Huutoja hiljaisuuden keskelle

Romaaneissa on se huono puoli, että ne eivät valmistu itsestään. Ne täytyy kirjoittaa. Eivätkä ne valmistu sittenkään. Ne vain täytyy lopettaa.

Romaanin julkaiseminen on kuin pudottaisi kiven kaivoon ja jäisi turhaan odottamaan molskahdusta.

Romaanin ja runojen välillä on kosolti eroja. Todennäköisesti ne ovat kahden toisilleen vieraan planeetan olentoja. Miettikääpä vaikka tätä: jos romaanitekstiä luonnehditaan ”aforistisen tarkaksi”, se on yleensä kehu, mutta jos runoa luonnehditaan ”aforistisen niukaksi”, se on aina moite.

Tunnen monta suomalaista runoilijaa, joiden mielestä maassamme ei julkaista kelvollista proosaa juuri lainkaan. Kun pyydän heitä nimeämään kotimaisen mieliprosaistinsa, he vastaavat yleensä että Hans Selo. Kaikkien runoilijoiden kaikki ajatukset romaanista tiivisti Andre Breton Surrealismin manifestissa. Bretonin mielestä romaanit edustavat alempaa kirjallisuuden lajia: ne sisältävät vain informaatiota, pitkäpiimäisen tarkkaa henkilöiden ja miljöön kuvausta. Eli toisin sanoen ne eivät ole runoutta vaan antirunoutta.

Ymmärretäänköhän ”runollinen kieli” luonnehdintana voittopuolisesti kunniaksi vai häpeäksi romaanille? En ole koskaan sitä miettinyt, ei ole tuntunut tärkeältä.

P.S.

Sekoitan vielä pakkaa muistuttamalla, että kun Homeros sanoi muistin olevan runouden äiti, hän tarkoitti runoudella sitä mitä me tarkoitamme epiikalla. Luullakseni.
EDIT:
Muutin tuota kohtaa, jossa on kivenpudottamisvertaus. Kuten eräs tarkka blogin lukija huomautti, oikeasta kivestä kuuluu kyllä molskahdus aina. Romaani taas on kivi, josta sitä molskahdusta harvoin kuuluu. Että tällä tavalla.
Kommentit
  1. 1

    Anonymous sanoo

    Runoilijat tietävät kyllä sisimmässään, että romaani on runoa vaikeampi laji. Siitä johtuu myös heidän tarpeensa mollata sitä aina tilaisuuden tullen.

  2. 2

    sanoo

    Kun Oscar Wilde julkaisi runokokoelman, hänen ystävänsä kehotti Wildea kirjoittamaan proosaa, koska se on paljon vaikeampaa.

    Itse en halua ottaa tähän asiaan kantaa. Enkä ole varma, pyhittääkö mitään se, että jokin kirjoittamisen laji on ”vaikeampaa” kuin toinen.

  3. 3

    Anonymous sanoo

    ”Romaanin ja runojen välillä on kosolti eroja. Todennäköisesti ne ovat kahden toisilleen vieraan planeetan olentoja. Miettikääpä vaikka tätä: jos romaanitekstiä luonnehditaan ”aforistisen tarkaksi”, se on yleensä kehu, mutta jos runoa luonnehditaan ”aforistisen niukaksi”, se on aina moite.”

    Mihin tämä perustuu? Lukemieni kritiikkien perusteella ”aforistinen” ei ole kummassakaan tapauksessa moite. Lisäksi ”aforistinen” on implisiittisesti ”tarkka” ja ”niukka”, vain huono kriitikko käyttää moista tautologiaa.

    Onko mainitsemasi ”aforistinen niukkuus” moite esimerkiksi Haavikolla, Rekolalla tai Guillevicilla?

  4. 4

    sanoo

    ”Mihin tämä perustuu?”

    Väljästi ottaen siihen mitä kutsutaan paradigman vaihdokseksi suomalaisessa lyriikassa. Irtiottoon modernistisesta estetiikasta. Hiottu, pelkistetty ja muotopuhdas ilmaisu ei tunnu olevan kovin hyvässä huudossa.

    Voi toki olla, että esimerkiksi joissain maakuntalehtien kritiikeissä aforistisen niukka ei ole halventava ilmaus runoista puhuttaessa. Niin sanotuissa kirjallisuuskeskustelua määrittävissä piireissä tilanne on toinen.

    ”Onko mainitsemasi ”aforistinen niukkuus” moite esimerkiksi Haavikolla, Rekolalla tai Guillevicilla?”

    Se kai on kiinni arvioitsijasta itsestään.

  5. 6

    sanoo

    Niin ja voisin melkein sanoa, että kotimaisessa kirjallisuudessa (hän korosti aavistuksenomaisesti) runollinen kerronta tuntuu kovasti olevan juuri sitä toivotun ja kunnioitetun kuulaan aforistisen metsäläissähkeen mallia huonompana pidettyä. Näin olen tulkinnut varsin pienellä otannalla oman kirjani Ilmestyksen, Aina Bergrothin Ah autuutta!-proosa(runo)teoksen sekä joidenkin valikoitujen myös lukemieni romaanien kritiikkeihin perehtymällä. Mylpyräinen kieli tuntui vaivaavan kriitikon mieltä ihan siksi, että se oli, mitä oli. Mitä nämä metaforat tässä juonen jaloissa oikein pyörivät?

  6. 7

    Karo Hämäläinen sanoo

    Sitä minä vain olen miettinyt, miksi niitä romaaneja (tai kiviä) pitää viskoa kaivoon. Ihanko vain molskahduksen toivossa? Vai onko nähtävä niin, että molskahduksen sijasta romaanin heittäjä hiljaa mielessään odottaakin kaivosta molskahduksen sijaan vilvoittavaa vesiryöpsyä?

  7. 8

    sanoo

    ”Mylpyräinen kieli tuntui vaivaavan kriitikon mieltä ihan siksi, että se oli, mitä oli.”

    Muistan Majanderin HS-arvostelun Bergrothin kirjasta. Sehän meni jotenkin niin, että ensin käytiin läpi kirjaa yleisesti ja lopuksi vedettiin matto alta kuittaamalla proosa joksikin aivan oudoksi tekotaiteelliseksi löperrykseksi. Tämä on monesti kohtalona, jos kirjailija lähtee hakemaan poikkeavaa proosailmaisua. Silti sitä kannattaa hakea ennemmin kuin tehdä samaa tasalaatutavaraa.

    ”Sitä minä vain olen miettinyt, miksi niitä romaaneja (tai kiviä) pitää viskoa kaivoon.”

    Martin Amisin Tiedoksi-romaanissa Richard Tull, epäonnistunut kirjailija, perustelee vaimolleen miksi kaikesta huolimatta haluaa olla kirjailija jotenkin sillä tavalla että muutenhan hänelle jäisi vain… pelkkä elämä.

    Jos on kirjailija, niitä kiviä pitää vain viskoa. Kuka nyt pelkkää elämää jaksaisi?

  8. 9

    Anonymous sanoo

    ”Tunnen monta suomalaista runoilijaa, joiden mielestä maassamme ei julkaista kelvollista proosaa juuri lainkaan.”

    Saman olen huomannut. Itse arvostan monia kotimaisia prosaisteja, mutta kelpo runouden löytäminen on nykyisin kovin vaikeaa. Liian moni piiloutuu (kasvojen menetyksen pelossa?) tyhjän vaikeaselkoisuuden suojiin. En haluaisi lietsoa vastakkainasetteluja, mutta ajoittain herää halu sanoa vastaan. Joten terveisiä tietyille nuorille nykyrunoilijoille: sisällöttömät pikku sanaleikkinne ovat yksinomaan tylsiä!

  9. 10

    sanoo

    Minä tykkään monen nuoren polven runoilijan tuotannosta. On toki sellaisiakin, jotka eivät yhtään kolahda, mutta se vasta tyhmää olisikin, jos pitäisi kaikesta ja kaikista.

    ”Liian moni piiloutuu (kasvojen menetyksen pelossa?) tyhjän vaikeaselkoisuuden suojiin.”

    En usko, että tästä on kyse. ”Keisarilla ei ole vaatteita” -argumentit ovat kirjallisuudesta puhuttaessa väsähtäneitä.

    Itse ajattelen niin, että yleensä vika on lukijassa, jos teksti ei aukea. Paskan tekstin yleensä tunnistaa eikä sen tarvitsekaan aueta tai se aukeaa liian helposti. Mutta paljon on sellaista, jossa selvästikin on takana älyllistä elämää ja kirjallista mielikuvitusta, mutta joka ei vain päästä sisäänsä. Silloin vika on lukijassa. Kenessä muussakaan?

    Paskasta tekstistä vielä: en ole niitä, jotka aidosti pystyvät viehättymään esimerkiksi huonosti suomennetuista dekkareista. Vähän aikaa voi hihittelymotiivi kantaa, mutta sitten alkaa turruttaa ja jumalattomasti. Minua avantgardistisemmin suuntautuneet kirjallisuusihmiset taas saattavat pitää läpeensä kelvottomia tekstejä kaikkein kiinnostavimpina. Suon toki heille sen ilon. Onneksi kukaan ei vaadi minua jakamaan sitä heidän kanssaan.

  10. 11

    Anonymous sanoo

    Se kiven heittäminen kaivoon on tietysti perusuteliaisuutta eli halu kuulla se molskaus ja siitä päätellä,miten syvällä se veden pinta on.
    Jos ei molskausta kuulu, niin kaivo on kuiva.
    Eli turhaan kaivettu. Siitä voi taas syyttää joko kuivia aikoja tai kaivonkatsojaa.

    Iisi

  11. 13

    sanoo

    Hans Selo on aika hyvä. Pidän hänen kirjoistaan (niistä kahdesta) ja hahmostaan. Pilvihipiäisen arvosteluissa oli jo se ongelma, etteivät arvostelijat osanneet kirjoittaa kirjan nimeä oikein. Mikä lintu on pilvihipPiäinen? Ja jos kirjoittaa Diiva-nimisen romaanin niin saa välttämättä ”diivan” maineen, joka joillekin on paha juttu. Ai niin, on sillä Fagerholmillakin Diiva, mutta ruotsinkielisethän ovat diivoja…

    Kaipa tämä runouden kulta-aikaa on. Paljon hyviä runoilijoita on, vanhoja ja nuoria, miehiä ja naisia, turkulaisia ja helsinkiläisiä. Lisäksi salpausseläntakaiset.

  12. 14

    sanoo

    Wildehan ei kirjoittanutkaan kunnollista runoutta koskaan.

    Ihmettelen toki kotimaisten prosaistien viehtymystä kuvata maailmaa mittatikulla tai tikkuaskilla.

    Itse asiassa juuri tämä tarkan lauseen proosa on epätarkkaa siinä ettei se kuvaa elämää juuri mitenkään. Siinä pinnallisin olemisen taso näyttäytyy kaikkena kuvattavana totuutena. Jos joku huomauttaa ”psykologisista jännitteistä” totean vain, että tikkuproosa lähestyy siinä brittiläistä televisiodraamaa ja häviää saksalaiselle poliisisarjalle.

    Suomalainen aforismi on suomalaisen proosan sukulainen kaikessa pikkunokkeluudessaan. ”Kikkanokka”, sanoi Musta Pekka Mikki Hiirestä.

    Ja se totuus, että nyt eläisimme runouden kulta-aikaa on väite, joka on muuttunut totuudeksi kun sitä on liikaa jauhettu. Miten tilanne on muka radikaalisti muuttunut 1990-luvun puolivälistä?

  13. 15

    sanoo

    Täytyy muistaa, että on tarkan lauseen ja tarkan lauseen proosaa.

    Esimerkiksi Juha Seppälää tavataan luonnehtia lakonisen lauseen mieheksi. Ja eittämättä hänen lauseensa eivät ole rönsyilevän barokkisia. Mutta Seppälän proosassa on useita muita tyylillisiä, kerronnallisia ja rakenteellisia elementtejä, jotka rikastuttavat ja rönsyilyttävät sitä eikä Seppälää ole missään nimessä pelkistäminen vain tarkan lauseen prosaistiksi.

    Perinteisestä suomalaisesta aforismista olen Villen kanssa suunnilleen samaa mieltä. Loistavat poikkeukset ovat toki loistavia poikkeuksia.

    Suomalaisen runouden kultakaudesta en sano mitään. En ole koskaan pitänyt hypetyksestä, missään asiassa.

  14. 16

    sanoo

    ”Ja se totuus, että nyt eläisimme runouden kulta-aikaa on väite, joka on muuttunut totuudeksi kun sitä on liikaa jauhettu. Miten tilanne on muka radikaalisti muuttunut 1990-luvun puolivälistä?”

    En tiennyt tuommoisesta väitteestä. Luulin keksineeni sen itse. Näin aina! Joka tapauksessa pidän monista nykyrunoilijoista. Ehkä tilanne alkoi joskus 90-luvulla, puolivälin tienoilla? Tarkoitan näitä runokustantamoita, että niiden kautta tuli runoja julki. Tosin en ole tästäkään varma, pitäisi tarkastella asiaa ihan faktoina, paljonko on runoutta julkaistu. Jotenkin tahdon ajatella, että runoudella menee nyt hyvin, olisi jo liikaa että se kärsisi. Ääh… mistä löytyy tietoa kirjallisuuden ja sen lajien suhdanteista… Juhani Niemi, tule auttamaan!

    Vielä tuosta 90-luvusta: yhdistän runouden ”nousun” Sammakko-kustantamoon, kun Seppo Lahtinen kirjoitteli Apteekissa päivättyjä kirjapakettien saatekirjeitä. Tuntui, että aikakausi oli vaihtunut. Tuntui hyvältä.

  15. 17

    sanoo

    ”En tiennyt tuommoisesta väitteestä. Luulin keksineeni sen itse.”

    Ehei, kyllä siitä on puhuttu paljon. Niin paljon että eräät jo virnistävät pilkallisesti. Olen muutaman kerran kuullut ns. ysäreiden tieten tahtoen kutsuvan 1990-lukua suomalaisen runouden kultakaudeksi. Vastavetona näille, jotka nyt päsmäröivät.

    Minä itse olen tietysti vain ulkopuolinen tarkkailija ja minulle sopii että kukin sijoittaa kultakautensa minne lystää. Minulle riittää se, että hyviä kokoelmia julkaistaan ja luettavaa riittää.

  16. 18

    sanoo

    ”Ehei, kyllä siitä on puhuttu paljon. Niin paljon että eräät jo virnistävät pilkallisesti.”

    Huomaan keskittyneeni liikaa aiempiin aikoihin. Olisi pitänyt lukea Nuorta Voimaa… Mutta on loistava tämä Sanna Karlström, tai Henry Lehtonen (nimipudotus on ehkä jo suotavaa), tai ne noin viisitoista muuta. Mikko Rimmisen runot, upeita.

  17. 19

    Anonymous sanoo

    Mitähän hyötyä on absoluuttisten totuuksien pudottelusta ja muiden kirjallisuuden lajien solvaamisesta. Ei se ketään nosta tai laske.

    Kirjalliseen nuoruuteen kuuluu ylivoimaisuuden harha, jonka aika, tuo säälimätön tuomari, tulee rypistämään ja viskaamaan hybriksen roskakoriin.

    Vaikeinta on pidätellä nauruaan, kun joku määrittelee itsensä ”tarkkailijaksi” tai ”toisinajattelijaki” tai ”kapteeniksi”. Aikaisemmin määrittelyn ovat tehneet ulkopuoliset tahot.

    Eläköön kirjallinen regressio!

  18. 20

    sanoo

    Eläköön kirjallinen aggressio!

    Naurua ei tietenkään tarvitse pidätellä. Naurun karkailu kirjallisuuskeskustelussa on yhtä luonnollista kuin virtsan karkailu ihmisillä, jotka virtsan karkailusta kärsivät.

  19. 21

    sanoo

    Vielä muistutus pelisäännöistä:

    Hylkään sellaiset kommentit, jotka sisältävät anonyyminä esitettyjä solvauksia tai ilkeilyjä.

    Jos meinaa solvata tai ilkeillä, pitää olla kanttia tehdä se omalla nimellään.

    (Pari kommenttia olen joutunut hylkäämään näistä syistä)

  20. 22

    sanoo

    Olen anonyymin kanssa samaa mieltä tuosta ”tarkkailijasta” (realistista palpaatiota) ja ”toisinajattelijasta” (metsäukkojen jurnutuksia).

    Kapteenista on paha mennä sanomaan mitään kun kerran henkilökohtaisesti nälväistään.

    Tarkkailijan, toisinajattelijan ja kapteenin jälkeen ”anonyymi” puolestaan on nykypäivän keskustelun suuri väittelijä, perspotkuja harrastava puskajussi. Nettikeskustelu on ja pysyy omalla tasollaan.

    Eikö kirjallisuuden lajien nykytilan arviointi ole järkevää – erityisesti mielipidekirjoituksen, josta häviää mielipide ja lopulta myös kirjoitus, jos laskemme kirjoituksiksi jotain muuta kuin kolmeriviset kommentit, tekstiviestit tai hymiöt.

    Ohittakaamme nokkelat tyhjänpäiväisyydet, sanoi joku, ehkä Seneca.

  21. 23

    sanoo

    Ville Hytönen:
    ”Ihmettelen toki kotimaisten prosaistien viehtymystä kuvata maailmaa mittatikulla tai tikkuaskilla.”

    Aaaa. Prosaisti E.I.H. vetäytyy tuoliinsa nojaamaan, ristii kädet niskan taakse ja pullailee hetken. Tikkuaskilla! Voi, kyllä!

    Tommi:
    Ihme juttu, miten tekstin tyyli voidaan nähdä ikään kuin kirjallisuuden vastaisena; jopa niin, että sen katsotaan arvostelussakin kumoavan kaikki teokselta odotetut lajityypilliset ominaisuudet.

    Eikö kieli ole teoksen ruumis? Voiko sen irrottaa teoksen merkityksestä jotenkin?

    Jos kaikki tapahtumat eivät seuraa toisiaan pykimättömän yksiulotteisesti ja aristoteelisen graafin mukaisesti, onko se puute?

    Minä kun en jaksa lukea muuta kuin lausetta, joka sinkuu joka sanalla. Juoni on lähes yhdentekevä, jos osaa tuntea.

    Ehkä Bergroth juoksutti kieltä vähän liikaa tavis-kriitikon juonen koukkuja etsivälle silmälle, mutta onko se kirjailijan vika? Miksei kukaan enää heittäydy lukemaan, paitsi ne salaa peiton alla lukevat, joilta saan lukijapalautetta ja jotka oikeasti ovat kokeneet lukemisen helpommaksi ja antoisammaksi, kun teksti ei ole väännetty hiuspinnistä?

    Tommi:
    ”Paskan tekstin yleensä tunnistaa eikä sen tarvitsekaan aueta tai se aukeaa liian helposti. Mutta paljon on sellaista, jossa selvästikin on takana älyllistä elämää ja kirjallista mielikuvitusta, mutta joka ei vain päästä sisäänsä.”

    Sanoisin, että ensimmäistä. Myös kryptinen paska teksti aukeaa liian helposti – näkyy läpi yritys ja sen kiusaava varjo. Se, mikä ei aukea teorialle tai tarinaa odottavalle helposti, on usein juuri sitä runoutta, joka pakenee määrittelijäänsä. Sitä mieletöntä, jonka avaaminen on palkinto itsessään.

  22. 24

    sanoo

    ”Eikö kieli ole teoksen ruumis? Voiko sen irrottaa teoksen merkityksestä jotenkin? ”

    Hämmentävän moni kuvittelee, että kieli on romaanissa vain pelkkä ilmaisutyökalu. Vähän niin kuin kauppalistaa kirjoitettaessa. Että kielellä ei ole muuta tehtävää kuin kirjata ylös se, että pitää tuoda munia, maitoa ja voita.

    On kirjallisia ja kirjaimellisia ihmisiä. Etenkin proosan lukijoissa nämä jälkimmäiset tuntuvat olevan se suuri enemmistö.

    En minäkään juonia kaipaa, vaan lauseita. Maailmaa, joka on sanoista tehty.

  23. 25

    Anonymous sanoo

    Tommi, sinun ilmaisusi on ollut todella horjuvaa ja ristiriitaista viime aikoina.

    Nytkin minua häiritsee sanan ”ilmaisutyökalu” käyttäminen täysin väärässä merkityksessä. Kieli on nimenomaan ilmaisutyökalu, on lukija sitten kirjallinen tai kirjaimellinen.

    Kirjoittamisessa on aina kysymys ilmaisusta. Vai voitko antaa esimerkin jostakin muusta?

    ”En minäkään juonia kaipaa, vaan lauseita. Maailmaa, joka on sanoista tehty.”

    Esimerkiksi tässä annat esimerkin siitä, miten käytät kieltä ”ilmaisutyökaluna”.

    Niin. Maailma on sana.

  24. 26

    sanoo

    Niinpä niin.

    Mielestäni on kyseenalaista kuvitella, että teksteihin ei kätkeytyisi ristiriitoja, vaan että ne pystyisivät tarkasti ilmaisemaan tekijänsä intentiot, ”sanottavan”. Eli että ensin olisi a) sanoma ja sitten olisi b) kieli, jolla sanoma ilmaistaan ja lopuksi olisi c) lukutapahtuma, jossa tämä sanoma vastaanotetaan ja ymmärretään.

    Jos mennään lähilukuun: minua puolestaan häiritsee, että sinä isket kiinni tuohon ”ilmaisutyökaluun”, kun omassa merkinnässäni puhuin ”pelkästä ilmaisutyökalusta”. Siinä on vissi ero.

    Ne, jotka uskovat kielen olevan pelkkä ilmaisutyökalu, etenkin kaunokirjallisuudessa, ovat minun katsannossani idealisteja, merkitysfetisistejä, jotka kuvittelevat, että hiomalla, hiomalla ja taas hiomalla lauseita niistä poistuvat kaikki ristiriitaisuudet ja ne alkavat täydellisesti ja ristiriidattomasti heijastaa sitä, mitä niiden on tarkoitus ilmaista.

    Tiivistettynä: kyse on siitä että kieli ei ainoastaan välitä merkityksiä, vaan myös itsessään tuottaa niitä. En usko, että kieli on jonkinlainen kotikärry, johon lastataan rykelmä merkityksiä ja kuljetetaan ne sitten sinne, mihin ne on tarkoitus kuljettaa.

    Minua kiinnostavat kaunokirjallisissa teksteissä myös ristiriitaisuudet, repeämät ja halkeamat eivätkä ainoastaan ”puhtaat” merkitykset.

    Mutta tästä lienee turha riidellä. Uskot ja sitoudut tarkan lauseen estetiikkaan toisella tavalla kuin minä.

  25. 28

    Anonymous sanoo

    Tämä alkaa mennä mielenkiintoiseksi.

    Kieli on siis ”pelkkä ilmaisutyökalu”. Hyväksyn tämän.

    Kun aloin pohtia asiaa tarkemmin ja syvemmin, alan kallistua (ilmeisesti) samalle kannalle kuin sinä – ja se järkyttää minua.

    Nimittäin tulin siihen tulokseen että kielellä ei voi välittää yhtään mitään. Koko lauseiden rustailu on turhaa, sumussa runkkaamista.

    Otan esimerkin. Kirjoitan lauseen. Yritän sanoa jotakin täsmällistä. Lauseen takana on kuitenkin tuhansia piilomerkityksiä ja ristiriitaisuuksia, asioita, joita en ole ymmärtänyt enkä tarkoittanut. Lisäksi pitää ottaa huomioon vastaanottajat. Jokainen tulkitsee lauseen omalla tavallaan, vaillinaisella tai täydellisellä.

    Eli lauseella ei pysty sanomaan mitään täsmällistä. Lause voi olla vain kirjoittajan pyrkimys sanoa jotakin. Lopputuloksia ja tulkintoja on tuhansia, miljoonia.

    Tämä ajatus romuttaa tekijän merkityksen lopullisesti. Vaikka kirjailijat kirjoittavat kirjoja, lukijat ajattelevat ne uudelleen.

    Jokainen lukija kirjoittaa omat kirjansa, omat lauseensa itsensä näköiseksi.

    Kirjoittaminen on erittäin epätäsmällinen ja ilmeetön tapa viestiä.

    Masentavaa! Miksi siis enää kirjoittaisin?

  26. 29

    sanoo

    ”Masentavaa! Miksi siis enää kirjoittaisin?”

    Siksi, että tämä on vain yksi puoli asiasta. Sellainen, joka on syytä tiedostaa, mutta samalla sellainen, jonka ei voi antaa lamauttaa.

    En minä lopeta myöskään ihmisten kanssa keskustelemista, vaikka minun on pakko myöntää, että vuorovaikutuksessa heidän kanssaan eivät habermasilaisen ideaalin puhetilanteen ehdot koskaan täyty. Niin kuin eivät tässäkään keskustelussa.

    Tarkka lause. Siinä on aina jotain hienoa, sankarillista, uhmakasta. Etenkin, kun se on aina uhkayritys.

    ”On jo uhkayritys kirjoittaa tällä käsialalla, josta ei tiedä saako siitä aamulla selvää. Kun vielä lumisade muistuttaa minua jostain mitä en minä muista”, Haavikko kirjoitti ulkomuistista siteerattuna.

    Luulen, arvoisa anonyymi, tietäväni ilmaisusi sävystä, kuka sinä olet. Mutta mieluummin kuitenkin keskustelisin ihmisen kanssa, joka lyö avoimesti korttinsa pöytään eli esittelee itsensä.

  27. 30

    Anonymous sanoo

    ”Tarkka lause. Siinä on aina jotain hienoa, sankarillista, uhmakasta. Etenkin, kun se on aina uhkayritys.”

    Tarkkaa lausetta ei ole olemassakaan, on vain lause, joka voidaan lukea kirjaimellisesti, mutta tulkita kirjallisesti

    Jätän Haavikon tulkitsemisen sinulle.

  28. 31

    sanoo

    Ei sellaista ole olemassakaan, kun asian tuolla lailla ilmaisee. Mutta sellaisia voi kuvitella kirjoittavansa. Ja moni kuvitteleekin.

    Jaa. Olisikohan tästä aiheesta nyt sanottu tällä erää tarpeeksi. Minulla ainakin rupeaa kiinnostus hiipumaan.

  29. 32

    sanoo

    Hämmentävän moni kuvittelee, että kieli on romaanissa vain pelkkä ilmaisutyökalu. Vähän niin kuin kauppalistaa kirjoitettaessa. Että kielellä ei ole muuta tehtävää kuin kirjata ylös se, että pitää tuoda munia, maitoa ja voita.

    On kirjallisia ja kirjaimellisia ihmisiä. Etenkin proosan lukijoissa nämä jälkimmäiset tuntuvat olevan se suuri enemmistö.”

    Tässä se on. Hienoinen ero, joka on olennainen. Miten voi olla luvallista, jopa odotuksenmukaista, ohittaa kieli häiritsevänä tekijänä? Miksi kielellä ei ole mitään merkitystä, kun kuitenkin se toivottu samastumisen kokemus saavutetaan vain ovelasti kielellisesti mukaan puijaamalla? Itse tarinat ovat tylsiä, loppuun kaluttuja, menneitä. Ei ole (enää) uusia tarinoita, on vain uusia tapoja sanoa.

  30. 33

    sanoo

    Anonyymi:
    ”Eli lauseella ei pysty sanomaan mitään täsmällistä. Lause voi olla vain kirjoittajan pyrkimys sanoa jotakin. Lopputuloksia ja tulkintoja on tuhansia, miljoonia.”

    Niin! (Ja tämähän ei mikään *uusi ja ihmeellinen* havainto ole, jos lainkaan on filosofiaa tai kielitiedettä tai mitään teoriaa lukenut…)

    Taide on metonymioilla, hahmojen kaltaisuuksilla leikittelmistä, ja juuri se voi tehdä siitä jollekulle totta. Eksakti kieli ei olisi yksipuolisen toimintojen visuaalisälyllisiä seuraamuksia listaavaa. Miten kokemusta voisi välittää sanoin, jotka pyrkivät kuvaamaan vain jotain (usein älyllisesti analysoitua) todellisuuden aspektia, kun me olemme todessa ruumiillamme läsnä ja ajatukset vain seuraavat perässä, yrittävät jäsentää ja päkistävät jonkinmoiseen pakettiin aistivirtaa?

    Miksi kirjallisuus ei saisi samalla tavalla luottaa, heittäytyä häilyväisyyden varaan kuin todellisuus(kokemuksemme)?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *