja moralistisessa ilmapiirissä kuulee usein syytettävän pankkeja ja pankkiireja siitä, että ne ovat ajaneet kunnon kreikkalaiset perikatoon. Mutta eihän se niin mene. Koko Kreikka on ollut mukana tässä vuosikausia jatkuneessa yli varojen elämisessä, joka on mahdollistettu suoranaisella tilastojen manipuloinnilla euromaastatuksen suojissa.

    Itse asiassa kreikkalaiset pankit eivät tuhonneet Kreikkaa vaan Kreikka tuhosi kreikkalaiset pankit (jotka eivät keinotelleet kansainvälisillä finanssimarkkinoilla vaan lainasivat valtavia summia rahaa Kreikan valtiolle, joka sitten hassasi ne ylivarojen elämiseen).

    Joten Kreikka on kaiken kaikkiaan kyllä klassisen narratiivin mukainen case siitä, millainen loppu on ahneella. Tämän ymmärtämiseen ei edes tarvita taloustieteen oppikirjojen lukemista.

  10. 10

    Anonymous sanoo

    Yhdensortin vulgaarikeynesläisyyttä (sotanormaali-rahoitusta) oli Välimeren rantojen hotellittaminen ja baarittaminen plus
    moottoritiet ja lentäkentät -isot ja äkkiä. Niistähän piti kehiytyä tuloa ja myös koroksi verotettavaa. Toisin kai kävi. Tuo KAI isolla koska,homma oikeastaan tyrehtyi vasta US tai
    globaalikriisistä alkaen 2007.

    Nyt neljä vuotta myöhemmin pelit ovat hajaantuneet ja tahdot oikuttuneet. Vai ovatko
    sittenkään sekaisin ? Koordinoidusti MBA
    ylhäisö tuntuu myyskentelevän valtiobondeja
    rahastostansa toiseen alenevin hinnoin (=
    isompi korko helmitaululla 3 e / 100 tekee 3%,
    kun taas nykyhinta (manipuloitu) menee näin:
    3 e / abaut82,32 antaa sitä kuuttaseitsemää %)

    Valtiovastainen hyökkäys läksi tavanomaisesti
    2009 kun muutama rohkea osti vakuutusta sen
    absurdin epätodennäköisen tilanteen varalle että EU-Kreikka laiminlöisi velkaansa. Väline oli
    sama millä subprimestä revitiin miljardisia voittoja
    yksittäisille (John Paulson) vastapainoksi mittaamattomille menetyksille arjenihmisten
    keskuudessa.

    Euroopan norssit vai keitä enareita tämä
    kadettinuorukaisten jälkikasvu onkaan, näkivät
    US vihaleppymättömyydessään sauman rokottaa. Sarkozyn puhe Davosissa 2009
    oli taisteluhanskan viskaus ja elegantti nujertamisretoorinen halveksunta rahapiirejä
    kohtaan (pätkiä suomennosteksteineni youtubessa).

    Homma on eskaloitunut. Sarkozylle on ehkä
    mennyt pupu housuun,mutta tomera Merkel
    pitää henkeä yllä yhdessä rautanaama
    Schäablen kanssa. Jälkimmäinen kai moraalisintellektuaalisesti johtaa valiojoukkojen
    offensiiviä Wall Street/City kaupustelijoita vastaan, pöyrätuolista kuin Roosevelt 30-luvulla
    pelastaessaan kapitalismin kapitalisteilta.

    Eurooppa on kiristänyt halveksuntaansa. Nyt kelpaa jopa Tobinin vero hiekaksi finanssien
    rattaisiin ! Sitä huutoa kuultiin Göteborgissa
    huligaalien suista ja Suomessa Pasilan putkaan
    raahattavien penskojen suista. Että usko sitten
    Yle-HS järkeviin ja pisayliopistojemme argumettikuittaajiin ! Vaan kovat ja hienot ovat
    perusteet Krugmanillakin ja Stiglitzillä.

    Ei näistä voi valita. Summamutikassa tämä
    menee mutta sentään se tolkku paljastuu, että
    rälssiä pukkaa. Jotakin vauras-säätyä tuotetaan
    ja ihan aidon dynastisestikin (meiltäkin sitaatti
    Mikael Liliukselta ”lasten kvaliittikoulut Lontoossa
    tulevat julman kalliiksi”).

    Ylimääräisen rahan,ja itsevalmistamiensa,
    piirit ovat nyt paljaampia ja läpinäkyvämpia kuin ennen,kiitos netin. Meikärääpelekään ei mitään
    tiennyt saatikka edes ajatusheittoja saanut esiin
    toimitusmuurien yli aiempien jännien vaiheiden
    aikoina, esim.Suomen valuuttapaot ja niiden
    kotimaiset sylttypesät. Nyt sentään netti
    pursuaa selvitystä varjopankkimaailman
    järjestelijöistä ja luikerteluista (sinunkin eläkelaitokseesi ja säästörahastoosi ja tililesi).

    Merkel Schäable (ja Soinikammoiset Jutta ja Jyrki näillä soilla ! ) eli kristillisdemokraatit ja Vatikaanin think tank, kokevat panna hanttiin
    Walmart/Lidl -tiputukselle ja Hollywood flirtille.

    Kimmo Sasia lukuunottamatta älyllis-moraalinen
    tahtominen alkaa kelvata -kaiken darwinismin
    ohella- varteenotettavana instituutioytimenä
    ihmisten maailmassa. Ihan kuin tuotantonavetta
    -ideaali yhteiskuntamallina alkaisi mädätä ?
    Jukka Sjöstedt

  11. 11

    sanoo

    ”Joten Kreikka on kaiken kaikkiaan kyllä klassisen narratiivin mukainen case siitä, millainen loppu on ahneella. Tämän ymmärtämiseen ei edes tarvita taloustieteen oppikirjojen lukemista.”

    Ongelma lieneekin se, että Kreikan narratiivi on hallinnut keskustelua, kun eihän se päde muihin kriisimaihin. Minkä Lewiskin nähtävästi tuo esiin. Myös mainittu Krugman on asiasta kirjoittanut useaan otteeseen. Esim.

    http://krugman.blogs.nytimes.com/2011/05/01/fiscalization-and-hellenization/

    Ehkä tässä näkyy vain se klisee, että tunteisiin vetoava tarina on houkuttelevampi kuin älyyn vetoava teoria… Esimerkiksi kriisin ytimessä oleva euromaiden vaihtotaseiden epätasapaino on jäänyt ihan jalkoihin. Olisihan nähtävästi täysin mahdollista, että euroalue olisi kriisissä, vaikka Kreikkaa ei alunperinkään olisi laskettu mukaan.

  12. 12

    sanoo

    ”Ongelma lieneekin se, että Kreikan narratiivi on hallinnut keskustelua, kun eihän se päde muihin kriisimaihin.”

    No kun se nimenomaan pätee. Jos olisi vain kyse Kreikasta, ei tässä nyt mistään rahoitusmarkkinakaaoksesta, euroalueen hajoamisesta ja jopa systeemiriskistä puhuttaisi.

    Velkamäärä globaalisti kasvoi vuosina 2002-2009 huimaa tahtia: 81 000 miljardista dollarista 195 000 miljardiin dollariin. Tästä ei mene kuin murto-osa Kreikan piikkiin.

    Samat kehityskulut kuin Kreikassa ovat nähtävissä eri tavalla muissakin kriisimaissa.

    Irlannissa esimerkiksi koko 2000-luvun talouskasvu rakentui velkarahalla luodolle kiinteistökuplalle. Irlannissa (3,5 miljoonan asukkaan maassa) rakennettiin vuodessa 1,5-kertainen määrä asuntoja Britanniaan verrattuna. Asuntojen fiktiivinen hintojen nousu eli hintakupla oli se mikä rahoitti aina uudet asunnot. Normaalin kansantalouteen verrattna Irlannin rakennussektori oli moninkertainen. Velkaraha pyöritti tätä pyramidikuviota. Ehkä se jotain lohduttaa, että irlantilaiset pankkiirit olivat niin tyhmiä että sijoittivat bonuksena omien pankkiensa arvopapereihin, joiden arvo romahti kiinteistökuplan puhjettua. He eivät siis rikastuneet poskettomasti toisin kuin Wall Streetin pankkiirit, jotka viime kädessä ovat tätä globaalia Ponzi schemeä ohjailleet.

    Islannissa taas koko maa muutettiin hedgerahastoksi. Kalastajista ja maanviljelijöistä tuli investointipankkiireja. Islantilaiset loivat huiman vaurauden kasvun ostamalla ja myymällä yrityksiä – enimmäkseen toisilleen. Lewisin kirjassa on hauska vertaus. Oletetaan että minulla on kissa ja sinulla koira. Sitten minä päätän että sinun koirasi on miljardin arvoinen ja sinä päätät että minun kissani on myös miljardin arvoinen. Sitten teemme kaupat, velkarahalla. Enää emme ole lemminkinomistajia vaan islantilaisia pankkiireja. Ja nettovarallisuutemme on kasvanut miljardilla, toki ainoastaan fiktiivisesti, kuplarahana.

    Sama peruskuvio: tolkuton velkaantuminen, posketon ylivarojen eläminen ja vastuuton spekulaatio on eri muodoissa toistunut liki kaikissa niissä maissa, joiden valtionlainojen riskilisät ovat nyt karanneet käsistä. Ihan kiistatonta tämä on, riittää kun tutkii kansantalouden tilastot ja raha-aggregaatit.

    Ainoat, jotka eivät eläneet yli varojensa olivat saksalaiset. Mutta Saksalle kävi sillekin ohraisesti. Nimittäin saksalaiset pankit olivat sattumoisin juuri niitä, jotka rahoittivat muiden maiden velkarahalla pystyyn laittamat pröystäilybileet. Toisin sanoen saksalaiset pankit toimivat ulkomailla tavoilla, joita ne eivät olisi ikinä voineet noudattaa kotimaassaan, koska sen paremmin viranomaiset kuin yleinen mielipide eivät olisi sitä säästäväisyyteen ja kurinalaisuuteen uskovassa maassa sallineet. Wall Streetilla oli lentävä lause uusia kusetukseen ja kuplanrakentamiseen tarkoitettuja finanssi-instrumentteja lanseerattaessa: ”Eihän näitä kukaan osta — paitsi tietysti saksalaiset pankit.” Ja niin ne totta vie ostivat. Viimeiset kaupaksi menneet subprime-luotot menivät Saksaan siinä vaihessa kun lähestulkoon kaikki tiesivät rakennelman sortuvan hetkenä minä hyvänsä.

    Krugmankaan ei näitä asioita kiistä. Itse asiassa hän on kirjoittanut oivaltavimmat tekstit siitä, kuinka Yhdysvaltain ja Britannian lähes koko viime vuosikymmenten talousmenestys on luotu finanssiteollisuuden turvin, arvopaperistamisella tehdyllä (puoli)fiktiivisellä vauraudella. Normaalin tavaroiden ja palvelusten tuottamiseen perustuvan kansantalouden sijasta Yhdysvaltain ja Britannian kansantaloudet keskittyivät tekemään rahalla rahaa. Kansakunnan kyvykkäimmät rupesivat investointipankkiireiksi.

    Pontti Krugmanilla nykytilanteessa onkin se vanha keynesiläinen: narulla ei voi työntää. Eli pelkkä rahapolitiikka ei kriisiä ratkaise, jos ongelmana on nyt pohjimmiltaan se, että kysyntää ei kansatalouksissa ole riittävästä. On tuettava kysyntää fiskaalisella elvytyksellä, se on ainoa konsti tässä tilanteessa pelastaa kapitalismi kapitalisteilta. Velkoja voidaan lyhentää vasta kunnolla sitten, kun on tuloja joilla velkaa lyhentää.

  13. 13

    sanoo

    Tuossa linkittämässäsi Krugmanin tekstissä onkin hyvä kohta tämä:

    ”We know now that the apparent fiscal health of Ireland and Spain rested largely on housing bubbles — but that was by no means the official view at the time. And nothing I’ve seen explains how new fiscal rules would prevent a similar crisis from happening again.”

    Irlanti todellakin oli ylijäämäinen valtiontalous ennen kriisiä. Mutta kuten Krugmankin sanoo, koko kansantalous lepäsi kiinteistökuplan varassa. Kun kupla puhkesi, kääntyi Irlantikin nopeasti alijäämäiseksi ja samalla katosi velkakirjasijoittajien luotto siihen, mikä taas ajoi Irlannin bondikorot ylös ja sinkautti velanhoitomenot ynnä velan jälleenrahoittamiskustannukset uusiin sfääreihin.

    Tietenkään mikään formaali konservatiivinen talouspolitiikan säännöstö ei olisi tällaista kehityskulkua estänyt. Se on juuri se fiktio, josta Krugman puhuu.

    Tämä juuri onkin nykytilanteen harmistuttavin piirre molemmin puolin Atlanttia. Ongelmat, jotka ovat pohjimmiltaan rahoitusmarkkinalähtöisiä esitetään siinä muodossa, että kun kunnon kamreerihenki saatetaan vallalle talouspolitiikan hoidossa kaikki ongelmat poistuvat kuin taikaiskusta.

  14. 14

    sanoo

    Tiedät tästä varmasti enemmän kuin minä. En tosin edes näe, että olisimme kovin syvällisesti eri mieltä. Kreikan narratiivilla tarkoitin näkemystä, jonka mukaan kriisimaissa on avoimesti kusetettu kaikilla yhteiskunnan tasoilla eli vallalla on ollut kollektiivinen moraalikato, minkä vuoksi ulkopuolisten kamreerien kuritus on se, mitä kyseisten maiden kansalaiset tarvitsevat ja ansaitsevat.

    Mutta esimerkiksi tuollaista asuntokuplaa kuten Espanjassa tai Irlannissa on ns. kadunmiehen hyvin vaikea havaita. Ja jos kadunmies havaitsee, niin mitä hän voi tehdä? Ei poliittinen eliittikään jossain Espanjassa tai Irlannissa tajunnut joku viisi-kuusi vuotta sitten, miten iso piilevä riski on hautumassa. Tai Baltian maissa, joissa valtioiden velkakriisiltä on vältytty, kun kuplien puhkeamiseen on sopeuduttu lähinnä massiivisen maastamuuton kautta (Viron työvoimasta muistaakseni jotain 5 % oli jonkun viime keväänä tehdyn tutkimuksen mukaan duunissa Suomessa).

    Tuon Lewisin kirjan arvostelun otsikko on minusta osuvasti ”How We Were All Misled”, ei siis ”How We Were All Greedy”. Ajattelen niin, että ahneus ei äkisti lisääntynyt vaan sääntely vähentyi. Ihan kuin Suomessakin 80-luvun lopulla.

    Sääntelyn purkamista ajoivat ahneet tyypit, mutta ei se ahneus ollut ensisijaisesti ”veronmaksajien ahneutta”, ja sikäli kuin kriisi lopulta ”veronmaksajien” niskaan kaatuu, on minusta ymmärrettävää, että moni on asiasta hieman nyreissään. Epäonnistuminen kuitenkin on ennen kaikkea eliitin.

    Vaikka kyllä joka maasta varmasti löytyy myös ahneita ja hölmöjä ns. tavallisen kansan edustajia. Mutta edes Islannissa, jossa ylilyönnit olivat käsittämättömän kovia, nuo Lanchesterin tarjoilijaesimerkin tyypit eivät pidelleet ruoria. Koiraa ja kissaa vaihtaneet kaverit tuskin olivat kalastaja ja maanviljelijä vaan pari kauppatieteen maisteria.

  15. 15

    sanoo

    ”En tosin edes näe, että olisimme kovin syvällisesti eri mieltä.”

    Emme olekaan. Massiivinen velkaantuminen on nykyisten ongelmien alkusyy. Jossain se tapahtui leimallisemmin julkisen talouden ja jossain yksityistalouksien kautta. Paul Krugman juuri tästä puhuukin. Eli on väärin kuitata kaikki vain julkisen talouden holtittomuutena, kuten varsinkin amerikkalaiskonservatiivit mielellään tekevät, kun suurempi syntipukki on yksityinen rahoitussektori.

    ”Mutta esimerkiksi tuollaista asuntokuplaa kuten Espanjassa tai Irlannissa on ns. kadunmiehen hyvin vaikea havaita. Ja jos kadunmies havaitsee, niin mitä hän voi tehdä?”

    No kuplien ominaisuushan on juuri siinä, että niitä ei nähdä tai pikemminkin ei haluta nähdä. Eiväthän sijoittajat, liikemiehet ja ekonomistikaan suostuneet näitä kuplia näkemään, tai ainakaan valtaisa enemmistö heistä, ennen kuin oli pakko.

    Irlannissa oli sellainen ekonomisti kuin Morgan Kelly, joka kirjoitti hyvissä ajoin tilastoilla osoittaen kuinka kestämätön tilanne asuntomarkkinoilla ja siten koko kansantaloudessa vallitsee. Häntä pidettiin pitkään joko kylähulluna tai räksyttäjänä.

    Niin monen ihmisen asema ja vauraus olivat kiinni siitä, että he eivät tunnustaneet tai tunnistaneet kuplan olemassaoloa.

    Mitä kadunmies voi tehdä? Ainakin henkilökohtaisen talouden stressitestin. Onko minulla varaa tällaisiin asumiskuluihin, jos tulostasoni yhtäkkiä heikkenee. Se on tietysti vaikeaa, kun pankki tyrkyttää lainarahaa, jolla toteuttaa unelmat ja tiedostusvälineet rummuttavat, kuinka hyvin meillä menee, paremmin kuin koskaan.

    ” Ajattelen niin, että ahneus ei äkisti lisääntynyt vaan sääntely vähentyi. Ihan kuin Suomessakin 80-luvun lopulla.”

    Juu, nimenomaan näin. Jos 1960- ja 1970-luvut olivat ”hippien” vallankumouksen aikaa, niin 1980- ja 1990-luku olivat ”juppien” vallankumouksen aikaa. Sääntelyä purettiin massiivisesti, koska vallitsevat monetaristiset talousopit sanoivat että niin on tehtävä, se on ainoa tapa. Kun ahneudelta raivataan esteet, ahneus pääsee vapaammin rehottamaan.

    Sääntelyn purkamisen ohessa kasvoi ja kukoisti sitten ns. varjopankkijärjestelmä, jossa lopulta tapahtuivat ne kaikkien suurimmat ylilyönnit. Se oli kaiken sääntelyn ulkopuolella, ja sieltä pyöritettiin hedgerahastoja sekä CDO:ita, CDS:iä ynnä muita sofistikoituneita finanssi-instrumentteja, jotka lopulta toimivat finanssialan joukkotuhoaseina.

    ”Epäonnistuminen kuitenkin on ennen kaikkea eliitin.”

    Näyttävimmät ylilyönnit toki. Mutta helppo velkaraha kyllä kelpasi lähestulkoon kaikille. Esimerkiksi subprime-lainat, finanssikriisin välittömät laukaisjat, myytiin amerikkalaisperheille, joilla ei ollut varaa ostaa omaa taloa mutta kova hinku saada sellainen. Olen vähän skeptinen kun luodaan vastakkainasettelua ahneiden pankkiirien ja sijoittajien vs. kunnon kansalaisten välille. Varmasti nuo edelliset olivat ahneita, aivan sairaan ahneita olivatkin, mutta kyllä tavallinen kadunmieskin on ahneuden houkutuksille altis.

  16. 16

    sanoo

    …muuten kyllä niissä islantilaisissa finanssispekulanteissa oli myös entisiä kalastajia ja maanviljeilijöitä. Lewis esimerkiksi kirjassaan haastattelee erästä ison luokan treidariksi päätynyttä entistä kalastajaa.

  17. 17

    sanoo

    Jos joku ihmettelee näitä kahta asiaa:

    1) ”Viimeiset kaupaksi menneet subprime-luotot menivät Saksaan siinä vaihessa kun lähestulkoon kaikki tiesivät rakennelman sortuvan hetkenä minä hyvänsä.”

    2)”Esimerkiksi subprime-lainat, finanssikriisin välittömät laukaisjat, myytiin amerikkalaisperheille, joilla ei ollut varaa ostaa omaa taloa mutta kova hinku saada sellainen.”

    …niin pieni taustoitus asiaan:

    eli subprime-luotot olivat sellaisia, joita jenkkipankit myönsivät perheille, joiden luottokelpoisuus ei riittänyt normaaleihin lainoihin, toisin sanoen ihmisille, jotka eivät suurella todennäköisyydellä pystyisi hoitamaan lainojaan ja maksamaan ostamaansa asuntoa.

    Finanssiväki loputtomassa rahanahneudessaan sitten keksi arvopaperistaa nämä subprime-luotot. Ne paketoitiin finanssituotteisiksi ja samaan syssyyn lätkäistiin esimerkiksi valtionobligaatioita, joilla oli paras mahdollinen luottoluokitus. Näin koko paketti sai kylkeensä AAA-reittauksen, ja subprime-luottojen riskit häivytettiin kuin taikaiskusta.

    Sijoittajat, ja varsinkin siis saksalaiset pankit, sitten ostivat näitä kusetustuotteita, koska kuvittelivat että ne todella ovat ”riskittömiä” AAA-luokituksensa vuoksi.

    Sitten romahtivatkin asuntojen hinnat ja loppu onkin synkkää taloushistoriaa…

  18. 18

    sanoo

    En tosiaan halua romantisoida sen enempää kansaa kuin eliittiäkään. Hieman vierastan ylipäänsäkin kollektiivisen vastuun ideaa.

    ”Sääntelyn purkamisen ohessa kasvoi ja kukoisti sitten ns. varjopankkijärjestelmä, jossa lopulta tapahtuivat ne kaikkien suurimmat ylilyönnit.”

    Joku semmoinen tyyppi kuin Hyun Song Shin on kuulemma tutkinut asiaa, ja nähtävästi Yhdysvaltojen varjopankkitoiminnassa kovia tekijöitä ovat olleet eurooppalaiset suurpankit ja muutkin kuin saksalaiset… Joten osataan sitä rapakon tälläkin puolen eikä pelkästään Wall Streetilla.

  19. 19

    sanoo

    ”Joten osataan sitä rapakon tälläkin puolen eikä pelkästään Wall Streetilla. ”

    Ja ellei osata niin ainakin yritetään.

    Aika moni eurooppalainen keinottelijapankki otti aloittelijana kunnolla turpiinsa, kun yritti tehdä temppuja, joita Wall Streetin tyypit olivat tehneet jo paljon kauemmin. Näissä isojen poikien touhuissahan on useimmiten kyse nollasummapelistä, se ei siis ole mitään pitkäjänteistä arvonnousun tavoittelua vaan vedonlyöntiä (niin että yritään samalla suojata riskejä), ja jos sattuu aina väärälle puolelle beteissään, niin huonostihan siinä lopulta käy.

  20. 20

    Anonymous sanoo

    Täällähän puhutaan finanssikriisistä pätevämmin kuin missään ! Olin itse eilen Turussa Logomossa Eerik XIV kuuntelemassa. Korville se parasta olikin. Mikko Heiniö, isolukuinen orkesteri kivasti silmien alla jne. Juha Siltasen stoori ei meikään oikein iskenyt. Screenin alareunan pikkutekstiä joutui tihraamaankin. Isommat kirjaimet ja taustamusta,kiitos
    kun kerran tekniikkaa on. Laajoja väliaikahalleja ja palveluväkeä riitti. Että
    kantsi käydä.

    Warrior Kings of Sweden jollaisen joskus luin kirjastosta -ja ihastuin myös
    tähän ”onnettomaan” Eerikkiin. Oli urholla lujat ja väkevätkin vuotensa.

    No,mitä tähän finanssikriisiin tulee Åbosta vaikuttuneena,niin New York Times kertoo DealB%k osastossa kummia Ruotsista. Pe 25.11. hallitus
    esitti pankkien omia pääomia (=rikkaitten panostusta laitokseen) nostettavaksi moninkertaisesti yli sen mitä kansainvälinen Basel III standardi
    on edellyttämässä. Kun Basel paksuntaisi betonipohjaa 4,5 ,niin Tukholma vaatii 12 prosenttia omiltaan,
    mukaan lukien Nordea.

    Tämä on sitä soraa finanssien rattaisiin
    mitä se Tobinkin,jota Merkozy pitää
    uhmakkaasti esillä. Asfaltti+putkiremontti -SSuomessa tämä vihdoinkin puhkaisee asuntokuplan, AAA:t ropisee. Mutta eiväthän ruoka-,vaate- yms. insinöörien taidot mihinkään katoa eli ylenmääräinen ahminta jatkuu. Ja rahaa piisaa Logomoihinkin. Yhtä pohjatonta paradoksia koko niukkuuden jälkeinen
    ekonomia. Vrt. Marx ja tuotantovoimien
    edistys -ei se kumoudu ilmastohäkäänkään,päinvastoin.
    Jukka Sjöstedt

  21. 21

    Anonymous sanoo

    Sitten ne US subprimet. Jenkeissä asunto- ts. taloluottoon ei
    tartu kuin tervaan. Asia on lainanantajan vastuulla.
    Jos velkaostaja ei suoriudu,hän vain kävelee veks. Tulevien työvuosien palkoista ei ulosmitata,takaajia ei käytetä. Tämä no
    recourse lainamenettely (heikomman eduksi) on amerikkalaista sosiaali-insinööriyttä eli kristinoppia.
    Pankki myy talon ja vetää päältä omansa,jos ei riitä pankki kärsii, ei velallinen. Piste. Et usko ?

    Näitä antolainoja sitten niputettiin.
    Tehtiin niin että ykköskamaksi todettiin
    osa,joka sai ensin koko nipusta korkotulon ja
    lyhennykset. Tästä hyvästä % asettiin alemmaksi. Viimeisempiä saajia hyvitettin isolla korolla,yli 20 ihan tavallista. Näitä ostivat hedge (sääntelyjen ulkopuoliset) rahapiirit.
    Rahaa tuli kivasti vuoteen 2007.

    Keskivälin message eriä pantiin yhteen
    uudelleen ikään kuin neliöön jos matikkakuvia käyttäisi,kuten käyttivät. Ja niistä saatiin kanssa parhaista nipuista järkiperustein AAA asteisia.

    Heikommista jämistä sitten tuli isokorkoisempaa tuottoa. Nordea kutsui näitä Mermaid sijoitustuotteita milloin turboiksi ja tehoiksi ja taisipa siellä viime hädässä pyöriä Tuplatehokin.

    Näitä vastaan sitten sisäpiiriläiset kuten
    John Paulson ja, osaaja Andrew Lahde
    (suom.) ja varsinkin Goldman Sachs pelasivat vastavedoillaan. Vastaveto oli mm. synteettinen bondi. Saat tuottoa mutta jos menee vituralle,maksat pääomankin -siis vasta sitten. Ja kauppa kävi. Hyviä tuottoja 2007 saakka. Tämä oli sitä CDS maailmaa.
    Virkapa Nordean CDS vahinkovakuutuskorvauksien saajia. Hakisiko If-vakuutuksen pihatosta eli
    läävästä ?

    CDS:illä Kreikka-breikkaustakin aloitetiin. Peli tietysti oli ihan erilainen. Arvoltaan (vaarallisuudeltaan) ylös huhutetut CDS:ät myytiin velanantajille
    eikä ollut tarvis jäädä odottelmaan Kreikan konkurssia jota ei tulekaan.
    Viimeksi raadolle kiirehtineet kirotut Kullervot-Ilmarit purevat taas kiveä.
    Mutta josko Suvi Anne Siimes muuttaisi
    tellinsä virallisen tavoitetuoton nimerosta etumerkin ? Tekes-arvoinen innovaatio !

    Mermaidista kyllä maksettiin Suomessa täydet 100 heti. Mutta raha sata jäi
    järjestelijälle. Nordean osalta tanskalaiseen kykyryhmään pelattavaksi. Se pääoma olisi palautettu hammaslääkäreille Suomeen ellei kriisi
    olisi tullut väliin. Nyt raha menettiin ja siis menettäjä oli hammaslääkäri-intellektuelli Suomessa. No eliitti kärsii
    hiljaa. Oliko se joku tanssija joka pillastui, mitäpä sellaiselta muuta odottaisikaan,kultivoitumaton varmaan, epätyyni.

    Nyt juuri näinä kuukausina myydään
    osakeindeksejä. Ne ovat johdannaisintrumentteja ja noiden Mermaidien tarkoitusperän mukaisia. Eli raha jää aluksi
    pankin pelipöytään lisääntymään bonuksiksi. Sitten se juoksuajan päätyttyä palautetaan sijoittajalle,tälle
    hammaslääkärilleni jos indeksit (johdannaisen pohja) on mennyt suopeasti.

    Sarkozy,Trichet ja koko muu versaileseurooppa käy uhkapeliä nujertaakseen sisäpiirisen globaalin
    MBA vallananastajien veljeskunnan.
    Managereitten valta on syvällä entisen sosiaalidemokratian siunauksissa.

    Varjopankki instituutio-innovaatiota edustaviksi transgeenistettyjä Ilmarista
    ja Varmaa myöten Suomessakin ollaan
    pääsemättömissä finassikapitalismin
    toimintalogiikasta. Jutta Urpilaisen vastahanka johtuu pelkästään jytkystä.

    Pankkiiripiirien ja veroparatiisien paras turva on Kiinan Kommunistinen puolue.
    Ja maailman köyhien hinku heittää kahleet ja uskomuksensa romukoppaan. Kouluttautua konsumismiin ja vihdoin ihmisarvoistua hammaslääkärien edustamaan
    sijoittajarationaalisuuteen. Korrekti
    puhe-tyhjänpäiväisyys ja mielenköyhyys vastapainona arvokodin
    vaihtopolun nousujohteiselle menestykselle. Lähtisinkö minäpolo karpalosuolle.
    Jukka Sjöstedt

  22. 22

    Anonymous sanoo

    Intellektuellit ovat yleistietäjiä ilman minkään alan erikoistuntemusta, mistä lienee seurauksena se, että heidän tapansa tarkastella maailmaa on pastissimainen, lähes taidekritiikkiä muistuttava, joka tapauksessa vahvasti esteettinen. Tästä ei kuitenkaan ole aina seurauksena erityisen notkeaa ajatuksenmuodostusta, vaan päinvastoin, hyvinkin palikkamaista valmiitten valintojen poimintaa, älyn hienouteen piilotettua dogmaattisuutta. Kaikki vakavamieliset intellektuellit tietävät esimerkiksi sen, miten yksilöllisyyteen on suhtauduttava, eli varauksellisesti, ellei suorastaan torjuvasti, koska heidän poliittis-esteettisessä järjestelmässään se yhdistyy kulutuskulttuuriin ja muihin kelvottomiin asioihin. Näin heiltä jää huomaamatta, että yksilöllisyys on myös paljoa muuta, kuten nyt heidän oman ajattelutoimintansa perustekijä ja eettisen elämän edellytys myös vähemmän kapitalistisina aikoina.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *