Inhokit

En ole tässä blogissa hirveästi ruotinut omia kirjallisia tekemisiäni, enkä aio ruvetakaan. On tarpeeksi rasittavaa kirjoittaa romaani. Ei sen kirjoittamisesta jaksa enää erikseen kirjoittaa. Sitä paitsi ketä kiinnostaa lukea kirjailijan vuodatuksia luomisprosessinsa tuskan (ja välillä onnen) hetkistä.

Tänään Helsingin Sanomissa oli juttu, jossa kysyttiin muutamalta kirjailijalta, mikä on vaikeinta kirjoittamisessa. Kaikki on vaikeinta, koko kirjoittaminen. Parasta on se, kun pääsee työstä eroon, tai pikemminkin hankkiutuu eroon, koska yksikään teos ei tule luonnollisella tavalla valmiiksi, on vain lopetettava työstäminen jossain vaiheessa. Yleensä siksi että deadline tulee vastaan.

Sain äskettäin käsistäni uusimman kirjani, tämän, jossa siis olen toinen kirjoittaja. Olo on nyt vähän aikaa huojentunut ja kevyt. Tuota kirjaa, sen tekstejä minun ei enää ikinä tarvitse hioa ja parannella. Olen vapautunut niistä, lopullisesti. Tulevaisuudessa ahdistun jostain ihan muusta.

Tätä tämän kevään kirjaa tehdessäni suunnittelin mielessäni jo kiivaasti seuraavaa. Nyt sormeni syyhyävät päästä naputtelemaan sitä. En ole tekemässä romaania vaan tekstikokoelmaa, jonka ajatuksia, teemoja ja muotoa en viitsi tässä tarkemmin paljastaa. Sen verran voin kuitenkin kertoa, että eräs teksteistä käsittelee kirjallisia inhokkejani.

Hahmoteltuani kyseistä tekstiä olen havainnut, kuinka vaikea on kirjoittaa inhokeista. Toki kirjailijoita on helppo lytätä lonkalta, kenestä tahansa kirjailijasta voi tehdä naurettavan pelkästään sillä, että kuvailee millainen kirjailija hän on ja ryydittää kuvailua ilkeyksillä. Blogissa tällainen voi ehkä toimia, mutta ei vakavahenkisessä asiaproosassa. Jos haluaa kirjoittaa inhokeistaan hyvin, heitä on luettava yhtä tarkasti kuin kirjailijoita, joista pitää. Oikeastaan vielä tarkemmin. Sillä tavalla inhokit tulevat osaksi henkilökohtaista kaanonia. He ovat minulle erityisiä kirjailijoita, mutta eivät siksi että ihailisin heitä vaan siksi että inhoan heitä. Saa nähdä kuinka onnistun tekstissäni vai onnistunko lainkaan.

Voisin minä tietysti poiketa asiaproosalinjalta ja heittäytyä sarkastiseksi, tehdä jotain samaa kuin David Foster Wallace teki Bret Easton Ellisille novellikokoelmassaan Girl with Curious Hair, siinähän niminovellissa seikkailee hahmo, joka on suoraa parodiaa Ellisin romaanihenkilöistä. Sick Puppy on rikas sliipattu Yalesta valmistunut yritysjuristi, emotionaalisesti täysin ontto. Hän ei pysty kiihottumaan seksuaalisesti, ellei saa polttaa partnereitaan. Sick Puppy hengailee Keith Jarrettin konsertissa militantin huumepöllyissä sekoilevan punkkarijengin kanssa:

”I am fortunately an entirely handsome devil and appear even younger than twentynine. I look like clean cut youth, a boy next door, and a good egg, and my mother stated at one time that I have the face of a heaven’s angel.”

Onko novelli oivaltava vai pelkästään pahantahtoinen Bret Easton Ellisin tuotannon lyttäys? Vastaus riippuu siitä, mitä mieltä sattuu Ellisin kirjoista olemaan. Minä satun inhoamaan niitä, joten pidän DFW:n parodiaa oivaltavana. Novelli onnistuu siinä mihin DFW ilmeisestikin pyrki — eli osoittamaan, että Ellis on pelkkä kirjallinen kupla, joka jostain käsittämättömästä syystä on onnistunut vakuuttamaan jotkut ihmiset siitä, että hänen yksiulotteiset henkilöhahmonsa ja kulttuurisista kliseistä koostettu narratiivinen maailmansa muka kertovat jotain tärkeää nykyisestä maailmanmenosta.

Kuten DFW kritisoi Ellisiä eräässä haastattelussa: ”If the contemporary condition is hopelessly shitty, insipid, materialistic, emotionally retarded, sadomasochistic and stupid, then I (or any writer) can get away with slapping together stories with characters who are stupid, vapid, emotionally retarded, which is easy, because these sorts of characters require no development.”

Minä en tietenkään omassa tekstissäni aio Bret Easton Ellisiä käsitellä. En osaa sanoa, johtuuko se siitä että inhoan häntä liikaa vai siitä että en inhoa häntä tarpeeksi paljon.

Kommentit
  1. 1

    Anonymous sanoo

    Lukijana suhtaudun inhokkeihin yhtä intohimoisesti
    kuin kirjoihin, joita rakastan. Sekä inhokkeja että suuria rakkauksia on pakko lukea. Niitä lukiessani muutun tavallistakin rasittavammaksi, lähipiiri joutuu kuuntelemaan kun luen ääneen erityisen surkeita tai loistavia pätkiä. Nabokov oli inhotessaankin (T.S. Eliot = toilets) hauska, samoin Byron:

    ’ Go, little book, from this my solitude!
    I cast thee on the waters, go thy ways!
    And if, as I believe, thy vein be good,
    The world will find thee after many days.’
    When Southey’s read and Wordsworth understood,
    I can’t help putting in my claim to praise-
    The four first rhymes are Southey’s every line:
    For God’s sake, reader! take them not for mine.

    Uteliaana odottelen inhokkiesseetäsi!

    -Marja

  2. 2

    kamunen sanoo

    Inhokkilehteni on HS ja sen sisällissodan dementoima kulttuurikäsitys: On kuljettava niin yhtä jalkaa, että veljestä ei tule vihollista.

  3. 3

    sanoo

    thisAmerikassa taitaa olla hyvät perinteet inhokkien loistokkaan ironiseen rusikoimiseen. Oma suosikkini alalla on Dorothy Parker, joka Constant Reader -kolumneissaan käy mm. Nalle Puhin sietämättömän söpöilyn kimppuun (”And this, dear reader, is where the Tonstant Weader fwowed up.”).

    Lukisin kyllä mielelläni lisää Ellis-inhostasi – varsinkin kun itse pidän hänen teoksistaan Glamoramaa oikeasti tarkkana 1990-luvun ajanhengen/paranoian kuvana, ja Lunar Park on älyttömän taitavasti rakennettu pelottamaan ainakin minut melkein hengiltä.

  4. 4

    sanoo

    En ole mikään Ellis-ekspertti, joten hirmuisen syvällisiä huomioita en osaa hänestä esittää. Hän ei ole sellainen inhokki, jota kaikesta huolimatta lukisin kiinnostuneena. Pelkkä inhokki vain.

    Esimerkiksi tuota Glamoramaa en ole lukenut. Michel Houellebecq (jota siis arvostan) on jossain nostanut sen mielikirjojensa joukkoon.

    Lunar Park on varmaan lukemistani Elliseistä paras. Olisin ehkä voinut pitää siitä ilman niitä jaksoja, joissa kuvattiin kirjailijaminän narsismia sillä tavalla ellismäiseen tyyliin, että narsismin onttous kyllä tiedostetaan mutta ei tehdä sen kanssa armottomasti tiliä. Ellis on niitä, jotka haluavat syödä kakun ja säästää sen. Imperial Bedrooms taas oli niin läpeensä paska kirja, että harvoin moista olen lukenut.

    Mielestäni Ellisin ongelma on siinä, että hän haluaa olla cool, kun hänen pitäisi olla katkeratai armoton. Se, että hän piirtää jonkinlaista ”osuvaa ajankuvaa”, voi kyllä pitää paikkansa, mutta tuon ajankuvan ”osuvuus” ei häiritse häntä tarpeeksi, hän ei kärsi tarpeeksi siitä mitä havaitsee. Toisin on Houellebecqin laita, joka ei halua olla cool vaan on avoimesti katkera tai masentunut. Lukijana tavoitan ”osuvan ajankuvan” paremmin sellaiselta kirjailijalta kuin Houellebecqilta.

    Ellisin kohdalla taas minun on mahdoton uskoa, etteikö kirjailija oikeasti nauttisi siitä että saa vetää kokaiinia Armanin puvussa ja piehtaroida orgioissa, olla helvetin cool.

    Mutta en tosiaankaan ole kovin paljon ja syvällisesti lukenut Ellisiä, koska inhoan häntä sillä tavalla, etten pysty tai halua.

    Tästä syystä hän ei myöskään pääse inhokkitekstiini. En osaisi käsitellä häntä mitenkään relevantista näkökulmasta.

  5. 5

    Samuli K. sanoo

    Oletko Tommi lukenut Dale Peckin kirjaa Hatchet Jobs, joka herätti kovasti kohua joskus 2000-luvun alussa? Siinä Peck kirjoittaa nimekkäistä kirjailijoista, joita ei pidä juuri minään. Oli muistaakseni ihan hyvä opus.

    Mitä taas vanhaan kunnon BEE:hen tulee, komppaan Tarua ja kehun kovasti Glamoramaa, joka on Ellisin ehdottomasti kiinnostavin ja moniulotteisin kirja. Amerikan psykosta pidin 20 vuotta sitten, silloin sen satiiri tuntui tuoreelta ja suorastaan vaaralliselta, mutta ajan hammas ja jäljittelijät ovat syöneet siltä pahasti tehoja.

    Sen sijaan Imperial Bedroomsia en voi tarpeeksi parjata. Miksi ihmeessä Ellis, joka siihen mennessä oli koko ajan kehittynyt ja etsinyt uusia uomia rajoitetulle ilmaisulleen, yhtäkkiä päättää tehdä jatko-osan latteimmalle ja turhimmalle kirjalleen? Ehkäpä siksi, koska muistaakseni se käytti Lunar Parkin ja Imperial Bedroomsin välisen ajan tunkeutuakseen leffabisnekseen, tuloksena flopannut Informers-leffa ja jokin käsis jota ei kai koskaan tehty. IB vaikuttaa siltä kuin Ellis olisi sitten yhtäkkiä havahtunut, että melkein viisi vuotta on kulunut edellisestä kirjasta ja sitten raapaissut sen kokoon kuukaudessa. Täysin tyhjä ja sanan joka mielessä ohut kirja, joka vielä lopussa turvautuu tuttuihin shokkitehoihin kun mikään muu ei näytä tepsivän.

  6. 6

    sanoo

    En ole lukenut tuota Dale Peckin kirjaa. Mielenkiinto heräsi.

    Pitäisiköhän joskus lukea Glamoramakin? Vannoin kyllä IB:n jälkeen, että Ellisiin en enää pitkällä tikullakaan koske.

    Michel Houellebecqin on tosiaan Glamoramaa kehunut.

  7. 7

    sanoo

    Piti jo aiemmin mainita Nabokovista, jonka anonyymi tämän ketjun ensimmäisessä kommentissa nostaa esiin.

    Nabokovin haastatteluista koostettu Strong Opinions sisältää valtaisan määrän luonnehdintoja Nabokovin inhokeista, esimerkiksi Joseph Conrad on hänen mielestään poikien seikkailukirjallisuutta, ja jotain Albert Camus’ta alhaisempaa kirjallista hahmoa Nabokovin oli ilmeisen vaikea edes kuvitella.

    Noita Nabokovin haastatteluja olen lueskellut yhtä innostuneena kuin joskus muinoin Morrisseyn haastatteluista koostamiani leikekirjoja.

  8. 8

    Anonymous sanoo

    Nyt kun kerroit uudesta kirjastasi lyhyesti niin voisitko vielä kertoa, koska se julkaistaan? Linkki kertoo ainoastaan, ettei ole vielä ilmestynyt.

  9. 9

    sanoo

    Täällä vielä oikovedoksia korjaillaan.

    Sitten kun oikevedokset on lähetetty kustantamoon ja siellä on tehty viimeiset säädöt ja muutokset, kirja lähtee painoon.

    Tuossa linkissä sanotaan että ”Julkaistu 201204”. Eli se tarkoittaa huhtikuuta. Tarkempaa ilmestymispäivää ei ole tiedossani. Mutta huhtikuussa teos varmasti kauppojen hyllyille ilmaantuu.

  10. 10

    Anonymous sanoo

    Syyt inhoamiseen eivät aina ole pelkästään kirjallisia. Nabokov ja Conrad varmaan mainittiin usein samassa lauseessa vain siksi, että molemmat kirjoittivat englanniksi. Tämän on täytynyt ärsyttää Nabokovia suunnattomasti. Nabokovin inhokkilistalle pääsi helposti myös, jos sanoi jotain myönteistä Marxista tai Freudista. Toisaalta olen miettinyt, miksi Nabokov piti niin paljon ”kuuluisasta kokista” Chateaubriandista. Voivatko syyt pitämiseenkin olla osittain muita kuin kirjallisia? Ranskan vallankumous muutti Chateaubriandin perheen elämän kuten Venäjän vallankumous muutti Nabokovien elämän.
    Tällaisia tuli mieleen, mutta olen lukenut Chateaubriandia vain käännöksinä. Ehkä Chateaubriand on hankala käännettävä, en tiedä.

  11. 11

    sanoo

    Eivät varmasti ole inhon syyt (kuten ihailunkaan) koskaan pelkästään kirjallisia. Eivät ole minullakaan.

    Ja todellakin: Strong Opinionsissa Nabokovin vimmaisimmat vuodatukset kohdistuvat usein Freudiin ja psykoanalyysiin. Epäilemättä hänen silmissään vain typerykset saattoivat pitää Freudia (ja Marxia) merkittävinä hahmoina.

  12. 12

    sanoo

    Yksi selitys Glamoraman onnistuneisuudelle saattaa olla se, että ”Ellis-hahmo” puuttuu henkilöistä – kirjan minä, Victor, yrittää ja luulee olevansa kamalan cool, mutta kirjailija ei usko siihen ja näyttää V:n poseerauksen onttouden säälimättömästi. V on eri sukupolvea kuin Ellisin aiemmat ja myöhemmät kasarijuppisankarit, ehkä siksikin hänen it-poikatouhujensa naurettavuutta on helpompi tarkastella kauempaa ja armottomammin. (Amerikan psyko ja sen pikkuveli toki vilahtavat romaanissa, mutteivät jää häiritsemään.)

    Itseäni kyseisessä romaanissa kiehtoo eniten identiteettien epämääräisyyden käsittely, sama teema, mikä LP:ssa viedään kauhun asteelle. Poikkeuksellisesti Ellis on jaksanut rakentaa jännittävän juonenkin sitomaan seurapiiriperhostensa höntyilyä.

    (Imperial Bedrooms on ainoa kirja, jonka olen repinyt palasiksi suututtuani ja petyttyäni niin hirveästi.)

    Tämä osaltani Ellis-jankkauksesta, jään kiinnostuneena odottamaan, ketä inhoat sillä tavalla, että siitä voi kirjoittaa!

  13. 13

    Samuli K. sanoo

    Taru: juuri näin. Minua kiehtoo erityisesti kirjan jälkimmäinen puolisko, jossa narratiivi kuten Victorin ”persoona” pirstaloituu täysin, eikä kokonaisuus ole enää mitenkään summattavissa niillä perinteisillä latteuksilla pinnallisuuden pahuudesta.

    Liberalismin petoksen painopäivä on 5.4.2012 eli siitä viimeistään parin kolmen päivän päästä kirjaa saa kaupoista.

  14. 14

    kamunen sanoo

    Fasismia, tuota läntisen ajattelun syöpää, ei pidä jättää koskaan rauhaan.

    Eikä Bobrikoffia ilman Schaumania, Hohenthalia ja Tandefeltia,Suomen historian kolmea poliittista murhaa.

    Hallituksen päätöksiä arvioidessaan Hs:n päätoim Mikael Pentikäinen ei malttanut olla kehaisematta palvelleensa Dragsvikissa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *