Huutavaa vääryyttä?

”Kaatoiko kateus kirjasyksyn suosikit?”

Näin kysyy HS jälkipuinnissaan Finlandiasta ja Tieto-Finlandiasta. Jari Tervon ja Panu Rajalan raakkaaminen ehdokaskirjojen joukosta on lehden mukaan synnyttänyt ”tämän syksyn kiivaimman kirjallisen keskustelun”.

Eikö kaikki ole sitten niin kuin pitääkin? Eikö koko Finlandia-touhun tarkoitus ole se, että syntyy keskustelua ja keskustelun ruokkimaa ostokiimaa? Että kirjallisuus (lue: kirjailijat eli ihmiset, ilmiöt) saa mahdollisimman paljon palstatilaa ja että suuri yleisö (joka ei kyllä ole kovin suuri) saa tietää, mistä kirjoista tänä vuonna kuuluu keskustella pikkujouluglögeillä?

Tervon ja Rajalan kirjat myyvät takuuvarmasti, ja myyvät vielä enemmän nyt, kun ne ovat joutuneet esiraatien oikeusmurhan kohteeksi. Niiden rinnalle saadaan vielä kauno- ja tietofinlandiavoittajakirjat, jotka myös myyvät takuuvarmasti palkinnon turvin, mutta tuskin myisivät ilman palkintoa.
Minua pikkuisen hämmästyttää se sinisilmäisyys, joka näihin palkitsemiskähinöihin liittyy. Kuvittelevatko kirjallisuus- ja kustannusmaailmaa tuntevat ihmiset, että esiraadit oikeasti valitsevat vuoden parhaat kirjat puhtaasti taiteellisin ansioin ilman että enemmän ja vähemmän katalat ulkokirjalliset motiivit vaikuttavat ratkaisuihin?

Arpa, pärstäkerroin ynnä erinäiset kiintiöt painavat esiraadin (ja myös lopullisen palkintodiktaattorin) valinnoissa muiden ansioiden ohella. Niin se käy.

P.S.

Olen kirjoittanut Jari Tervon Troikasta tässä blogissa. Se on harvinaisen vahva suomalainen romaani. Eli kyllä minä olisin sen mielelläni nähnyt ehdokaskirjojen joukossa. Mutta en nyt osaa olla kauhean tuohtunut tai yllättynyt sen sivuuttamisesta. Tiedän, miten maailma toimii.
P.S. 2
HS:ssä on myös Jussi Ahlrothin hyvä poleeminen vastakirjoitus Christopher Hitchensin vainoharhaiselle, tarkoitushakuiselle ja kiihkoisalle Jumala ei ole suuri -teokselle. Se piristi aamuani.
Kommentit
  1. 2

    Anonymous sanoo

    Sonnin älähdys oli tarkoituksellinen ja sillä tulee olemaan seurauksensa. Olen tätä älähtämistä odottanut ihan oikeiden laatukirjojen kohdalla (Juha Seppälän Routavuosi, useampi Arto Salmisen romaani jne.) mutta ne ovat jokainen päinvastaisia tapauksia. Kirjoista ei ole ylettömästi älisty ennen palkintoehdokkuutta, niiden kirjoittajat eivät tietääkseni halua tai Salmisen kohdalla halunneet kauheasti itsellään retostella.
    Nyt sonnit ja lehmät huutavat kirjan perään, joka on myyvä ja sen kirjoittaja rakastaa hiuskiehkuroitaan enemmän vain omaa naamaansa. Ja tällä tarkoitan tietokiehkuroita, en niinkään kaunokiehkuroita.
    Sonnin mylväisyyn saakka ajattelin, että älähtämättömyys on jonkinlainen kirjoittamaton sääntö, kuten pitkään oli se, ettei kerran voittanutta enää uudelleen palkita, joka sittemmin Carpelanin kohdalla (ja kenties tänä vuonna uudelleen tapahtuu).
    Se seuraus: enää niitä syksyn kohutuimpia kirjoja/tietokirjoja ei uskalleta jättää pois ehdokaslistalta. Niiden paikalle ei uskalleta laittaa tuntemattomampaa, kenties laadukkaampaa teosta. Ei, vaikka raati ihan vilpittömästi olisi sitä mieltä, että hehkutetut ja huudetut eivät listalle kuulu.
    Koko ajan kiihtyvällä vauhdilla ajetaan kohti kirjabisnestä, jossa on lopulta vain yksi kirja kaikkien luettavana, pakko lukea, pakko tykätä, pakko juhlistaa. Ennen sitä sanottiin Maon punaiseksi tai ristillä varustetuksi nahkakantiseksi.
    Ehkäpä lopputulemana koko Finlandia-palkinto voidaan lakkauttaa ja siirtyä rehelliseen palkintamenetelmään, jossa vuoden viimeisenä päivänä katsotaan myyntilista. Ensimmäiselle 30000 euroa, muut tutkikoot tekijänoikeustilityksiään.

  2. 3

    sanoo

    ”Koko ajan kiihtyvällä vauhdilla ajetaan kohti kirjabisnestä, jossa on lopulta vain yksi kirja kaikkien luettavana, pakko lukea, pakko tykätä, pakko juhlistaa.”

    Aika moni sivistynyt, korkeasti koulutettu, hyvässä asemassa oleva suomalainen jo noudattaa tätä eli lukee vuodessa yhden kotimaisen romaanin, sen Finlandia-palkitun.

    Juttelin muutama vuosi sitten erään yhteiskunnan huipulla olevan virkamiehen kanssa, joka kertoi lukevansa joka vuosi Finlandia-ehdokkaiksi valitut kirjat. Hän oli sitä mieltä, että sillä tavalla pysyy hyvin ajan tasalla siitä, mitä kirjallisuudessamme tapahtuu ja oli sitä mieltä, että on loistavaa, kun kirjallisuuden ammattilaiset esiraadissa tekevät aikaa vievän karsintatyön. Ei tärväänny kiireellisen virkamiehen aikaa moiseen.

    Tämä virkamies ei tietystikään koskaan ole tullut lukeneeksi esimerkiksi niitä Arto Salmisen romaaneja. Se on melkoinen aukko suomalaista nykykirjallisuutta koskevassa sivistyksessä.

    Pitäisi ehkä miettiä keinoja, miten Finlandia-palkinnon merkitystä voitaisiin edelleen vahvistaa ja ylikorostaa. Siten se jossain vaiheessa sortuisi omaan mahtavuuteensa ja kuolisi kuin Wall Streetin investointipankit. Tai sitten ei.

    Olen jo kauan sitten lakannut uskomasta, että järki ja sivistys voisivat voittaa. Tässäkään asiassa.

  3. 4

    sanoo

    ”Aika moni sivistynyt, korkeasti koulutettu, hyvässä asemassa oleva suomalainen jo noudattaa tätä eli lukee vuodessa yhden kotimaisen romaanin, sen Finlandia-palkitun.”

    Olin kerran sivistyskodissa (lisensiaatti ja tohtori, hum. tdk) ja kirjahyllyssä oli joka syksyn ja kevään merkkikirjallisuus, noin kymmeneltä viime vuodelta. Muistan, miten jo katseellani etsin Byattin Riivausta, koska sehän oli viime keväänä kova sana ja aika nopeasti se löytyikin.

    Muistaako kukaan enää Peter Hoegia? Häntä ylistettiin kymmenen vuotta sitten, mutta viime aikoina on ollut hiljaista. Muistan, miten opiskelukaverini kommentoi, kun sanoin toisen opiskelukaverin lukevan Hoegia: ”Sitä kuuluu just nyt lukea.”

  4. 5

    sanoo

    ” Muistan, miten opiskelukaverini kommentoi, kun sanoin toisen opiskelukaverin lukevan Hoegia: ”Sitä kuuluu just nyt lukea.” ”

    Näin se menee.

    Suomessa kun ei ole sivistysporvaristoa, on vain porvaristoa. Ja porvarin maku on tunnetusti ehdollistunut. Jonkun esiraadin tai muun puujumalan on aina kerrottava, mitä kuuluu lukea, että ei olisi vain porvari vaan myös (muka) sivistynyt.

  5. 6

    Antti Nylén sanoo

    Minäkin ilahduin Ahlrothin alakerrasta! Siinä sanottiin kaikki ensinnä mieleen tuleva Hitchensin kirjasta. Kun itsekin suunnittelen jonkinmoista pilkkakirjoitusta, niin eipä tarvitse enää pistellä noita samoja juttuja siihen.

  6. 8

    sanoo

    Dawkinsin kirja on ehdottomasti paras näistä ateismijulistuksista, ja suosittelen sitä kyllä estoitta, vaikka joissakin asioissa hänkin etenee (tarkoituksella?) täysin silmäpuolena. Aggressiivinen ateismi on tietysti vähemmän jännittävää Europpassa kuin Yhdysvalloissa, jossa sillä on kunnon vastustaja.

    Mutta tämä: ”Jonkun esiraadin tai muun puujumalan on aina kerrottava, mitä kuuluu lukea, että ei olisi vain porvari vaan myös (muka) sivistynyt.”

    Nauratti. Harvinaisen totta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *