Intellektuelli SS-miehenä

”Innostuin esittämään karikatyyrin vuokraemännästäni, aloittaen ruoanlaitosta ja jatkaen hänen muihin piirteisiinsä. ’Stalingrad?’ sanoin imitoiden hänen murrettaan ja ääntään. ’Minkä kumman takia te sinne läksitte? Eikö täällä ole hyvin? Ja missä se sitä paitsi on?’ Eichmann nauroi niin, että oli tukehtua viiniinsä. Jatkoin: ’Eräänä aamuna menin ulos samaan aikaan hänen kanssaan. Näimme miehen, jolla oli tähti rinnassaan, luultavasti joku etuoikeutettu Mischling. Hän huudahti: ’Voi katsokaa, Herr Offizier, juutalainen! Mitenkä te ette ole vielä kaasuttanut tuota?’ Kaikki nauroivat, Eichmannilta valuivat kyynelet silmistä ja hän kätki kasvonsa lautasliinaan. Vain Frau Eichmann pysyi vakavana. Vaikenin huomatessani sen. Näytti siltä kuin hän olisi halunnut kysyä jotain muttei sittenkään tohtinut.”

Tuo katkelma on Jonathan Littellin mittasuhteiltaan massiivisesta romaanista Hyväntahtoiset (WSOY 2008. Suomentanut Ville Keynäs). Luin sen jo ennen joulua, mutta syystä tai toisesta en ole aikaisemmin kirjoittanut siitä. Jonkin merkinnän kommenttiosiossa taisin kyllä sivuta sitä. Kimmokkeen raapustaa Littellin kirjasta antoivat tämä ja tämä .

Tartuin Hyväntahtoisiin täynnä epäilyksiä. Suhtaudun niin sanottuihin historiallisiin romaaneihin — kuvitettuun historiaan — varauksellisesti. Menneisyyden tapahtumien ylöskirjaaminen, eritteleminen ja tulkitseminen on historioitsijan, ei romaanikirjailijan hommaa. Fiktio tutkii olemista ja tietoisuutta, ei todellisuutta ja tapahtumakulkuja. Juuri siksi romaanin keinoin on mahdollista tavoittaa ulottuvuuksia, joita historioitsijat eivät tavoita.

Teemojensa vuoksi Hyväntahtoiset nosti mieleeni vielä joukon erityisongelmia: Voiko juutalaisten joukkotuhoa natsien näkökulmasta kuvaava romaani onnistua sanataiteena? Sortuuko se toistamaan ja varioimaan loppuun kaluttuja pahan banaalisuuden teemoja? Voiko natsien toimeenpanemia kauheuksia kuvata sortumatta halpahintaiseen tuhoamispornoon?

Onneksi Hyväntahtoiset enimmäkseen välttää nämä sudenkuopat. Se kasvaa valtaisan historiallisen dokumenttiaineiston pohjalta taiteellisesti täysipainoiseksi romaaniksi. Ja kuten Anthony Beevor tuossa linkittämässäni artikkelissa sanoo: Littell onnistuu valaisemaan teemojaan sellaisista näkökulmista, joihin historiantutkijoilla ei ole välineitä pureutua.

Hyväntahtoisten päähenkilön, Natsi-Saksan tuhoamiskoneistoa palvelevan SS-upseeri Maximilian Auen muotokuva on vaikuttava ja hyytävä, koska se ei rajoitu puhki kuluneisiin teeseihin ylempiensä käskyjä tottelevasta eichmannista. Aue on puhdasverinen intellektuelli, joka antautuu syviin filosofisiin pohdintoihin samanhenkisten kollegojensa kanssa. Hän halveksii moukkia, jotka seuraavat sokeasti Hitleriä ja Puoluetta eivätkä pysty ymmärtämään kolmannen valtakunnan ”vihollisten” tuhoamisen ”filosofis-moraalisia perusteita”.

Kuten Beevor toteaa, SS:n sisällä todellakin vaikutti tällainen älykkörengas eikä se kyseenalaistanut juutalaisten kansanmurhaa sen enempää kuin ääliömäiset eichmannit. Massateurastusten synnyttämät tunnontuskat nämä älyköt tulkitsivat merkiksi inhimillisyydestään ja korkealle kehittyneestä moraalistaan. Tappamisella retostelu tai siitä nauttiminen oli heidän silmissään alhaista. Himmlerin kerrotaan oksentaneen, kun hän kurkisti kaasukammion luukusta.
Hyväntahtoisten loppujaksot sijoittuvat Kolmannen valtakunnan luhistumisen päiviin. Maximilian Auen persoonallisuuden rakenteet alkavat pettää, ja metafyysiset kauhut kietoutuvat yhteen sodan kauhujen kanssa. Samalla tarinan historiallinen kudos haurastuu ja kirjallinen aines työntyy sen alta pontevasti esiin.
Jos jokin minua Hyväntahtoisissa rasittaa niin Auen seksuaalisuuden alleviivaava esille tuominen: hän on kaappihomo, jolla on insestin sävyttämä suhde sisareensa. Haiskahtaa yliviritetyltä. Mutta annettakoon anteeksi.
Kommentit
  1. 1

    Kristina Carlson sanoo

    Littelin romaanin suuri ansio on minusta siinä, että hän välttää pahuuden demonisoinnin. Kaikessa yksityiskohtaisuudessaan (ja kieltämättä puisevuudessaan) hän onnistuu konstruoimaan koko ideologisen koneiston ”logiikan”, jonka ns. intellektuellitkin saattoivat hyväksyä. Max Aue on juuri tällainen henkilö. Vastikään ilmestyi suomeksi ranskalaisen Nicolas d’Estienne d’Orvesin romaani Pahan orvot (Gummerus, ja kirjailijakin roudataan Suomeen ensi viikolla). Se taas on esimerkki natsimytologiasta uutetusta seikkailuviihteestä. Aiheena Lebensborn-hanke, rodunjalostuksen vieminen alkulähteelle eli siittämiseen ja synnyttämiseen. Littelin teokessa minuakin häiritsi Auen seksuaalisuuden kuvaus, koska siinä oli ”kauhua” ja ”demonisointia”. Neon Pahan orvot taas on laskelmoitu, kyyyninen, erittäin lapsellinen ja sitä paitsi surkeasti kirjoitettu (ja suomennettu) teos, jota ei olisi tarvinnut julkaisa ollenkaan. Mutta kai se myydyimpien listalle nousee. Tämän vuoden puolella, samaan tematiikkaan liittyen ovat ilmestyneet Fred Wanderin hieno, omakohtainen novellikokoelma Seitsemäs kaivo (Like) ja Hélène Berrin, juutalaisen nuoren naisen autenttinen Päiväkirja 1942 -44 (Tammi).

  2. 2

    sanoo

    ”Littelin teokessa minuakin häiritsi Auen seksuaalisuuden kuvaus, koska siinä oli ”kauhua” ja ”demonisointia”. ”

    Juu. Lisäksi erilaisten pimeiden ja tukahdutettujen seksuaalimotiivien kytkeminen natsismiin on varsin kliseistä.

    Pahan orvot jää kyllä minulta lukematta.

  3. 3

    sanoo

    Toisaalta miksei pahaa saisi demonisoida? Pahaa vastaan on kuitenkin taisteltava jatkuvasti, ja hyvä on joskus moralisoidakin, jos on moralisoitavaa.

  4. 4

    sanoo

    Juu. Saa toki.

    Mutta jos päättää demonisoida ja moralisoida romaanissa, ei saa unohtaa älyä ja kirjallista painokkuutta.

    Se, että on hyvän puolella pahaa vastaan, ei itsessään takaa yhtään mitään. En toki luule sinun niin väittävänkään, JT, kunhan vain yleisesti totean.

  5. 5

    latimeri sanoo

    Jos historia ei sellaisenaan muistuta kirjaa noilta ajoilta josta nyt on kyse, niin suosittelisin lukemaan Ranulph Fiennes the secret hunters’ ja siitä tämän Ruth tädin kertomana idiootti Reihardin tarinan.
    Vaikka kirja on puoliksi fiction on se tuon kertomuksen osalta, järkyttävän yksityiskohtainen kuvaus tappamisesta, idiootin kertomana – miehistä jotka pitivät tappamisen ohessa lakisääteiset kahvitauot, samalla kun ammuttavat odottelivat kahvi tauon loputtua omaa loppuaan.
    .

  6. 6

    juhan holm sanoo

    Joskus tilanne voi vain olla niin kauhistuttava, että pahaa voi vain kutsua demoniseksi. Joskus on nihilististä sanoa ”tämä ei ole demonista”. Uhrille se saattaa tarkoittaa vain enemmän demonisuuden tarjoamista. Analyysien aika on sitten myöhemmin.

    No. Minulla oli tarkoitus lukea Littelin romaani mutta sitten kiinostus vaan katosi: mitä ranslalsiamerikkalainen nykyintellekstuelli voi kertoa tästä aiheesta? Tässä olen oikeastaan Melenderin kanssa eri mieltä historiankirjoituksen ja romaanitaiteen ”paremmuudesta” olemassaolon kuvaajana: tyly historian (subjektiivinenkin)kirjaaminen ilman pelastavaa taidetta lukijan ja tekstin välissä on kyllä olemassaoloani eniten ravistelevaa.

    Nyt puheena olevasta aiheesta, siis pahan/pahuuden kuvaamisesta,luen ja katson mieluummin haastatteluteoksia kuin luen fiktiiviota(viihde on eri asia, juuri taide todellisuuden ja olemassaolon vakuuttelijana on tässä se ärsyttävää). Eli: mieluummin katson ja kuuntelen valehtelevää psykopaattia kuin luen aiheesta fiktiivistä teosta; patologisen valehtelijan vale on kiinnostavampi kuin rehellismmän taiteilijan tosi.

    (Se seksuaalisuuspuoli kirjassa kuuloostaa IHAN HIRVEÄN latistavalta.)

  7. 7

    juhan holm sanoo

    kiireessä syntyy tiedätte mitä lapsia: tuossa kommentissani siis pitäisi lukea ”ranskalaisamerikkalainen nykyintellektuelli” ei ”ranslalsiamerikkalainen nykyintellekstuelli” ja ”luen ja katson mieluummin haastatteluteoksia kuin fiktiota”ei ”fiktiiviota”…

    osasitte nuo varmasti oikein arvatakin, mutta puistatti itseä epäselvyydessään niin paljon varsinkin tuo ensimmäinen kohta, että pakko oli korjata…

  8. 8

    juhan holm sanoo

    KOMMENTTINI KORJAUS

    Lähetin jo yhdessä vaiheessa korjauksen kun oli kirjoitusvirheitä, jotka ehkä haittasivat jopa ymmärtämistä (enkä tässä nyt halua aliarvioida teitä lukijoina). Pahoittelen huolimattomuuttani. Se korjaus ei tätä kirjoittaessani ole vielä tullut jostain syystä perille, joten pistänpä tässä nyt koko kommenttini…ja vielä tarkemmin korjattuna, muokattuna ja laajennettuna:

    Pitäisikö pahaa demonisoida vai ei?Joskus tilanne voi vain olla niin kauhistuttava, että pahaa voi vain kutsua demoniseksi. Joskus on nihilististä sanoa ”tämä ei ole demonista”. Uhrille se saattaa tarkoittaa vain enemmän demonisuuden tarjoamista. Analyysien aika on sitten myöhemmin.

    No. Minulla oli tarkoitus lukea Littelin romaani mutta sitten kiinostus vain katosi: mitä nykyintellektuelli voi kertoa tästä aiheesta? Tässä olen oikeastaan Melenderin kanssa eri mieltä historiankirjoituksen ja romaanitaiteen ”paremmuudesta” olemassaolon kuvaajana: tyly historian (subjektiivinenkin)kirjaaminen ilman pelastavaa taidetta lukijan ja tekstin välissä on kyllä olemassaoloani ja käsityksiäni eniten ravistellut.

    Nyt puheena olevasta aiheesta, siis pahan ja pahuuden kuvaamisesta,luen ja katson mieluummin haastatteluteoksia kuin luen fiktiota(viihde on eri asia, juuri taide todellisuuden ja olemassaolon vakuutteluna on ärsyttävää!). Eli: mieluummin vaikkapa raportti patologisen valehtelijan haastattelusta (tai jos mahdollista, omakohtainen keskustelu hänen kanssaan)kuin taideteos aiheesta; patologisen valehtelijan vale, jopa hänen tavoittamattomuutensa, on kiinnostavampaa kuin rehellisimmänkään taiteilijan eläytyminen pahan mielenmaisemaan pyrkimyksenä ymmärtää sitä.

    Pahojen tai väistämättömien tilanteiden, tekojen ja ajatusten kuvaus taideteoksessa voi toki onnistua, jos se etäännyttää meidät taiteesta eettisenä koordinaattina. Se taas vaatii kysymyksen,joka saa Barthesin käntymään haudassaan: paljastaako teksti, mikä on tekijän suhde tähän kaikkeen? Tästä näkökulmasta esimerkiksi James Dickey on minulle haastavampi kirjailija kuin Vaikkapa Dostojevski.

    (Se seksuaalisuuspuoli kirjassa kuulostaa muuten hirvittävän latistavalta. Ei innosta tarttumaan teokseen.)

  9. 9

    sanoo

    ”Tässä olen oikeastaan Melenderin kanssa eri mieltä historiankirjoituksen ja romaanitaiteen ”paremmuudesta” olemassaolon kuvaajana: tyly historian (subjektiivinenkin)kirjaaminen ilman pelastavaa taidetta lukijan ja tekstin välissä on kyllä olemassaoloani ja käsityksiäni eniten ravistellut.”

    En oikeastaan asettanut historiankirjoitusta ja romaanitaidetta vastakkain. Tarkoitin pikemminkin sitä, että ne voivat valottaa omista lähtökohdistaan asioita tavalla, johon toinen ei pysty. Tätä myös Beevor sanoi siteeraamassani arvostelussa.

    Perinteiset historialliset romaanit — historian kuvittaminen fiktiivisen proosan muodossa — eivät ole minua koskaan innostaneet. Olen sitä mieltä, että romaani ansaitsee olemassaolon oikeutuksensa sanoessaan sellaista, minkä vain romaani voi sanoa. Ajatus on peräisin Kunderalta. Hyväntahtoiset onnistuu tässä, vaikka moni varmasti lukee sitä perinteisenä historiallisena romaanina.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *