Hupailu (pastissin aineksin)

Olin viettänyt koko talven karua ja askeettista elämää Lontoossa käsikirjoitukseni parissa uurastaen. Eräänä kevätiltana nukkumaan mennessäni tulin jättäneeksi ikkunan auki ja unen rajamailla ajelehtiessani hairahduin kuuntelemaan lähikortteleista kantautuvaa tanssipaikkojen musiikkia ja juopuneiden seurueiden hälinää. Minuun iski riivaava, vakaalle pohjoismaiselle mielenlaadulleni tyystin vieras halu sännätä metropolin yöhön, heittäytyä paheellisen elämän karkeloihin.

Niin alkoivat myöhäiset retkeni. Seikkailin peliluolissa ja bordelleissa suruttomana suruttomien keskellä, koin villiä vapauden riemua. Myöhäsyntyinen, nautinnoille perso nuoruuteni, mitäpä se olisi piitannut huomisesta! Varsin pian käyttöpääomani alkoivat ehtyä enkä ahdingossani keksinyt muuta ratkaisua kuin turvautua varakkaan ystäväni hyväntahtoisuuteen. Hän kirjoitti minulle huomattavan sekin ja ilmoitti maireasti hymyillen rahojen olevan lahja häneltä, suurelta kulttuurinystävältä, lupaavalle kirjailijalle.

Vannotin itseäni jättämään kevytmieliset seikkailut ja omistamaan jäljellä olevat Lontoon-päiväni kirjoitustyölle. Kohtalo kuitenkin päätti toisin. Tapasin Charlotten italialaisen kenkäsuunnittelijan Regent Parkin asunnossaan järjestämillä kutsuilla. Kun meidät esiteltiin toisillemme, tuntui kuin kirkas auringonpaiste olisi rävähtänyt viikokaudet hämärässä viruneille kasvoilleni. Käänsin tyrmistyneenä pääni, veri syöksyi kiivaina ryöppyinä valtimoideni läpi.

Charlotten nauru soljui nousuveden lailla ja naurua seurasi huvittunut huudahdus. ”Ooh, mr. Hallamaa, te näytätte todellakin siltä, että olette kärsinyt taiteenne tähden.” Sopersin jotain järjetöntä kasvot häpeästä leimuten.

Viikon kuluttua matkustin Charlotten seurueessa maalle hänen sukukartanoonsa. Illan hämyssä erkaannuimme juhlaväestä kahdenkeskiselle pakoretkelle puutarhan sokkeloihin. Otin Charlotten kirkkaiden tähtien alla marmoripaaden suojissa altaan suodatuspumpun surinan peittäessä tukahtuneet huutomme. Minut valtasi unen kaltainen onnen huuma, olin suuri ja kuolematon, niin lähellä jumaluutta kuin kuolevainen voi koskaan olla.

”Silmäsi, mantelisilmäsi. Ne ovat kauneimmat koko maailmankaikkeudessa”, kuiskasin Charlotten korvaan. Mutta Charlotte työnsi minut luotaan kärsimättömästi tuhahtaen. ”Kaikki miehet, jotka ovat minua rakastaneet, ovat kehuneet silmiäni”, hän totesi koleasti ja lähti taakseen katsomatta astelemaan kohti kirkkaiden valojen loisteessa kylpevää kartanorakennusta.

Juomingit ja hauskanpito jatkuivat aamutunneille saakka. Nauroin, lauloin ja ilkamoin muiden mukana, vaikka rintaani kaihersi kitkerä epätoivo. Charlotte tuskin vilkaisi minuun, mutta jakoi auliisti suosiotaan vartevalle, sangen tyylikkäälle herrasmiehelle, jonka kuulin olevan Albanian kuningassuvun jäsen. Aamun kajon kurkistaessa korkeiden ikkunaruutujen takaa Charlotte vetäytyi yläkerroksiin uuden kavaljeerinsa kanssa.

Myöhempiä tekojani en voi mitenkään puolustella, voin ainoastaan vedota siihen sysimustaan epätoivoon, johon kaikkensa antanut ja kaiken menettänyt mies vajoaa tajutessaan, millaisen narrin on antanut itsestään tehdä.

Kommentit
  1. 1

    Anonymous sanoo

    Apua! Mari Mörö kysyy verkkokurssilla, ketä parodioit tässä kirjoituksessa. En taida tietää, mutta ei kysyvä tieltä eksy jne…T. Susanna

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *