Huutavaa vääryyttä?

“Kaatoiko kateus kirjasyksyn suosikit?”

Näin kysyy HS jälkipuinnissaan Finlandiasta ja Tieto-Finlandiasta. Jari Tervon ja Panu Rajalan raakkaaminen ehdokaskirjojen joukosta on lehden mukaan synnyttänyt “tämän syksyn kiivaimman kirjallisen keskustelun”.

Eikö kaikki ole sitten niin kuin pitääkin? Eikö koko Finlandia-touhun tarkoitus ole se, että syntyy keskustelua ja keskustelun ruokkimaa ostokiimaa? Että kirjallisuus (lue: kirjailijat eli ihmiset, ilmiöt) saa mahdollisimman paljon palstatilaa ja että suuri yleisö (joka ei kyllä ole kovin suuri) saa tietää, mistä kirjoista tänä vuonna kuuluu keskustella pikkujouluglögeillä?

Tervon ja Rajalan kirjat myyvät takuuvarmasti, ja myyvät vielä enemmän nyt, kun ne ovat joutuneet esiraatien oikeusmurhan kohteeksi. Niiden rinnalle saadaan vielä kauno- ja tietofinlandiavoittajakirjat, jotka myös myyvät takuuvarmasti palkinnon turvin, mutta tuskin myisivät ilman palkintoa.
Minua pikkuisen hämmästyttää se sinisilmäisyys, joka näihin palkitsemiskähinöihin liittyy. Kuvittelevatko kirjallisuus- ja kustannusmaailmaa tuntevat ihmiset, että esiraadit oikeasti valitsevat vuoden parhaat kirjat puhtaasti taiteellisin ansioin ilman että enemmän ja vähemmän katalat ulkokirjalliset motiivit vaikuttavat ratkaisuihin?

Arpa, pärstäkerroin ynnä erinäiset kiintiöt painavat esiraadin (ja myös lopullisen palkintodiktaattorin) valinnoissa muiden ansioiden ohella. Niin se käy.

P.S.

Olen kirjoittanut Jari Tervon Troikasta tässä blogissa. Se on harvinaisen vahva suomalainen romaani. Eli kyllä minä olisin sen mielelläni nähnyt ehdokaskirjojen joukossa. Mutta en nyt osaa olla kauhean tuohtunut tai yllättynyt sen sivuuttamisesta. Tiedän, miten maailma toimii.

P.S. 2
HS:ssä on myös Jussi Ahlrothin hyvä poleeminen vastakirjoitus Christopher Hitchensin vainoharhaiselle, tarkoitushakuiselle ja kiihkoisalle Jumala ei ole suuri -teokselle. Se piristi aamuani.
Kommentit (8)
  1. Sonnin älähdys oli tarkoituksellinen ja sillä tulee olemaan seurauksensa. Olen tätä älähtämistä odottanut ihan oikeiden laatukirjojen kohdalla (Juha Seppälän Routavuosi, useampi Arto Salmisen romaani jne.) mutta ne ovat jokainen päinvastaisia tapauksia. Kirjoista ei ole ylettömästi älisty ennen palkintoehdokkuutta, niiden kirjoittajat eivät tietääkseni halua tai Salmisen kohdalla halunneet kauheasti itsellään retostella.
    Nyt sonnit ja lehmät huutavat kirjan perään, joka on myyvä ja sen kirjoittaja rakastaa hiuskiehkuroitaan enemmän vain omaa naamaansa. Ja tällä tarkoitan tietokiehkuroita, en niinkään kaunokiehkuroita.
    Sonnin mylväisyyn saakka ajattelin, että älähtämättömyys on jonkinlainen kirjoittamaton sääntö, kuten pitkään oli se, ettei kerran voittanutta enää uudelleen palkita, joka sittemmin Carpelanin kohdalla (ja kenties tänä vuonna uudelleen tapahtuu).
    Se seuraus: enää niitä syksyn kohutuimpia kirjoja/tietokirjoja ei uskalleta jättää pois ehdokaslistalta. Niiden paikalle ei uskalleta laittaa tuntemattomampaa, kenties laadukkaampaa teosta. Ei, vaikka raati ihan vilpittömästi olisi sitä mieltä, että hehkutetut ja huudetut eivät listalle kuulu.
    Koko ajan kiihtyvällä vauhdilla ajetaan kohti kirjabisnestä, jossa on lopulta vain yksi kirja kaikkien luettavana, pakko lukea, pakko tykätä, pakko juhlistaa. Ennen sitä sanottiin Maon punaiseksi tai ristillä varustetuksi nahkakantiseksi.
    Ehkäpä lopputulemana koko Finlandia-palkinto voidaan lakkauttaa ja siirtyä rehelliseen palkintamenetelmään, jossa vuoden viimeisenä päivänä katsotaan myyntilista. Ensimmäiselle 30000 euroa, muut tutkikoot tekijänoikeustilityksiään.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *