Humanismi & antihumanismi

Mitä enemmän lukee, sitä enemmän tulee lukeneeksi sellaista, mikä unohtuu. Harva kirja koskettaa tai puhuttelee minua enää samalla tavalla kuin ne, joita luin intoa puhkuen parikymppisenä kirjallisuudenopiskelijana.

Jean-Paul Sartren Inho on eriskummallinen kirja henkilöhistoriassani. Se ei ole viehättänyt minua puhtaasti romaanina oikeastaan koskaan. Se haiskahtaa romaanimuotoon puetulta filosofian luentosarjalta. Silti luen Inhoa säännöllisesti, vähintään kerran parissa vuodessa. Sivut 150-183 eli kohtaus, jossa Roquentin keskustelee Itseoppineen kanssa aamiaisravintolassa “perimmäisistä kysymyksistä” on painunut lähtemättömästi mieleeni.

Olisi liioiteltua väittää tuon tekstikatkelman muokanneen maailmankuvaani, mutta kyllä se itseymmärrykseeni on vaikuttanut. Se auttaa minua käsittämään omaa vastahankaisuuttani utooppista yhteiskunnallista ajattelua kohtaan. Näen Itseoppineen hahmon häivähtävän aina, kun minun pitäisi tuntea Suuria Humanistisia Tunteita. Ja reaktioni on samantyyppinen kuin Roquentinilla: inho, kuvotus, vastenmielisyys tai vähintäänkin ylitsepääsemätön vieraantumisen tunne.

Itseoppineen ja Roquentinin keskustelu alkaa ajautua kohti umpikujaa siinä vaiheessa, kun Itseoppinut henkäisee: “On eräs päämäärä, monsieur… Ihmiset…” Roquentin tuumii itsekseen: niinpä niin, hän on humanisti. Ei kuitenkaan sellainen kulttuurieliittiin kuuluva humanisti, jollaisia Roquentin on tavannut Pariisin älymystökuppiloissa eli tyyppi, joka sotkeutuu ihmisrakkauteensa kuin albatrossi suuriin siipiinsä. Itseoppinut edustaa humanismin karvalakkiversiota, massojen käyttöön valmistettua standardituotetta. “Hän on maaseutuhumanisti; hänen ihmisrakkautensa on naiivia ja barbaarista”, Roquentin tuumii.

Kuten humanistit yleensä, Itseoppinut ei usko Jumalaan, koska tiede on “todistanut jumalan olemassaolon harhakuvitelmaksi”. Kristillisestä lähimmäisenrakkaudesta Itseoppinut ei kuitenkaan suostu luopumaan, vaan löytää sosialismin kanavakseen edistää sitä tämänpuoleisessa, maan päällä. Modernit poliittiset ihanteethan ovat maallistuneita tai maallistettuja kristillisiä hyveitä. Niinpä Itseoppineen edustama humanismikin on vain kristinuskon sekulaari muoto.

Itseoppinut tyrmistyttää Roquentinin kertomalla kokemuksiaan sotavankeudesta ensimmäisessä maailmansodassa. Saksalaiset ahtoivat sotavankinsa pieneen lautavajaan niin tiukkaan että kaksisataa ihmisriepua kärvisteli kylki kyljessä toisiaan vasten. Ovi lukittiin, oli pilkkopimeää. Itseoppinut tunsi pyörtyvänsä hapen puutteeseen ja ahtauteen, mutta silti hänet valtasi voimakas hyvän olon tunne. Hän koki vankitoverinsa veljikseen ja olisi halunnut syleillä heitä kaikkia. Kurja lautavaja muuttui hänen silmissään lähes pyhäksi paikaksi, ihmisten välisen yhteenkuuluvuuden temppeliksi.

Kuunnellessaan Itseoppineen houkkamaisia muisteloita Roquentin tuntee suuttumuksen vyöryvän ylitseen. Mutta vaikka hänen kätensä vapisevat ja kasvonsa punehtuvat, hän pysyy sisältä kylmänä. Hän tuntee olevansa liekkien ympäröimä jäälohkare eikä voi purkaa suuttumustaan raivoamalla. Ei jää muuta vaihtoehtoa kuin kuunnella Itseoppineen monotonista ääntä.

Itseoppineen puhuessa Roquentin näkee sielunsa silmin kaikki tuntemansa humanistit. Heitä on monta eri tyyppiä, ja luettelo pätee valtaosin meidänkin päivinämme.

“Radikaalinen humanisti on erityisesti virkamiehistön ystävä. ‘Vasemmistolaisen’ humanistin suurimpana huolena on ihmisyysarvojen vartiointi. Hän ei kuulu mihinkään puolueeseen, koska hän ei halua pettää ihmisyyttä, mutta hänen omatuntonsa on nöyrien puolella. Nöyrille hän uhraa kauniin klassillisen sivistyksensä. Hän on kuin leski jonka katse on lempeä ja aina kyynelissä; hän itkee vuodesta toiseen. Hän rakastaa kissoja ja koiria, kaikkia korkeimpia imettäväisiä. Kommunistinen kirjailija on rakastanut ihmistä toisesta viisivuotissuunnitelmasta lähtien; hän kurittaa, koska hän rakastaa. Kainona kuten kaikki voimakkaat hän osaa kätkeä tunteensa, mutta vaikka hänen kurittavat sanansa ovatkin karkeita, hän osaa katseellaan ja muuttelemalla äänensä sävyä tulkita myös sen intohimoisen, hiljaisena kytevän rakkauden, jota hän tuntee veljiään kohtaan. Kuopuksena syntynyt katolinen humanisti puhuu ihmisestä ihmetellen. Miten kaunis onkaan, hän sanoo, nöyrien osa, saappaan saumaajan ja lontoolaisen satamatyöläisen osa. Hän on valinnut enkeleitten humanismin. Enkeleitten valistukseksi hän kirjoittaa paksuja ja surumielisen kauniita romaaneja, jotka toinen toisensa jälkeen saavat Prix Féminan.”

Näitä suurisydämisiä, sielultaan väräjäviä humanisteja, suuria pääosan esittäjiä, Itseoppinut on Roquentinin mukaan tunkenut sisäänsä kuin kissoja hukutussäkkiin eikä näe ja kuule, kuinka he kynsivät siellä toisensa riekaleiksi.

Kun Itseoppinut ei saa Roquentinilta vastakaikua pakahduttavalle ihmisrakkaudelleen, hän epäilee Roquentinia ihmisvihaajaksi, mutta sovinnollisessa sävyssä tietenkin. Humanistillehan ihmisvihaajakin on ihminen, joten tietyssä mielessä humanistinkin sopii olla ihmisvihaaja: vihasta tehdään analyysi ja vihataan ensin, jotta voitaisiin sitten entistä enemmän rakastaa.

“Mielestäni ihmisiä ei voi enempää vihata kuin rakastaakaan”, Roquentin sanoo sangen järkeenkäyvästi. Itseoppinut kuitenkin inttää, että ihmisiä on rakastettava. “Heitäkin. Kaikkia”, Roquentin kysyy ja osoittaa muita ravintolassa olijoita. Itseoppinut nyökkää järkähtämättä. Mutta Roquentin ei päästä häntä helpolla, vaan osoittaa tuntematonta nuorta paria ja kysyy, miksi Itseoppinut heitä rakastaa. Hetken kakisteltuaan Itseoppinut keksii näkevänsä pariskunnassa nuoruuden ja rakastavansa heidän nuoruuttaan. Roquentin ei anna armoa: “He ovat teille vain symboleja. Heltymyksenne ei suinkaan kohdistu heihin, vaan nuoruuteen, miehen ja naisen väliseen rakkauteen, ihmisääneen.”

Itseoppinut ei anna periksi. Hän ei saata ymmärtää, että Roquentinin kaltainen oppinut mies suhtautuisi ihmisiin muutoin kuin rakkaudentunteita vuodattaen. “Sisimmässänne, monsieur, rakastatte heitä kuten minäkin. Olemme kiistelleet sanoista.” Tämän jälkeen Roquentin joutuu painamaan alistuneena päänsä. Hän ei pysty puhumaan, hän tuntee ainoastaan kuvotusta.

Humanisteille ihmisyys on kaiken mitta ja ihmiseksi syntyminen suurin kunnia, joka elollista olentoa voi luomakunnassa kohdata. On siis ajatusrikos vastustaa, epäillä tai kyseenalaistaa mitään sellaista, mikä kuvastaa inhimillisyyttä tai “ihmisen parasta”. Omalla hyvyydellään ja kyyneleillään Itseoppineen kaltaiset houkat kiristävät meitä, jotka olemme humanismin suhteen uskonnottomia ja joiden mielestä ihmisiä ei voi yleisesti sen enempää rakastaa kuin vihatakaan. Pienessä mittakaavassa tällaiseen törmää joskus kirjallisuuspiireissä. On olemassa vaikutusvaltaisia kirjallisuusmiehiä ja -naisia, jotka liikuttuvat sydänjuuriaan myöten romaaneista, jotka vahvistavat heidän uskoaan ihmisyyteen ja ihmisrakkauteen, mutta pahoittavat mielensä tai jopa vihastuvat romaaneista, jotka eivät ole heidän mielestään “ihmisen puolella”. Tunnen tällaisten tyyppien seurassa suurta hätää ja avuttomuutta. He puhuvat kieltä, jota mi
nulla ei ole edellytyksiä ymmärtää.

Arkipäivän elämässä tällaisia ihmisrakkauden apostoleja joudun kuitenkin vain harvoin kohtamaan. Vallitsevaksi uskonnoksihan on Suomessakin tullut tapakristillisyyden jälkeen tapahumanismi. Sitä tunnustavat ne lukemattomat, jotka lahjoittavat rahaa Lastenklinikan kummeille ja kannattavat YK:n ihmisoikeuksien julistusta, mutta haluavat laittaa lapsensa “hyvämaineiseen” kouluun ja väistävät toiselle puolelle katua aina pultsarin kohdatessaan.

Toisen maallistumisen yhteiskunnassa, jossa niin kristilliset kuin sekulaarisetkin traditiot ovat haipuneet, humanismikin alkaa olla haaleaa ja vetelää. Melkein tulee Itseoppinutta ikävä. Hän sentään jaksoi uskoa puhtaaseen ihmisrakkauteen, mutta nykyiset tapahumanistit uskovat ihmiseen vain siksi, että heidän mielestään ihmiselle kuuluu kaikki, etenkin länsimainen elintaso.

Tapahumanismista onkin vain pieni hyppäys siihen antihumanismin lajiin, joka on poliittisella ja taloudellisella vaikutusvallalla mitattuna aikamme johtava oppisuunta. Tätä antihumanismin lajia on tapana kutsua milloin markkinafundamentalismiksi, milloin uusliberalismiksi ja sen ylin pappi Suomessa on Björn Wahlroos. Nykypäivän antihumanisteille ihminen ei ole luomakunnan suurin ihme, vaan pelkkä rationaalinen valitsija, laskukone, jonka ainoa motiivi on maksimoida voittoa. Heidän hallitsemassaan maailmassa politiikka ja valtio kuihtuvat pois ja niiden tehtävät siirtyvät liikkeenjohtajille ja konsulteille. Poliittisten ohjelmien sisällöksi typistyy erilaisten kannustinjärjestelmien luominen. Rationaalisen valinnan ideologithan uskovat, että kaikki ongelmat yhteiskunnassa ratkeavat sillä, että kehitellään riittävän tehokkaat insentiivit ohjailemaan ihmisten käyttäytymistä.

Jos tällaiseen puhdasoppiseen antihumanistiseen ideaalimaailmaan joskus päädymme, lupaan ryhtyä vankkumattomaksi humanismin kannattajaksi, vaikka en siihen täydestä sydämestäni pysty koskaan uskomaan.
Kommentit (6)
  1. Loppupäätelmiin on helppo yhtyä täydestä sydämestä.

    On rohkaisevaa, että maasta löytyy selvänuottisia intellektuelleja jotka ymmärtävät kansakunnan olevan todella vaarassa kun Björn Wahlroos sanoo Suomen Kuvalehdessä että “Ensimmäistä kertaa olen aidosti huolissani tästä maasta”.

    Dagens Industrissa hän täsmensi vaativansa vähemmän veroja rikkaille ja nykyistä suopeampaa hallitusta.

  2. Tommi Melender
    10.4.2010, 15:53

    Wahlroosia monin verroin äveriäämpi, menestyneempi ja fiksumpi tyyppi Warren Buffett — maailman kolmanneksi rikkain ihminen — on sentään avarakatseisempi. Buffett on arvostellut Yhdysvaltain verojärjestelmää, joka antaa hänelle mahdollisuuden keplotella niin, että selviää pienemmillä veroilla kuin sihteerinsä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *