Hokispiikkiä II

Jatkoa edelliseen:

On tietysti olemassa myös kiekkokielen professionaali versio. Tämä pelitapahtumia osiin pilkkova, erittelevä ja analysoiva asiantuntijapuhe, joka ilmentää insinööritieteen suuria ihanteita.

Laajempana historiallisena kehyksenä professionaalin kiekkokielen taustalla vaikuttanee teollistumisen ja modernisaation mukanaan tuoma kehitys, joka johti työvaiheiden osittumiseen ja erikoistumiseen, niinpä jääkiekossakin on kaikenlaista rooli- ja erikoistilannepelaamista aivan kuten teollisissa prosesseissa osakokonaisuuksia.

Kun jääkiekossa pelataan arvokisoja, Ylen kisastudioon ilmaantuu takuuvarmasti joku pelin saloihin vihkiytynyt ammattilainen kissanpaskan värisessä pikkutakissa fläppitaulu kainalossa kertomaan, miksi Suomi otti tällä kertaa takkiinsa. ”Joo, siinä kävi niin että pelikuri petti ja viisikoiden etäisyydet repesivät, eikä hyökkäyksiin lähdöissä osattu hyödyntää riittävästi pelin painotonta puolta…”

Erätauoilla tehtävät pelaajien haastattelut ovat monesti jännä sekoitus arkipuhetta ja professionaalia kiekkokieltä. ”Mitenkäs se ylivoima saataisiin toimimaan paremmin toisessa erässä?” ”Ei kai siinä sen kummempaa. Lisää suoraviivaisuutta ja syöttötarkkuutta. Enemmän kutia viivasta ja trafiikkia maalin eteen. Eiköhän se siitä lähde…”

Kielellisesti vastenmielisin ilmestys kiekkotietäjien joukossa on Juhani Tamminen, jonka puheessa yhdistyvät kiekkoilun ammattisanasto ja liukaskielinen konsulttislangi. ”Tässä nähdään tyypillinen high risk – low reward -tilanne, jonka seurauksena on Saravon turha kiekonmenetys.”

Joka lukee Tammisen kolumneja Veikkaajasta, saa elinikäisen yliherkkyyden superlatiiveja ja ylennyssanoja kohtaan. Erässä parin palstan jutussaan hän käytti seitsemän kertaa sanaa legendaarinen: ”legendaarinen Lasse Oksanen”, ”legendaarinen Anatoli Tarasov”… Näiden Tamin rakastamien epiteettien seassa vilisee sitten kaikkea mahdollista ”Ville Peltosen suvereenista karismasta” ”Jukka Hentusen kiekkohistoriamme suurimpiin kuuluviin momentum-maaleihin.”

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Legendaarinen, historiallinen liki missä tahansa yhteydessä (yleensä väärässä) ovat inhokkejani. Miksi lätkästä tehdään ns. tiedettä, miksei vain pelata? Pätkän kisastudioita viime vuosina vilkaistuani kaipaan lätkädosentti Pietilää ja kummeli Keskistä. Fläppitaulu Pietilän käsissä oli – ei legendaarinen – vaan hauska.

  2. 2

    sanoo

    Lätkän tieteellistäminen liittynee jotenkin asiantuntijuuden tavoitteluun, haluun esiintyä ilmiön tulkitsijana.

    ”Ei tätä peliä valmentajille pelata vaan katsojille”, sanoi Alpo Suhonen vasta päättyneissä MM-kisoissa. Se oli hyvin sanottu.

  3. 3

    Karo Hämäläinen sanoo

    Minulle oheishälinä (ennakkospekulaatiot ja valmistelut ynnä loppupuntaroinnit) ovat urheilun suurtapahtumien suola & pippuri. Nykyään on harmillista, kun hiihdon arvokisoissa on varsin niukasti väliaikalähtökisoja. Männävuosikymmeninä hiihdon jännitys alkoi viimeistään kisaa edeltävänä iltana, jolloin neljään lähtöryhmään sijoitettujen urheilijoiden numerot arvottiin, lähtöjärjestyspoimintoja tiirailtiin teksti-tv:stä ja spekuloitiin, millaisia letkoja syntyy.

    Saksalaiset taitavat urheiluhehkutuksen. Viime vuoden jalkapallon maailmanmestaruuskisoja oli ilo seurata suurena spektaakkelina. Laatulehdet – Saksassahan erottelu on voimakkaampi kuin Suomessa – eivät jättäneet mitään aspektia kääntämättä, television aamulähetyksissä seurattiin paitsi Saksan oman joukkueen tapahtumia myös päivän joukkueiden linja-autojen kulkua.

    Ei siinä, osaataan spektaakkeleja tehdä kulttuurinkin puolella. Berliinissä kevään tapaus on ollut Manon-oppera, joka jo itsessään on suuri show. Sitä on käsitelty mediassa sen verran, että vähemmänkin oopperaa harrastavat ovat taatusti kiinnostuneet siitä. Hyvä osoitus on viime perjantaina Bebelplatzilla ollut ”public viewing”, Bemarin sponsaama live-lähetys 70 neliön televisioruudulle. Aukio oli täynnä, jopa Unter den Linden oli katkaistu liikenteeltä oopperan tietämiltä.

    Urheilussa oheishälinä nostaminen onnistuu jostain syystä helpoimmin. Kirjallisuuden puolella Finlandia-palkinnosta on pyritty ja onnistuttukin tekemään suurkilpailun kaltaista asiaa. Kohua on, mutta niin kuin kohussa aina, puhe on kaikesta muusta kuin itse sisällöstä. Kirjailijat ainakin julkisissa kommenteissaan helposti halveksuvat Finlandia-palkinnon hälinää. Jostain syystä urheilijat eivät valita siitä, että olympiareportaaseissa saatetaan raportoida kisahinnoista, sponsoriongelmista ja muista off-topiceista. Ovatko urheilijat yksinkertaisesti medianlukutaitoisempia?

  4. 4

    sanoo

    Tunnistan tuon odotuksen kiihkon, Karo.

    Monesti on tuntunut siltä, että jonkin tärkeän matsin – vaikkapa viime kesänä futiksen MM-finaalin – odotus, ennakkospeulointi ja vastaava on ollut kutkuttavinta. Sitten matsin päätyttyä on jotenkin tyhjä olo, mielessä pyörii kysymys, oliko tämä sen arvoista? Jälipelit hyvässä seurassa saattavat johonkin mittaansa palauttaa alkuinnostuksen mielihyvän, harvemmin kuitenkin.

    Tuosta Finlandia-humusta sanoisin, että aika moni kirjailija varmaan kokee sen oikeasti hämmentäväksi tai jopa vastenmieliseksi. Urheilijoille, joiden ammatti on kilpailla toisiaan vastaan, spektaakkelinomaisen oheishälinän nostattaminen käy luontevimmin. Nykypäivän kaupallisesti virittynyt, kilpailuasetelmia tuottava julkisuuden sfääri ei ole luonteva paikka useimmille kirjailijoille.

  5. 5

    sanoo

    Joo, kyllä on Tammisen puhe melkoista kuultavaa. Oma lukunsa on sitten Petteri Sihvonen, joka yhdistelee pelitapakritiikkinsä sieltä täältä poimittuja filosofisia ym. elementtejä, jotka joskus sopivat, joskus eivät. Sihvonen (vrt. HS:n tuore NYT-liite) on tainnut kaikkein koviten rummuttaa tämän lätkän ”tieteellistämisen” puolesta. Varmasti mies asiaakin puhuu, mutta usein menee yliyrittämisen ja tahattoman komiikan puolelle. Suhosen ”Kausi sydämestäni – Chicagon päiväkirjat” lienee kirjallisesti kovin (kuin putkayö?) noteeraus suomalaisten lähtäkirjojen joukossa. Ken Drydenin The Game -teoksen kaltainen ikoni meiltä puuttuu.

    Kirjallisuuden ja lätkän kohtaamispisteet ovat kyllä harvassa. Tulee mieleen vain nobelisti William Faulknerin vuonna 1955 Sports Illustrated -lehdessä julkaistu ”An Innocent at Rinkside”, kannattaa kyllä lukea:

    ”He watched it – the figure-darted glare of ice, the concentric tiers rising in sections stipulated by the hand-lettered names of the individual fan-club idols, vanishing upward into the pall of tobacco smoke trapped by the roof – the roof which stopped and trapped all that intent and tense watching, and concentrated it downward upon the glare of ice frantic and frenetic with motion; until the by-product of the speed and the motion – their violence – had no chance to exhaust itself upward into space and so leave on the ice only the swift glittering changing pattern.”

    Kaikki tämä yhdessä virkkeessä.

  6. 6

    sanoo

    Raimo Summasen ”Meidän päivä” oli ihan kiintoisa lukukokemus.

    Eihän se kirjallisena suorituksena häävi ollut, mutta Summasessa hahmona piilee jotakin jopa kaunokirjallisessa mielessä kiinnostavaa karismaa. Hänestä saisi muokkaamalla hyvän romaanihenkilön.

    Kiintoisampaa kuin hänen kiekkoilulliset ajatuksensa – minun näkökulmastani – on hänen persoonanansa ulottuvuudet, se erityinen kunniakoodi, joka ilmenee kaikessa hänen tekemisessään ja olemisessaan. Summanen on juuri sellainen tinkimätön sektori-ihminen, jossa yhdistyvät jännällä tavalla insinööri- ja taiteilijapersoonallisuus, rationaalisuus ja intohimo.

    Veijo Meren Jääkiekkoilijan kesä tuli mieleen suomalaisista romaaneista, jossa on kosketuspintaa – tosin ohutta – lätkään. Sehän on ihan muiden elementtiensä puolesta kiinnostavaa kirjallisuutta(kotimaisen kirjallisuuden vaikuttavin seksikohtaus muun muassa) kuin lätkän.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *