Hyötyä vai ei?

Nettiyhteyteni olivat pari päivää poikki. Positiivista asiassa on, että tulin mainiosti toimeen ilman niitä. En ole siis addiktoitunut verkkomaailmaan, en ole kuvitellutkaan olevani, mutta hyvä saada varmistus.

Vanhat uutiset – eli toimittajakielellä vanhaset – piristävät aina mieltä, etenkin nykyisessä nopeasykäyksisen tiedonvälityksen maailmassa. Kaikki ovat varmaan jo huomanneetkin tämän. Sinänsä mukavaa, että Imagen ja NYTin kaltaiset julkaisut kirjoittavat laajoja ja näyttäviä juttuja kirjallisuudesta. Mutta miksi niissä on aina tavalla tai toisella lähtökohtana ”maallistaa” kirjallisuus, riisua se korkeakulttuurisesta sotisovastaan. Mitä uutta moisessa lähestymistavassa on? Ketä sellainen enää kiinnostaa? Eikö itse kirjallisuus ole tehnyt sen jo riittävän moneen kertaan? Eikö Imagen ja NYTin kaltaisten nuoria aikuisia tavoittelevien julkaisujen pitäisi hakea tuoreita, yllättäviä näkökulmia?

En sano tätä sillä, että rennolla otteella kirjallisuutta käsittelevät jutut loukkaisivat minua. Eivät ne loukkaa, koska en pidä kirjallisuutta mitenkään elämää suurempana. Kirjallisuushan on todellisuudessa hyödytöntä. Tai jos ei hyödytöntä niin ainakin arvotonta.

Vaikka toisaalta: vaalimisen arvoisia ovat lopulta vain sellaiset asiat, joita ei voi palauttaa hyötynäkökohtiin ja joille ei voi määrittää markkina-arvoa. Osaan heti sanoa, mitä hyötyä minulle on Nokian E51:stä (puhelujen soittaminen ja tekstiviestien lähettäminen) ja paljonko Nokian markkina-arvo on (runsaat 55 miljardia euroa – tämän päiväisen kurssilaskun jälkeen). Mutta mitä vastaan, jos minulta kysytään, mitä hyötyä minulle on Michel Houellebecqin tuotannosta ja mitä mieltä olen sen rahallisesta arvosta?

No, kyllä minäkin siihen Imagen äänestykseen osallistuin. Ja tilasin vielä lehdenkin, kun sitä edulliseen hintaan tyrkytettiin. Ensimmäinen Image ehti jo kolahtaa postilaatikkooni. Siitä oli ainakin se hyöty, että minun ei tarvitse lukea Siri Hustvedtin kirjoja. Juha Itkonen nimittäin vahvistaa Imageen kirjoittamassaan kolumnissa Hustvedtia kohtaan tuntemani ennakkoluulot perustelluiksi. On aina huojentavaa saada ennakkoluuloilleen vahvistusta.

Ai että ketä äänestin uudeksi kansalliskirjalijaksi? Jorma Ranivaaraa tietysti.
Kommentit
  1. 2

    sanoo

    Niin. Kirjailijat julkisuutta kiinnostavat eivät kirjat. Siksi kirjallisuusjutut useimmiten kirjoitetaan kirjailijoista eikä kirjoista.

    Joskus kirja on vain välttämätön paha, niin toimittajalle kuin kirjailijalle.

    En lakkaa ihmettelemästä esimerkiksi sitä, että toimittajat alentuvat tuhannennen kerran kysymään sellaisia kysymyksiä kuin ”paljonko näissä romaanihenkilöissä on sinua itseäsi” ja kirjalijat alentuvat tuhannenen kerran vastaamaan niihin.

  2. 3

    HS-raato sanoo

    Millaiseksi koet toimittajien – kirjoittajia kun ovat itsekin – suhteen kirjallisuuteen?

    Vanha vitsi väitti heillä olevan oman romaanin pöytälaatikossa. Mutta onko vitsi jo jäänyt ajastaan?

  3. 4

    sanoo

    En rehellisesti sanottuna tunne kovin montaa toimittajaa, jota voisi nimittää kirjallisuusihmiseksi. On tavallisempaa, että toimittaja lukee vuodessa viisi romaania kuin viisikymmentä tai sataviisikymmentä.

    Siitä, että henkilö kirjoittaa ammatikseen uutis- tai aikakauslehtijuttuja, ei voi päätellä mitään hänen kyvyistään kirjoittaa (tai lukea) kaunokirjallisuutta. Tämän olen omakohtaisesti havainnut.

    Toimittajatausta auttaa ehkä siinä, että syntyy rutiini tuottaa tekstiä ja hankkia taustatietoa. Mutta ei toimittajan työssä ole mitään sellaista, joka laventaisi kaunokirjallista perspektiiviä. Siihen vaaditaan elämää kirjallisuuden parissa.

    On eri asia kirjoittaa täysipainoista romaanitekstiä kuin uutis- tai aikakauslehtitekstiä. Lyriikasta nyt puhumattakaan.

    Ei rynnäkköjääkärikään hallitse tykkimiehen hommia, tai päinvastoin, vaikka ovat saman armeijan sotilaita (pahoittelen militaristista vertauskuvaa, se tuli ensimmäiseksi mieleeni).

  4. 5

    HS-raato sanoo

    Vitsi tai klishee, johon viittasin, vei ehkä kysymyksentynkääni liikaa mennessään – tarkkaan ottaen en suinkaan ajatellutkaan Subin BB-uutisia kerran tunnissa tuottavan ihmisen talon tapahtumien hetkellisesti vaietessa heittelevän samalla suoritusvarmuudella auschwitzinjälkeistä poetiikkaa post-iteille monitorin kylkeen. (Vaikka en missään nimessä tällaista mahdollisuutta halua sulkea poiskaan.)

    Ajattelin kai lähinnä toimittajaa kirjoituskokemuksensa kautta kenties jotenkin hereämmin virittyneenä lukijana. Mutta ehkä sekin on vähän romanttinen ajatus. Militariasta typografiaan: tuskinpa ennen kaikki latojatkaan mitään piiritason haroldbloomeja automaattisesti olivat, vaikka tekstiä virtasi silmissä ja näpeissä yllin kyllin.

  5. 6

    sanoo

    ”Ajattelin kai lähinnä toimittajaa kirjoituskokemuksensa kautta kenties jotenkin hereämmin virittyneenä lukijana.”

    Tuo on niin kaunis ajatus, että sen täytyy olla liian romanttinen ollakseen kotoisin tästä raadollisten ihmisten maailmasta – kuten toteatkin.

    Minulla ainakin on monesti työ ja tuska ravistaa itseni irti toimittajaminän kirjoituskokemuksista ryhtyessäni proosalle tai runolle. Jos onnistuu tekemään ”hyvän lehtijutun”, ei siitä jää mitään siementä leipätyön jälkeiseen kaunokirjoittamiseen – ei ainakaan minulla.

    ”tuskinpa ennen kaikki latojatkaan mitään piiritason haroldbloomeja automaattisesti olivat, vaikka tekstiä virtasi silmissä ja näpeissä yllin kyllin.”

    Juu, tässä kommentissa olet todellakin asian ytimessä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *