Ihmiskuntafilosofiaa kielimuurin takaa



Viime viikonloppuna ilmestyi Helsingin Sanomissa Jari Ehrnroothin haastattelu. Facebookissa sitä kommentoitiin ahkearasti, jotkut kiittelivät, jotkut arvostelivat tai piikittelivät. Itsekin linkkasin haastattelun ja laitoin tällaiset saatesanat:

Hesarin kulttuuriosastolla tänään kaksi hahmoa, Jari Ehrnrooth ja Éric Zemmour, jotka samantyyppisistä lähtökohdista (huoli yksilöhedonismin luomasta arvotyhjiöstä) päätyvät kovin erilaisiin tarkastelutapoihin. Toinen pohdiskeleee sisäistyneesti, kiihkottomasti, tulevaisuuden mahdollisuuksia luodaten. Toinen hyökkää ja kiivailee, kuvitteellisiin vanhoihin hyviin aikoihin haikaillen. Jos näistä pitää valita, valitsen ehdottomasti edellisen eli Ehrnroothin.

En lämmennyt läheskään kaikelle, mitä Ehrnrooth haastattelussa sanoo, mutta arvostin hänen lähtökohtiaan ja pyrkimyksiään. Ehkä hän pöyhisi kirjassaan asioita syvemmältä kuin mitä lehtijutun formaatti mahdollistaa. Päätin ostaa hänen kirjansa Toivon tarkoitus.

Kirja vilisee imperatiivien muodossa esitettävää sananlaskuviisautta: “Jotta usko voisi palata kulttuurin arvoytimeen, on yhdistettävä Jumala, ihmisyys ja itseys.”

Haastattelussa Ehrnrooth kertoo askeettisesta ja kurinalaisesta elämäntyylistään. Kirjaa lukiessa tulee tunne, että siivottuaan elämästään pois kaiken turhanpäiväisen, hän on täyttänyt jäljelle jääneen tilan maailman suurimmilla ajatuksilla.

Lukiessani mietin, sanallistuuko Ehrnroothin sisäinen itseymmärrys todellakin samalla tavalla kuin kirjan teksti. Kun hän raskaan juoksulenkin jälkeen istahtaa pohtimaan ihmiskunnan kohtalonkysymyksiä, tunteeko hän ajatustensa tiivistyvän “vapauteen kurottavan yksinäisyyden syvässä hiljaisuudessa”?

***

Oma hyvinvointi ja onnellisuus eivät Ehrnroothille riitä. Eivätkä saisi riittää muillekaan. On pyrittävä yksilöllisiä tavoitteita suurempaan päämäärään eli parempaan ihmisyyteen, koska vain sillä tavalla kulttuurievoluutiomme voi harpata eteenpäin. Jos emme tavoittele ihmisyyden korkeampia tasoja, hyvyyttä, totuutta ja kauneutta, hallitsevaksi nousee kulttuuriregressio (kuten länsimaissa on viime vuosikymmeninä käynyt). Se johtaa historian loppuun ja ihmiskunnan tuhoon.

Ehrnrooth varmaan aidosti kärsii seuratessaan maailmanmenoa: “Liian monet elävät huonoa elämää, palvelevat kulutuksen kyltymättömiä epäjumalia ja hankkivat elintapasairauksia…” Yksilöhedonismin turmelemat kanssaihmiset eivät halua eivätkä kykene toimimaan paremman ihmisyyden puolesta: “itsekuri ja itsensä jalostaminen eivät todellakaan ole kansanhuvi.”

Toivon tarkoitus on yhdistelmä mukavuudenhaluisia kanssaihmisiä ruoskivia moraalisaarnoja ja ylevää kristillis-humanistista kilvoittelua julistavaa aaterunoutta.

Ja kaiken kruunaa Ehrnroothin mahtipontinen kirjoitustyyli. Sivu sivulta vastaan tulee lauseita, jotka tuntuvat silkalta itseparodialta. En hetkeäkään epäile, etteikö Ehrnrooth olisi vilpitön, hän on suorastaan kipeän vilpitön. Toivon tarkoitus edustaa totaalisesti ironiasta vapaata vyöhykettä. Joku ylitsevuotavan sarkastinen kolumnisti voisi kirjoittaa Ehrnroothin lauseista pirullista tyylimukaelmaa, mutta pilkkaaminen on liian helppoa. Parodia on lauseissa jo valmiiksi sisällä.

Eli tiivistettynä: olipahan hämmentävä lukukokemus. Hämmentävä ja vieraannuttava.

Ehrnroothin sanomisen tarve ja kykyni vastaanottaa hänen sanomisensa eivät kohdanneet. Tuntui kuin minun ja kirjan väliin olisi noussut kielimuuri, vaikka lauseet on kirjoitettu äidinkielelläni. Joku voi tietysti sanoa, että mitä välität lauseista, keskittyisit siihen, mitä ne sanovat. Mutta eihän niitä voi erottaa toisistaan, on kurjinta estetiikkaa väittää muodon ja sisällön olevan toisistaan riippumattomia.

Toivon tarkoitus ei ole faktoja raportoivaa tietokirjallisuutta, vaan maailmankuvallista asiaproosaa, jossa teesejä ja väitteitä esittää retorisesti rakennettu kirjoittajaminä, ihmiskuntafilosofi-Ehrnrooth. Se, miten hän sanoo, on osa sitä, mitä hän sanoo.

***

En silti haluaisi olla kohtuuttoman ankara. Toki Ehrnrooth onnistuu sanomaan myös sellaista, mikä laittaa ajatuksia liikkeelle.

Esimerkiksi analyysi länsimaisen ihmisen jumalasuhteen historiallisista muutoksista on osuva. Jos keskiajalla Jumala oli kaiken mitta, renessanssi nosti ihmisen esiin ja teki Jumalastakin persoonan, partasuisen vanhan miehen. Moderni aika merkitsi siirtymää ihmisestä minuuteen. Omaan napaan tuijottaminen hallitsee nyt myös jumalasuhdetta:

Näin päädymme melko pessimistiseen kehityskuvaan. Alkuperäinen monoteistinen Jumala, tavoittamaton Pyhä, on ensin alistettu ihmisen kokemuksessa läsnä olevalle Herralle, joka sitten on alettu mieltää ihmisen psykologisten tarpeiden kaikkivoivaksi palvelijaksi. Pyhää ei enää ole.

Siltähän se näyttää, riippumatta siitä, pitääkö pyhyyden häviämistä huonona vai hyvänä asiana. Nykyihmisen jumalasuhde kiteytyy voimaannuttavaksi fraasiksi: “Jumala hyväksyy minut juuri sellaisena kuin olen.”

Sen sijaan en allekirjoita Ehrnroothin analyysiä siitä, miten olemme päätyneet nykyiseen yhteiskunnalliseen ja kulttuuriseen tilanteeseen. Ehrnrooth osoittaa sormella nihilistisiä voimia, etenkin 1960-lukulaista radikalismia. Ensin tuli Sartre, joka sanoi, ettei elämällä ole tarkoitusta, vaan jokainen luokoon itse vapautensa ja moraalinsa ehdot. Sitten tulivat Derrida ja muut postmodernistit, jotka riistivät kulttuurilta kaikenlaiset arvopäämäärät ja julistivat kaiken olevan samanarvoista, niin korkean kuin matalan.

Onko kulttuuriradikalismi todellakin suurin syypää nykymaailman vitsauksiin? Mielestäni ei. Paljon kauaskantoisemmin on yhteiskunnalliseen kehitykseen vaikuttanut maailmantaloutta 1970-luvulta lähtien hallinnut ns. Washingtonin konsensus, joka korostaa sääntelyn purkamista ja markkinoiden vapauttamista, kaiken läpäisevää kapitalismia. Jos minun pitäisi hahmotella karikatyyri harhautuneesta nykyihmisestä, se ei olisi relativismissa rypevä nihilisti vaan hyötyään ja nautintoaan ulosmittaava hedonisti, eräänlainen perversio homo economicuksesta.

Mutta ehkä kuitenkin jätän karikatyyrit piirtämättä.

Kommentit (5)
  1. Tämä kirjoitus tulee aika lähelle nyt kyllä: olen juuri tuollainen menneeseen haikaileva tyyppi, joka näkee edelleen juutalais-kristillisessä ajatusmaailmassa jotain, ja joka helposti syyttää eksistentialismia ja/tai postmodernismia kaiken löysästä relativisoinnista. Samalla kuitenkaan en kaipaa lainkaan mitään uushenkisyyttä tms. uustolstoilaisuutta – ihminen on materiaa, savea ja verta ja aika viheliäinen sählääjä mukaanlukien “uuden henkisemmän elämän” aloittaneet. Niinkin on, että tuo kulttuurinen pintavirtaus on tosiaan kuitenkin pelkkää pintavirtausta
    ( niin mielelläni kuin kulttuuriradikalismille langettaisinkin tuomion) ja se iso muutos on tapahtunut tuon hedonismin ja kiva-fiilistelyn alueella, se yhdistää kaikkea, valinnan vapauden tunneharha, jonka saa luottokorttia vinguttamalla. Mietitään vaikka nykyajan ihmistä: homo travellicus
    ( hah) se on, koko ajan matkalla, menossa tai tulossa ja elämän muotoutuu sen perusteella missä on käyty ja minne mennään seuraavalla lomalla. Se Marxin oopiumi-vertaus osuisi nyt matkailevan ihmisen passiin täysin. Kukaan jaksa ajatella mitään kun kahden viikon päästä pääsee edes Parisiin… Arvoliberalismin, talousliberalismin ja kaikkea kokeilevan nautiskelijan liitto – siinä on vastustamaton brändi.

    Sitten on nämä reippaan äärioikealla olevat, vaikkapa Zemmour, joiden pontin kyllä ymmärrän ja jotka voivottelevat vajoavaa Eurooppaa. Mutta onko siinä ajattelussa mitään syvempää substanssia kuin että vanha ja valkoinen Eurooppa takaisin? Entä jos se niiden tavoite toteutuisi? Mitäs sitten tehtäisiin? Juutalais-kristillinen Eurooppa-perimä ei sille jengille todellakaan kelpaa eikä käy.
    Taidamme olla umpikujassa, so. täytyy alkaa keskittyä hoitelemaan omia pikkujuttuja (kuten Hannu Salama taisi sanoa elämän tarkoituksesta) tai alkaa elämään ilman pelkoa ja toivoa. Itse olen ihan häpeilemättä jonkinlainen klassinen konservatiivi, mutta täällähän on aika monia erilaisia konservatiivisuuksia
    joista ottaa. Ehrnroothilaiseksi kilvoittelijaksi minusta ei ainakaan ole. Mutta saipa tämäkin kirjoitus minut ajattelemaan jälleen kerran sitä, että Jumalan hylänneen Euroopan, ihmisen elämä on nimenomaan jotain hylänneen ihmisen elämää, ei vapautuneen. (Tosin uskontojen suhteen olen itse täyd. epäkorrektin puolueellinen, yleisuskonnollinen hyvän eetos on ihan kaunista kuunneltavaa mutta…sorry. Absoluuttinen Jumala, ihmisen kanssa mitään kompromisseja tekemätön suvereeni taivaallinen Tuntematon Olento, haluaako kukaan enää sellaista, siihenhän ei voi lisätä mitään omaa pyhää, omaa kaunista, omaa tekoa…? )
    t. jope

  2. Tommi Melender
    19.1.2015, 16:24

    Sillä tavalla Jari Ehrnrooth on yleisemmin aikaamme edustava hahmo, että erilaiset uskonnollisuuden, hengellisyyden ja henkisyyden muodot ovat vahvistuneet tai vahvistumassa. Puhutaan postsekulaarista tilasta.

    Monet älykötkin ovat esimerkiksi kristinuskosta innostuneita, toisinaan siinä on sellaista vähän hassua perinneseurameininkiäkin. Mutta mikäpäs siinä.

    Éric Zemmour taas on ihan puhdasverinen reaktionääri, jonka mielestä suunnilleen kaikki 1950-luvun jälkeen tapahtunut kehitys on rappiota ja johtaa länsimaiden perikatoon. Hänen kirjassaan on esimerkiksi sukupuolirooleista ja feminismistä hyvin samansuuntaisia väittämiä kuin Timo Hännikäisen tulevassa esseekokoelmassa Kunnia.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *