Intellektuelli SS-miehenä

“Innostuin esittämään karikatyyrin vuokraemännästäni, aloittaen ruoanlaitosta ja jatkaen hänen muihin piirteisiinsä. ‘Stalingrad?’ sanoin imitoiden hänen murrettaan ja ääntään. ‘Minkä kumman takia te sinne läksitte? Eikö täällä ole hyvin? Ja missä se sitä paitsi on?’ Eichmann nauroi niin, että oli tukehtua viiniinsä. Jatkoin: ‘Eräänä aamuna menin ulos samaan aikaan hänen kanssaan. Näimme miehen, jolla oli tähti rinnassaan, luultavasti joku etuoikeutettu Mischling. Hän huudahti: ‘Voi katsokaa, Herr Offizier, juutalainen! Mitenkä te ette ole vielä kaasuttanut tuota?’ Kaikki nauroivat, Eichmannilta valuivat kyynelet silmistä ja hän kätki kasvonsa lautasliinaan. Vain Frau Eichmann pysyi vakavana. Vaikenin huomatessani sen. Näytti siltä kuin hän olisi halunnut kysyä jotain muttei sittenkään tohtinut.”

Tuo katkelma on Jonathan Littellin mittasuhteiltaan massiivisesta romaanista Hyväntahtoiset (WSOY 2008. Suomentanut Ville Keynäs). Luin sen jo ennen joulua, mutta syystä tai toisesta en ole aikaisemmin kirjoittanut siitä. Jonkin merkinnän kommenttiosiossa taisin kyllä sivuta sitä. Kimmokkeen raapustaa Littellin kirjasta antoivat tämä ja tämä .

Tartuin Hyväntahtoisiin täynnä epäilyksiä. Suhtaudun niin sanottuihin historiallisiin romaaneihin — kuvitettuun historiaan — varauksellisesti. Menneisyyden tapahtumien ylöskirjaaminen, eritteleminen ja tulkitseminen on historioitsijan, ei romaanikirjailijan hommaa. Fiktio tutkii olemista ja tietoisuutta, ei todellisuutta ja tapahtumakulkuja. Juuri siksi romaanin keinoin on mahdollista tavoittaa ulottuvuuksia, joita historioitsijat eivät tavoita.

Teemojensa vuoksi Hyväntahtoiset nosti mieleeni vielä joukon erityisongelmia: Voiko juutalaisten joukkotuhoa natsien näkökulmasta kuvaava romaani onnistua sanataiteena? Sortuuko se toistamaan ja varioimaan loppuun kaluttuja pahan banaalisuuden teemoja? Voiko natsien toimeenpanemia kauheuksia kuvata sortumatta halpahintaiseen tuhoamispornoon?

Onneksi Hyväntahtoiset enimmäkseen välttää nämä sudenkuopat. Se kasvaa valtaisan historiallisen dokumenttiaineiston pohjalta taiteellisesti täysipainoiseksi romaaniksi. Ja kuten Anthony Beevor tuossa linkittämässäni artikkelissa sanoo: Littell onnistuu valaisemaan teemojaan sellaisista näkökulmista, joihin historiantutkijoilla ei ole välineitä pureutua.

Hyväntahtoisten päähenkilön, Natsi-Saksan tuhoamiskoneistoa palvelevan SS-upseeri Maximilian Auen muotokuva on vaikuttava ja hyytävä, koska se ei rajoitu puhki kuluneisiin teeseihin ylempiensä käskyjä tottelevasta eichmannista. Aue on puhdasverinen intellektuelli, joka antautuu syviin filosofisiin pohdintoihin samanhenkisten kollegojensa kanssa. Hän halveksii moukkia, jotka seuraavat sokeasti Hitleriä ja Puoluetta eivätkä pysty ymmärtämään kolmannen valtakunnan “vihollisten” tuhoamisen “filosofis-moraalisia perusteita”.

Kuten Beevor toteaa, SS:n sisällä todellakin vaikutti tällainen älykkörengas eikä se kyseenalaistanut juutalaisten kansanmurhaa sen enempää kuin ääliömäiset eichmannit. Massateurastusten synnyttämät tunnontuskat nämä älyköt tulkitsivat merkiksi inhimillisyydestään ja korkealle kehittyneestä moraalistaan. Tappamisella retostelu tai siitä nauttiminen oli heidän silmissään alhaista. Himmlerin kerrotaan oksentaneen, kun hän kurkisti kaasukammion luukusta.
Hyväntahtoisten loppujaksot sijoittuvat Kolmannen valtakunnan luhistumisen päiviin. Maximilian Auen persoonallisuuden rakenteet alkavat pettää, ja metafyysiset kauhut kietoutuvat yhteen sodan kauhujen kanssa. Samalla tarinan historiallinen kudos haurastuu ja kirjallinen aines työntyy sen alta pontevasti esiin.
Jos jokin minua Hyväntahtoisissa rasittaa niin Auen seksuaalisuuden alleviivaava esille tuominen: hän on kaappihomo, jolla on insestin sävyttämä suhde sisareensa. Haiskahtaa yliviritetyltä. Mutta annettakoon anteeksi.
Kommentit (9)
  1. Kristina Carlson
    21.2.2009, 22:24

    Littelin romaanin suuri ansio on minusta siinä, että hän välttää pahuuden demonisoinnin. Kaikessa yksityiskohtaisuudessaan (ja kieltämättä puisevuudessaan) hän onnistuu konstruoimaan koko ideologisen koneiston “logiikan”, jonka ns. intellektuellitkin saattoivat hyväksyä. Max Aue on juuri tällainen henkilö. Vastikään ilmestyi suomeksi ranskalaisen Nicolas d’Estienne d’Orvesin romaani Pahan orvot (Gummerus, ja kirjailijakin roudataan Suomeen ensi viikolla). Se taas on esimerkki natsimytologiasta uutetusta seikkailuviihteestä. Aiheena Lebensborn-hanke, rodunjalostuksen vieminen alkulähteelle eli siittämiseen ja synnyttämiseen. Littelin teokessa minuakin häiritsi Auen seksuaalisuuden kuvaus, koska siinä oli “kauhua” ja “demonisointia”. Neon Pahan orvot taas on laskelmoitu, kyyyninen, erittäin lapsellinen ja sitä paitsi surkeasti kirjoitettu (ja suomennettu) teos, jota ei olisi tarvinnut julkaisa ollenkaan. Mutta kai se myydyimpien listalle nousee. Tämän vuoden puolella, samaan tematiikkaan liittyen ovat ilmestyneet Fred Wanderin hieno, omakohtainen novellikokoelma Seitsemäs kaivo (Like) ja Hélène Berrin, juutalaisen nuoren naisen autenttinen Päiväkirja 1942 -44 (Tammi).

  2. Tommi Melender
    21.2.2009, 22:42

    “Littelin teokessa minuakin häiritsi Auen seksuaalisuuden kuvaus, koska siinä oli “kauhua” ja “demonisointia”. “

    Juu. Lisäksi erilaisten pimeiden ja tukahdutettujen seksuaalimotiivien kytkeminen natsismiin on varsin kliseistä.

    Pahan orvot jää kyllä minulta lukematta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *