Ihmiskriittisyyttä

Suomessa on tapana, että aika ajoin joku kotimaisen proosan tilasta huolestunut korottaa äänensä ja kysyy: ”Missä on yhteiskunta, missä ihminen tässä ajassa?” Vallitsevan käsityksen mukaan ”yhteiskuntakriittisyys” on kirjallisuudessa hyvästä ja sen puute pahasta.

Muutama vuosi sitten eräs kirjallisuuskriitikko herkesi vakuuttamaan huolestuneille, että kyllä Suomessa julkaistaan painokasta yhteiskunnallista kirjallisuutta, dekkareita.

Dekkareiden maailma on useimmiten looginen syiden ja seurausten kokonaisuus. Rikokset ankkuroituvat huojentavan yksiselitteisesti sosiaaliseen todellisuuteemme, ulkoistuvat. Ihminen ei ole paha vaan pahuus piilee rakenteissa. Tiedostavan kirjailijan tehtävä on paljastaa väkivaltaa, kurjuutta ja laittomuuksia synnyttävät mekanismit. Poikkeuksetta hän ne paljastaakin. Hän löytää pahan ja osoittaa sitä sormella. Lukijat ja kriitikot kiittävät. Tiedostamme kaikki yhteen ääneen.

Mutta voiko pahan ulkoistaminen johtaa parhaimmillaankaan muuhun kuin puolitotuuksiin? Sellaista olentoa kuin yhteiskunta ei ole olemassa, ihmiset vain käyttäytyvät niin kuin sellainen olisi. Eikö siis pitäisi katsoa myös ihmistä? Katsoa häntä ryöstämässä, ahmimassa ja kuluttamassa, katsoa häntä sotimassa itseään, lajitovereitaan ja luontoa vastaan. Katsoa pimeyttä, joka tulee ihmisen sisästä, vaikka toivomme sen tulevan ”tuolta ulkoa”, rakenteista.
Kirjallisuudessa ja yleisemminkin kulttuurissamme ihmisen pahuutta on tapana käsitellä yksittäistapauksina. Silloin se patologisoituu tai mystifioituu. Pahoiksi kelpaavat äärimmäiset psykopaatit ja sosiopaatit, jotka ovat pikemminkin hirviöitä kuin ihmisiä. ”Onko sattumaa, että juuri tasa-arvoa korostava, joskin perusolettamuksensa mukaan ihmisen hyvyyteen uskova, humaani ja optimistinen kulttuurimme kehittää ehtimiseen paholaisia näyttämöille ja niiden seuraajia kaduille?” kysyy Timo Vihavainen kirjassaan Länsimaiden tuho. Me tarvitsemme paholaisia, koska pelkäämme itseämme. Emme uskalla katsoa ihmistä.

Humanistinen kulttuuriväki arvostaa kirjallisuutta, joka asettuu rohkeasti ”ihmisen puolelle”. Voisiko tällainen kirjallisuus olla muunkinlaista kuin yhteiskuntakriittistä? Voisiko se olla ihmiskriittistä, edes vaihtelun vuoksi? Eikö olisi suuri palvelus, jos kirjat paljastaisivat meille sellaista itsestämme, mitä emme halua kohdata, mutta mikä meidän pitäisi tietää. Luulisi, että ihmiskriittiselle kirjallisuudelle on suoranainen tilaus, koska yhteiskuntakriittinen kirjallisuus on kangistunut niin ennalta arvattavaksi, ettei se pysty kertomaan maailmasta mitään sellaista, mitä säännöllisesti uutisia seuraava kansalainen ei entuudestaan tiedä.
Kommentit
  1. 1

    Anonymous sanoo

    Kritiikin tulee kohdistua rakenteisiin ja mieluiten vielä maamme rajojen ulkopuolelle, islamiin tai Yhdysvaltoihin. Länsimaiseen ihmiseen kritiikki ei saa kohdistua, koska se ei ole yhteiskuntakritiikkiä vaan syyllistämistä, ”tavallisen ihmisen syyllistämistä arjen pyörittämisestä”.

    Kuvaavaa on reaktio Vihavaisen kirjaan. Vihavaisen kirja luokitellaan ristiretkeksi muslimimaailmaa kohtaan, vaikka maahanmuuttoa tai islamia koskevalla kritiikillä on kirjassa vain pieni rooli. Vihavaisen mielestä me olemme aiheuttaneet länsimaiden tuhon ihan itse, mutta kuka nyt siitä haluaisi täällä keskustella, puhumattakaan myöntämisestä. Sen sijaan hänet halutaan nopeasti luokitella rasistiksi. Ehkä se on todellisuudessa kosto siitä, että hän kehtaa kritisoida länsimaista ihmistä. Ainakin se on keino viedä huomio muualle.

    Hyväksyttävä kotimaahan kohdistuva kritiikki lyttää poliitikot ja suuret yhtiöt. Ihan kuin ne pysyisivät voimissaan ja vallassa täysin ilman ihmisten ääniä ja rahoja. Mutta kritisoipa ”tavallista ihmistä” niin varmuudella sinut vaietaan hiljaiseksi tai leimataan nihilistiksi.

  2. 3

    sanoo

    Minäkin kiitän ensimmäistä anonyymiä kiintoisista ajatuksista.

    Olen valitettavasti nyt hiukan kiireinen enkä ehdi juuri nyt kirjoittaa pitempää kommenttia, vaikka aihe sellaisen ansaitsisi. Palataan myöhemmin.

  3. 4

    sanoo

    Mielenkiintoisia ajatuksia teillä on! Mä jo luulin että keskustella ei enää tässä maassa ollenkaan!
    Tuosta yhteiskuntakritiikistä ja mitä anonyymi totesi, ettei se saa kohdistua länsimaiseen kulttuuriin. Mielestäni saa. Jos se ei kohdistu, se johtaa helposti yksipuolistumiseen. Al Pacino heittää Naisen tuoksu – elokuvassa lainin, joka menee näin; ”On olemassa kahdenlaisia ihmisiä; Kun heille käy huonosti, on niitä, jotka lätkivät ja niitä, jotka jäävät.” Olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että Länsimainen kulttuuri lätkii pakoon; Pelkureiden kulttuuria. Samoin tuo perisuomalainen kateus on syynä siihen että ”tavallinen ihminen” ei kestä kritiikkiä ja/tai paljastumista. Sattuvasti Satakunnan kansan Lång – kritiikissä, todettiinkin, että Suomi on tasapäistämisen maa, jossa ko. ominaisuus on suurinpiirtein kirjattu perustuslakiin. Suomi ja suomalaiset ovat kovin ylpeitä menestyksestä, jota se ulkomailla saa, mutta yhteiskuntarakenne ja ihmisten perusluonne on sellaista, että se lähinnä tyrehdyttää luovien lahjakkuuksien kasvamista – merkillinen paradoksi, mutta näin se tuntuu vain menevän!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *