Ihmemies Ötzi

Olen ollut aina huono runojen lukija. Vielä huonompi olen keskustelemaan runoista.

Se lienee prosaistin syntymäheikkoutta. Zadie Smith kertoo esseessään, että David Foster Wallace listasi eräässä kirjeessä ison liudan mielikirjailijoitaan ja joukossa oli vain yksi runoilija, Philip Larkin. Minäkin tykkään Larkinin runoista, enkä voi väittää etteikö hänen persoonassaankin olisi jotain synkällä tavalla kiehtovaa, Larkinhan oli pahimmanlaatuinen pornoaddikti ja oikeistojäärä.

No, ei minun pitänyt Larkinista kirjoittaa enkä tämän enempää kirjoitakaan. Palaan siihen, mistä aloitin eli huonouteeni keskustella runoista. Eräs niistä asioista, jotka pelastivat nuoruuteni oli Paavo Haavikon lyriikka. Se merkitsi minulle enemmän kuin The Smithsin musiikki, mikä on paljon sanottu, paljon enemmän kuin osaatte kuvitellakaan. Mutta niin tärkeitä kuin Haavikon runot minulle olivatkin, kiusaannuin omasta avuttomuudestani niiden edessä. En osannut kielellistää sitä kokemusta, joka minulle syntyi lukiessani Talvipalatsia tai Puut, kaikki heidän vihreytensä -kokoelmaa. Kokemukseni ei ollut pelkkää älyllistä tai esteettistä stimulaatiota, se oli myös värinää poskipäissä, nipistelyä vatsanpohjassa, kutinaa iholla. Ei sitä saanut sanoiksi, ei millään. Tunsin itseni nuijaksi aina kun piti selittää, mikä Haavikon runoissa viehättää. Opettelin joukon vakiofraaseja, joita toistelin ja varioin. Se ei ollut runoudesta puhumista vaan runoudesta puhumisen esittämistä. Yritin antaa itsestäni älykkään ja analyyttisen vaikutelman.

Vaikka minulta lähestulkoon puuttuukin kyky keskustella runoista, en epäile etteikö joillakin ihmisillä tällaista kykyä olisi. Olen tavannutkin monia sellaisia. He osaavat ilmaista hyvinkin täsmällisesti, mitä tunsivat lukiessaan Tua Forsströmiä, Saila Susiluotoa tai Juhana Vähästä. Joskus heitä kuunnellessani olen jopa tajunnut, että minusta tuntui ihan samalta. Toki tällaiset runopuheeseen kykenevät sielut muistavat aina tähdentää, että runoissa on ja kuuluukin olla jotain selittämätöntä ja sammumatonta. Uuden runouden pääideologilla Maaria Pääjärvellä lienee runopuheen lahja (tai mistä minä tiedän, olen vain lukenut hänen tekstejään ja tekstit eivät välttämättä kerro kirjoittajastaan mitään). Tuoreessa Parnassossa Pääjärvi kirjoittaa Lassi Hyvärisen kokoelmasta Keisarin tie, että ”parhaassa tapauksessa se nytkäyttää liikkeelle jotain — en tiedä mitä.” Tuntuu hyvältä ja oikealta, ettei Pääjärvi tiedä. Sitä haluaisi uskoa kaikkea hyvää ihmisestä, joka tunnustaa tuollaisen asian Parnasson arvostelussa.

Huomaan nyt kirjoittaneeni pitkän — kohtuuttoman pitkän — johdannon merkintään, jossa tarkoitukseni oli käsitellä Vesa Haapalan uutta runokokoelmaa Kuka ampui Ötzin? Tai ei se edes ole pelkkä runokokoelma, koska siinä on lyriikan lisäksi myös proosaa, proosarunoa, aforismia ja varmaan vielä jotain muutakin, ei kuitenkaan esseistiikkaa. Haapalan teokseen pätee sama mitä Pääjärvi kirjoittaa Lassi Hyvärisen teoksesta: se(kin) voisi olla ”synteesi Suomessa viime vuosina kirjoitetusta monenlaisesta lyriikasta” tai ainakin eräs ehdotus synteesiksi. Viime vuosien tärkeimmät suomalaiset kokoelmat ovat tuhteja niin tekstimassansa kuin tekstuaalisen rekisterinsä puolesta. Samanlainen runsaus, joka luonnehtii Harry Salmenniemen Texas, saksia tai Teemu Mannisen Futuramaa luonnehtii myös Ötziä. Salmenniemen uusin teos Runojä on pienemmän mittakaavan tuotos, jännä nähdä tekeekö Haapalakin seuraavaksi sellaisen vai jatkaako maksimalismin tiellä — kuinka pitkälle sillä tiellä voi runoilija kulkea?

Koska olen siis huono keskustelemaan runoista, en yritä kattavaa analyysiä Ötzin poetiikasta tai poetiikoista. Sen tekevät varmasti muut, koska kyseessä on merkkiteos suomalaisessa nykyrunoudessa. Itse olen viettänyt Ötzin parissa aikaa runsaat kaksi viikkoa, lukenut sitä pitkinä ja lyhyinä jaksoina, lineaarisesti ja epälineaarisesti, systemaattisesti ja epäsystemaattisesti. Kun menen lähipäivinä pesettämään autoni, aion ottaa Ötzin mukaan, koska tuntuu hyvältä ajatukselta lukea sitä suljetussa tilassa pesurobotin pauhatessa. Ötziä lukiessa mielessäni on välähdellyt koko henkilökohtainen runonlukemisen historiani. Eritysesti aloin muistella sitä, miltä tuntui tutustua Haavikon ja Saarikosken jälkeen Arto Melleriin, jonka runot olivat väärällään popkulttuurin ikoneja. Pekka Tarkka puhui Mellerin ”vireästä kulttuuritietoisuudesta”, mutta en ole varma tarkoittiko hän sitä, että Mellerin runoissa antiikin sankarit ja Mustanaamio läiskivät yläviitosia. Haapalan teksteissä vilahtelee popkulttuurin ikoneita mutta myös niin sanottuja pintajulkkiksia, jollaiseksi voitaneen laskea myös Ruotsin kuningas Kaarle Kustaa. Siinä missä Mellerin suhde Mustanaamioon oli romanttinen, Haapalan (tai kuka Haapalan teksteissä milloinkin puhuu) suhde Seiskasta tuttuihin tyrkkyihin on lähinnä ironinen. Ötzin kuvasto on eräänlainen läntisen kulttuurin rauniomaisema, jossa pyhä ja profaani, ylhäinen ja alhainen, kaunis ja kuvottava ovat samaa sekamelskaa ja jonka keskellä hedonistinen kulutuskulttuuri rehottaa kuin horsma. Jos Melleri oli huonoimmissa kokoelmissaan raju jätkä, joka kirjoitti sovinnaista lyriikkaa, niin Haapalasta voi sanoa, että hänen poetiikkansa ei kiedo rauniomaisemiaan tyylitellyn ilmaviksi runosäkeiksi. Teksti repeää moniin suuntiin, se osaa olla iloittelevaa, paisuttelevaa, rienavaa, groteskia, tekolyyristä ja alatyylistäkin. Viimeisillä sivuilla ollaan kauppakeskus Jumbossa ja konsumerismin tavarataivas suodattuu ryöppyinä tekstin puhujan tajunnan läpi. Tässä lopetustekstissä on myrkyllisyyttä, ehkä karnevalistisuuttakin, mutta perimmältään siitä välittyy määrittymätön alakulo. Tähänkö on tultu? Ja mitä tämän jälkeen? Vain tätä samaako uudestaan?

Haapalan teos siis piirtää pitkän kaaren kivikauden jäämiehestä Ötzistä nykypäivän kuluttajaihmiseen, jonka mielenmaisemassa viistävät tuotteistetut ihmiset ja tuotteistetut tavarat. Teoksen nimi Kuka ampui Ötzin? on askarruttanut minua melkein yhtä paljon kuin itse tekstit. Jäämies Ötzi on kai jonkinlainen läntisen kulttuurin alkukuva tai alkumyytti. Oikeasti hänen nimensä ei tietenkään ollut Ötzi, sen nimen olemme hänelle antaneet me, nykyajan ihmiset. Tiedämme että hän kuoli saatuaan nuolen kylkeensä, mutta sitä emme tiedä kuka tuon nuolen ampui. ”Kuka ampui Ötzin?” on kysymys, joka sopisi moneen eri kontekstiin. Se voisi olla iltapäivälehden lööppi (”Skandaali! Verityö Alpeilla!”), rikosromaanin nimi (”X ratkaisee Ötzin murhamysteerin) tai kivikauden ihmisten elämää kuvaavan televisiodokumentin otsikko (”Näin vaarallista oli elämä muinoin”). Minulle ”Kuka ampui Ötzin?” on ennen kaikkea kysymys, johon ei ole vastausta mutta joka askarruttaa silti ja jota pohtiessa on mahdollista oivaltaa kaikenlaista muuta. Oikeastaan koko kirjallinen kulttuuri ja kirjallisuushistoria on tällaisten kysymysten pohdiskelua.

Ötzi kulkee mukanani vastedeskin, koska en usko sen tyhjenevän muutamaan lukukertaan. Jo kokoelman laajuus tekee sen  sulattelusta pitkällisen prosessin: joitakin tekstejä olen ehtinyt lueskella useampaan kertaan, joitakin toisia vasta ylimalkaisesti silmäillyt. Kaikki tekstit eivät luonnollisestikaan tunnu yhtä onnistuneilta tai kiinnostavilta, mutta voi tietysti olla niinkin että ne vain vaativat useampia lukukertoja. Joka tapauksessa Haapalan taito sorvata säkeitä ja lauseita, rytimittää tekstiä ja sommitella kielimateriaa on ihailtavan varmaa, tämä kävi selväksi jo ensimmäisten selailujen aikana.

Ettei menisi pelkäksi kehumiseksi, niin pakko todeta, että jonkinlainen ongelma Ötzin kaltaisten teosten kanssa on niiden ”post-everything”-luonne. Oikeastaan mikään teksti Ötzissä ei tunnu sydänverellä kirjoitetulta, sellaiselta, joka laittaa haavoittumiselle alttiiksi. Sellaisia siellä voi toki olla, mutta valtaosa tekstimassasta on niin vahvasti ironialla kuormitettua, että jos sinne väliin pistää jotain häpeämättömän tunteellista perinteisiin lyyrisiin keinoihin nojautuen se näyttää väistämättä kitschiltä.

Lopuksi täytyy vielä muistuttaa, että tekstin lisäksi Ötzissä on tärkeässä asemassa Markus Pyörälän kuvitus. Se luo teokseen aivan uudenlaisen ulottuvuuden. Pakko myöntää, että minulla riittää vielä pohdiskeltavaa ja tutkiskeltavaa tekstin ja kuvituksen yhteyksien hahmottamisessa, mutta jo pelkkänä katsomiskokemuksena, ”silmän runoutena”, Pyörälän kädenjälki on vakuuttavaa.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Kiitos tästä postauksesta, eritoten mutkattomasta lähestymistavasta. Koska kyseessä on ensisijaisesti lukukokemus(?), tämä oli riittävän informatiivinen lukuhalujen herättäjäksi. Toisaalta olen varma että pystyt tuomaan lisää tulokulmia ja sävyjä vietettyäsi teoksen kanssa aikaa enemmänkin, ehkä saamme lukea kakkospostauksen?

    Voisitkin oikeastaan heittää muille prosaisteille haasteen runokirjaan tarttumisesta ja kokemuksen jakamisesta. 🙂

    Ja jottei totuus unohtuisi, ei se runopuhe niin helppoa ole runoilijoillekaan, kirjoitus saattaa onnistua pienen perehtymisen jälkeen.

  2. 2

    Anonymous sanoo

    Sikäli kun se nyt on sama Haavikko ollut, niin sanoisin kapasiteettirajoitteisena ja väkisin koulujen läpi tyrkittynä kadokkaana (kirjoihin teatteriin (ahtaaseen kallooni)) , että ei Haavikkoa nuori voi tajuta. ”Puhua vastata opettaa” sopi taskuun. Tankkasin sen useaan kertaan läpi bussimatkoilla töihin suomalaisen think tank -irvikuva etujärjestön umpihuoneeseen. Onneksi oli reikä kapakkaan. Niin se runovihko avasi minulle salatun Suomen, sen instituutioiden tarkoitus- ja palvelusperät. Sen jälkeen kirkastui omakin puhe,peräti rahaa vastaan, kunnes asiakaskunnan pönttöys pani minut kääntämäään selkäni -ja tekemään parempaa ajallani.

    Myöskään Haavikon Kansakunnan linjaa ei tajuta tuskastutamatta päättymättömään kotoperän asioiden ja oppineiden sievistelykliseisiin. Ja tuskastuminen taas vaatii vertauspohjaa eli kansainvälistä kulttuuri/sivilisaatiohistorian vakavaa, aikaa ottavaa ja päätymätöntä lukemista. Päättymätöntä ennen kaikea itsetajun säilymiseksi oman osaamisen kapeudesta ja että kuinka ihanaa kyytiä usea lukematon kirja tarjoakaan.

    Joutavaa suomeksi tässäkään sönköttääkään. Sanoisin irrelevanssini alleviivaamiseksi että on tosi meheviä ajankohtaiskirjoja finassikriisistä tehty Amerikoissa (ilman apuraharahoitusta,stipendejä tai muita ennaltakäyviä ohjeistuksia). Niitä ei ole Kauppiksen kirjastossa. Mutta eiväthän ne mitään maksa ostettuina Akateemisesta -tai tilattuina. Lisäksi New Yorkerin ja Vanity Fair ajankohtais/elämäntunto -lehdistä voi aloittaa -huipulta- ihan vain googlaamalla. Kunhan joku vihjaa. Tässä ylösnousemusvinkki. Sanoisin vielä että leffoista Tree of Life tai Iho jossa elän,jotka juuri ohjelmistoissa, ei voi repiä älyn riemuja ilman sivistysperinteen melkomoista ja työläännautinnollisesti ponnisteltua syliotetta. Hiton kiva että on tällaisia blogeja ja kynäjengiä ympärillä.
    Jukka Sjöstedt

  3. 3

    sanoo

    Hei Tommi,

    ja kiitos kovasti siitä, että Ötzi on herättänyt sinussa lukuhaluja. Vaikka muuta väitit, kommenttisi osoittavat, että olet osannut teosta lukea; pelkkänä lyriikkana sitä on mahdoton lukea, eikä teoksen vastaanotto välttämättä edes onnistuisi ”pelkän” runouden puitteissa. Tarkoitus oli luoda maailma, jossa monenlaisilla lajeilla ja teksteillä on sijaa; näin syntyy kokonaisuus, joka vuotaa maailmaan ja rikkoo rajaa fiktiivisten ja ”todellisiksi” käsitteistyvien tekstien välillä.

    Viittasit teoksen ”post-everything”-luonteeseen, joka tuntuu hävittävän alttiina olevan ja vilpittömästi vertaan vuodattavan kirjoittajan. Coctail on hankala, myönnän. Ironia on sikäli huono keino, että sitä on mahdoton hallita, ja siksi kai Rilke varoitteli runoilijoita sitä liiaksi viljelemästä. Olen kuitenkin pyrkinyt tuomaan teokseen laajan tunnerekisterin, jota hyvin ruoditkin. Ironiaa löytyy runsaasti, mutta toivoisin, että lukija huomaisi kaiken karnevaalin keskeltä vakavuuden, hämmästelyn ja paljauden esiin nostamat kysymykset, joihin ei ole helppoja vastauksia.

    On totta, että olen liki kauttaaltaan häirinnyt perinteisiä lyyrisiä rekistereitä, joskaan tässä ei ole kyse ironiasta, vaan yksinkertaisesti pätevän ilmaisutavan etsimisestä: mukana on monia klassisia ja ei-automaattisen-ironisesti käytettyjä runomuotoja (heksametri ja sapfinen mitta, tanka jne.). Sellaiset tekstit kuin ”Mielenrauhaa CD”, ”Bonus Track” ja ”Wabi-Sabi”, ”Khaoli” ja ”Black Box of Nothingness” ja ”J + 7”, vain muutamia mainitakseni, ovat ainakin itselleni vakavia, vaikka niissä on ironisiakin sävyjä. Samoin teosta kehystävät proosatekstit ovat hengeltään vakavia ja melankolisia; niissä mustaan ja absurdiin viettävä huumori on mukana suhteellistajana.

    No, en tästä sen enempää avaudu, toteanpa vaan, että pidin teosta leikatessani / Markuksen kanssa työstäessäni mielessä myös tunnekäsikirjoitusta. Voi olla, että lukijalta vaaditaan jonkin verran aikaa ja maistelua, jotta hän saa kiinni teksteihin ladattujen tunnetilojen vaihteluista ja niiden muodostamista mielialarytmityksistä, mutta tarkoitus oli liikkua hallitun vapaasti skaaloilla, jotka yltävät rienauksesta ja häpeällisestä metafyysisiin meditaatioihin saakka. Ehkäpä tarkkaavainen löytää tästä jotakin järkeäkin, jaksotuksia ainakin.

    Vielä sen verran, että mitä pidemmälle tekoprosessi eteni, sitä enemmän Markus Pyörälän ja minun työni alkoivat ristetä: tekstin ja kuvallisemmin graafisten spottien leikkauksista löytyy monenmoista, kunhan malttaa kaivaa; itse kiedoimme tekstin ja kuvan vuoropuheluun mahdollisimman monella tasolla. Yhteistyössä oli hauskaa nähdä, miten sanaa ja käsitettä voi pikku hiljaa liuttaa kuvamerkiksi ja kokonaiseksi pienoiskoon merkkiuniversumiksi.

    Nämä postauksesi jälkipohdintoina, kiitos siis kovasti paneutuneesta lukemisesta.

    Vesa

  4. 4

    sanoo

    Juu, tuo ”perinteisten lyyristen rekistereiden häiritseminen” on se vahvasti teksteistä välittyvä vaikutelma. En osannut sitä oikein muotoilla tuossa merkinnässäni.

    Sepä taas tekee sen, että kun kohtaan teksteissä kohtia, jotka tuntuvat sillä tavalla vereviltä että koskettavat tai vakavoittavat kuten perinteisissä lyyrisissä rekistereissä liikkuvat säkeet ja lauseet, niin tulen ottaneeksi taka-askelen: josko tässä kuuluu sittenkin olla kriittisen viileä/ironinen/sarkastinen/hupaileva/humoristinen eikä lukea pidäkkeettömän ”tunteenomaisesti”. Teos on niin keinoistaan tietoinen ja lyyrisen viattomuutensa menettänyt, että tällaiset asiat väistämättä lukemiseeni vaikuttavat, ainakin ensimmäisillä kerroilla. Nyt kun olen tutkaillut tekstejä kauemmin enkä niinkään enää ”opettele” tätä kirjaa tai yritä orientoitua sen edellyttämiin lukuasentoihin, huomaan jo siirtäväni älyllisiä panssareita sivuun ja antavani tilaa ihan fiilispohjaisillekin jutuille. Eli kyllä sieltä alkaa sitä tunnekäsikirjoitustakin tulla.

    Mutta varsinkin tuosta viimeisestä Jumbo-tekstistä välittyi toki oitis se melankolisuus, joka kuten sanot viettää mustan huumorin suuntaan. Minä tällaisena moralistisesti asennoituvana henkilönä luen ja koen sen kuluttamisen ja hedonismin kritiikkinä. Jos olisi kyse Houellebecqin runosta (hän ei ole kovin moni-ilmeinen runoilija eikä erityisen hyväkään) siinä olisi mustan huumorin sijasta pelissä aika riipivä paljaus ja ahdistus, mutta varmaankin samankaltainen havaintokokonaisuus.

    Tekstin ja kuvan yhteispelin osalta myönnän, että minulla riittää vielä lukemaan ja katsomaan opettelemista. Olenhan kasvanut siihen, että kun ottaa kaunokirjallisen teoksen käteen niin siinä on tekstiä, jota luetaan.

    Mutta tästä Ötzistä kyllä vähemmän harjaantuneellekin välittyi heti, että kyseessä on tarkkaan harkittu ja huolella tehty tekstin ja kuvan kokonaisuus eikä vain teos, jossa on ensin ollut teksti ja sitten sen oheen lätkäisty tunnelmaltaan sopivia kuvia.

  5. 5

    Sulkakynän varjo sanoo

    Haapalan kokoelmaa lukematta ja siihen puuttumatta: hyvältä runoudelta odotan jonkinlaista osallisuutta maailmaan – sitä että kun huudetaan ”Apua, susi!”, myös huutajan omat puntit tutisevat. Joittenkin runoilijoiden kohdalla avunhuudon kajahtaessa tulee ajatelleeksi, tai on jopa suotavaa ajatella: ”olipa taitavasti sommiteltu performatiivinen lause, mutta hätäkös tässä”.

    Lyriikalla on tietysti oikeus vetäytyä suorasta kommunikoinnista poettiselle, kirjallisuudelliselle tasolle, jolla kieli lakkaa (ainakin osaksi) hoitamasta referentiaalisia tehtäviään. Mutta joskus runoudessa vähän hirvittää puolitekoinen ja nahjusmainen, helppo ironisuus: ettei ole tilaa millekään, mikä haastaa, asettaa oman nojatuolista käsin viisastelun tai netistä googlatuilla lauseilla ratsastamisen kyseenalaiseksi.

    Jos kirjallisuus kerran on semmoinen parempi maailma, jota ei ole, niin poeettisen taidokkuuden lisäksi siltä odottaisi jonkinlaista osallisuutta todellisuuteen, omien hihojen käryä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *