Humanismin haaveet ja harhat

Harmittaakohan brittiläistä filosofia John Graytä se, että hänellä on täyskaima, joka kirjoittaa ”miehet Marsista, naiset Venuksesta” -tyyppisiä huuhaabestsellereitä? Oikea John Gray on tämän hetken parhaita englanninkielisiä asiaprosaisteja. Vastikään ilmestynyt The Silence of Animals: On Progress and Other Modern Myths ei ehkä tuo uusia piirteitä hänen ajatteluunsa, mutta on sommittelultaan kekseliäs ja mielenkiintoinen. Siinä Gray rakentaa esseensä kirjallisuussitaattien ympärille: mukana on fragmentteja ja säkeitä kymmeniltä prosaisteilta ja runoilijoilta, joukossa vilahtelevat niin Curzio Malaparte ja Jorge Luis Borges kuin Wallace Stevens ja John Ashbery. On virkistävää lukea filosofista asiaproosaa, joka ammentaa yhtä paljon kaunokirjallisuudesta kuin toisten filosofien teoksista.

Ylentäviä ajatuksia ja toiveikkaita näköaloja kaipaavalle Gray aiheuttaa (taas kerran) karvaan pettymyksen. Hän purkaa armotta humanisteille rakkaita edistyksen myyttejä. ”To think of humans as freedom-loving, you must be ready to view nearly all history as a mistake.” Gray kirjoittaa arvostavaan sävyyn Alexander Herzenistä, 1800-luvun puolivälissä vaikuttaneesta radikaalista venäläisestä journalistista, joka kirjoituksissaan pilkkasi Rousseaun ajatuksia. ”Ihminen on vapaana syntynyt, mutta kaikkialla kahleissa”, väitti Rousseau. Herzen kysyi, mitä Rousseaun opetuslapset vastaisivat, jos heille sanottaisiin: ”Kalat ovat syntyneet lentämään, mutta joutuvat kaikkialla uimaan vedessä.” Miksi ihmeessä ihminen on maailmassa ainoa olento, joka elää luontonsa vastaisessa tilassa? Miksi kahleet, jos kerran ihmiskunnan perusolemukseen kuuluu vapauden rakastaminen?

Vapautta rakastava, syyttä suotta kahleissa oleva ihminen on yksi sekulaarin humanismin haavekuvista. Samalla se on alkumyytti, jonka varassa erilaiset edistykselliset (ja keskenään hyvinkin ristiriitaiset) utooppiset ideologiat lepäävät. Varsinaista älyllistä sumutusta on Grayn mielestä väittää, että sekulaari humanismi olisi muka karistanut yltään uskonnon viimeisetkin rippeet ja nojautuisi rationaaliseen ajatteluun, tieteelliseen maailmankuvaan ja kommunikatiiviseen järkeen. Humanistisissa edistyksen ideoissa yhdistyy sokraattinen järjen myytti kristilliseen pelastuksen myyttiin.

Humanists today, who claim to take a wholly secular view of things, scoff at mysticism and religion. But the unique status of humans is hard to defend, and even to understand, when it is cut off from any idea of transcendence. In a strictly naturalistic view — one in which the world is taken on its own terms, without reference to a creator or any spiritual realm — there is no hierarchy of value with humans at the top. There are simply multifarious animals, each with their own needs. Human uniqueness is a myth inherited from religion, which humanists have recycled into science.

Vaikka Gray pöllyttää armottomasti humanismin harhoja ja haavekuvia, hän ei usko (eikä välttämättä edes toivo), että humanistit luopuisivat rakkaista myyteistään. Sellaisen vaatiminen olisi typerää, koska ihmisillä kaikesta päätellen sattuu olemaan tarve rakentaa erilaisia myyttejä. Niinpä humanistiset edistyksen ideat kaikuvat vastedeskin korvissamme kuin halpahintainen musiikki, joka nostattaa mielialaa mutta turruttaa ajattelua.

Pursued consistently, scientific inquiry acts to undermine myth. But life without myth is impossible, so science has become a channel for myths — chief among them, a myth of salvation through science. When truth is at odds with meaning, it its meaning that wins.

Miksi näin on, kysyy Gray, ja malttaa olla vastaamatta yksiselitteisesti. Jos minun pitäisi tuohon kysymykseen vastata, sanoisin T.S. Eliotin sanoin: ”Humankind cannot bear very much reality.” Tarvitsemme kauniita illuusioita siitä, että elämällämme (niin yksilöinä kuin yhteisönä) on jokin suurempi merkitys. Vaarallisena sen sijaan pidän utooppista ajattelua, joka kuvittelee tietävänsä, mikä tuo suurempi merkitys on ja vieläpä lupaa näyttää tien sen täydelliseen toteuttamiseen. Gray huomauttaa, että vaikka ihmiskunta on osoittanut kykynsä kasvattaa tietoa kumulatiivisesti tieteessä ja teknologiassa, sama ei päde politiikkaan ja yhteiskuntaelämään.  Niinpä eettiset ongelmat ovat nykypäivänä ytimeltään samankaltaisia kuin vuosisatoja sitten. Orjuus ja kidutus ovat muuttaneet muotoaan, mutta eivät kadonneet: niitä kutsutaan nyt esimerkiksi ihmiskaupaksi ja tehostetuiksi kuulustelumenetelmiksi. Sivistyneen yhteiskuntaelämän edellyttämiä kieltoja, rajoitteita ja pidäkkeitä ei voi tallentaa kovalevylle samalla tavalla kuin tieteellistä tietoa. Ne ovat käyttäytymiskoodeja, joita on vaikea palauttaa sen jälkeen kun ne on murrettu. ”Civilzation is natural for humans, but so is barbarism”, Gray kirjoittaa. Tässä huomiossa kiteytyy hänen antiutooppisuutensa. Kuvitelmat siitä, että voisimme ideologian tai tieteellisen tiedon pohjalta luoda uudenlaisen ihmisen ja ihmiskunnan ovat tuomittuja epäonnistumaan. Jos yritämme uljaamman tulevaisuuden nimissä tehdä ihmisestä tyhjän taulun pyyhkimällä pois kaiken vuosisatojen aikana kertyneen sosiaalisen ja kulttuurisen pääoman, päädymme sivilisaation asemesta barbariaan.

The evidence of science and history is that humans are only ever partly and intermittently rational, but for modern humanists the solution is simple: human beings must in future be more reasonable. These enthusiasts for reason have not noticed that the idea that humans may one day be more rational requires a greater leap of faith than anything in religion.

Toisin kuin joku saattaa kuvitella, Grayn kritiikki edistyksellistä humanismia kohtaan ei kohdistu pelkästään politiikan vasemmalle laidalle. Yhtä kovin sanoin hän ruotii myös konservatiivien ja liberaalien harhakuvia. Amerikkalaiset konservatiivit, eräänlaiset nykyajan jakobiinit, kuvittelevat voivansa tuoda maan päälle universaalin demokratian harkitun voimankäytön avulla. Liberaalit ihmisoikeusaktivistit taas uskovat vakaasti, että suurin osa maailman ihmisistä haluaa tulla juuri heidän kaltaisikseen.

Varsinaisen täyslaidallisen Gray laukaisee erilaisia kukoistusfilosofeja ja muita humanismin helppoheikkejä kohti. He paketoivat edistyksen ideat tuotteistettuihin paketteihin, joita kaupittelevat erilaisilla selfhelp-iskulauseilla ”henkistä kasvua” ja ”yksilöllisten voimavarojen realisoimista” janoaville wannabe-menestyjille. Tällaisen markkinarihkamaksi rappeutuneen humanismin taustalla Gray näkee romantiikan kurjimman perinnön: kuvitelman siitä että ihmisen kutsumuksena on löytää ”todellinen minuutensa” (tai konsulttikielellä ilmaistuna ”sisäinen sankarinsa”). Nykyajan yrityskulttuuri suosii tällaisia ”todellisen minuuden” etsijöitä, koska he ovat yleensä kunnianhimoisia ja opportunistisia yksilöitä, ihanteellisia uraihmisiä, jotka nielevät purematta kaikenlaisen corporate bullshitin ja palvovat pyhää talouskasvua ynnä muita ahneuden eufemismeja kuin pohjoiskorealaiset pioneerit suurta johtajaa.

The idea of self-realization is one of the most destructive of modern fictions. It suggests you can flourish in only one sort of life, or a small number of similar lives, when in fact everybody can thrive in a large variety of ways. We think of a happy life as one that culminates in eventual fulfilment.

Usko ”suureen unelmaan” ja kuvitelma suoraviivaisesta ”hyvän elämän käsikirjoituksesta” johtaakin paradoksaalisesti kukoistuksen sijasta lakastumiseen. Ihminen alkaa tarkastella elämäänsä takaperoisesti ikään kuin se olisi jo päättynyt. Hän keskittyy kirjoittamaan vapaaehtoisesti omaa muistokirjoitustaan: ”Näin saavutin suuren unelmani…” Elämän ilkeä jekku on kuitenkin siinä, että kammottavimpia unelmia ovat toteutuneet unelmat. Siksi onnellisuutta tavoittelevasta ei koskaan tule onnellista. Gray on vakaasti sitä mieltä, että jos onnellisuus on syntyäkseen, se syntyy kaiken muun tarkoituksettomana sivutuotteena.

Kuten kirjan nimestä voi päätellä, Gray kirjoittaa paljon myös eläimistä ja eläinkunnasta, mutta näihin ajatuksiin en tässä merkinnässä puutu. Lukekaa ne hänen kirjastaan!

Kommentit
  1. 1

    J. Isotalo sanoo

    Vaikuttaa mielenkiintoiselta kirjoittajalta. Mistä Grayn teoksessa kannattaa lukeminen aloittaa?

  2. 2

    sanoo

    Mielestäni kirjoituskokoelma ”Gray’s Anatomy: Selected Writings” on hyvä tapa aloittaa John Grayn ajatuksiin tutustuminen. Tuossa kokoelmassa on laaja kirjo esseitä aiheista, joita hän on laveammin käsitellyt muissa kirjoissaan.

    Grayn muista kirjoista nostaisin tämän ”The Silence of Animalsin” lisäksi esiin nämä: ”Black Mass”, ”Straw Dogs”, ”False Dawn” ja ”Enlightenment’s Wake”.

  3. 3

    sanoo

    Nykyajan myyteissä ehkä merkityksellisintä (ja vaarallisinta) on niiden kyky ylittää rajalinjoja, todellisia ja näennäisiä. Vasemmiston, oikeiston, moralistien, uusliberalistien ja markkinaheebojen yhteistyö näkyy monessa ismissä – kuten vaikkapa nyt politiikassa ja teoriassa vahvoilla olevissa erilaisuudessa (diversity) ja kestävyydessä (resilience). Vaikka ne teorian puolella ehkä ovat yksinomaan vasemmiston ja erilaisten post-suuntausten hallussa, on niiden asema muualla vieläkin vankempi (eikä mikään yksinomaan vasemmiston haltuun jäävä enää voimakkaaksi voisi noustakaan). Sillä, että erilaisten klikkien välillä on ristiriitoja, ei tunnu olevan mitään merkitystä: yleinen ja kaikkialla vaikuttava ideaalihumina peittää alleen vastakkaisuudet. Kaikki voivat kannattaa, aina löytyy hyvää. Abstraktisuus ja epätarkkuus legitimoivat sen mikä jää puuttumaan.

    Ei välttämättä heti huomaa, lukeeko Maailmanpankin strategiajulistusta, feminististä trans-teoriaa, valtion maahanmuuttostrategiaa vai managerialistisen opin perusteita.

    Tässä Grayn uudessa on muuten jo huomattava määrä samaa kuin Christopher Laschin vuosikymmeniä vanhemmissa, myöskin lokerointia kovasti välttelevissä, kritiikeissä. Muodissa kai molemmat; alkaakohan ideamaailman täsmentymättömyys ja perustuksettomuus siis vihdoinkin riepoa…?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *