Hiljainen tyttö

Sain eilen luetuksi Peter Hoegin Hiljaisen tytön. Voin siis lausua käsitykseni siitä, kumpi Jukka on oikeilla jäljillä, Kemppinen vai Petäjä.

Näin Kemppinen blogissaan:
”Romaani on alkaneen vuosituhannen tapaus ja Tammen keltaisen kirjaston mitoillakin huippua. Se on samaa tasoa kuin Sebald eli korkeinta tunnettua.”

Näin Petäjä Hesarissa:
”Lähitulevaisuuteen sijoittuva Hiljainen tyttö ei vedä jalkoja alta. Se ei ole mikään nappisuoritus, jonka perusteella voisi puhua Peter Høegin toisesta tulemisesta.”

Paremman todistuksen Hiljaisesta tytöstä antaa mielestäni Kemppinen. En ehkä käyttäisi yhtä roiseja ylistyssanoja kuin hän (”alkaneen vuosituhannen tapaus”), mutta ehdottomasti Hoegin uutuus teki minuun vaikutuksen.

Samalla on todettava, että odotukseni eivät ehkä olleet niin huimat kuin Petäjällä ja monella Hoegin ihailijalla. Olen pitänyt useimmista Hoegin kirjoista aikaisemminkin, mutta en ole nostanut häntä omassa asteikossani nykykirjailijoiden ykköskastiin (Kemppisen sitaatissa esiintyvä Sebald on esimerkiksi kolahtanut minuun voimallisemmin).

En saanut Hiljaisesta tytöstä heti pitävää otetta, koska se avaa niin monia mahdollisia etenemispolkuja. Turun Sanomissa Veijo Hietala valitteli hahmottaneensa juonirakenteet vasta sata ensimmäistä sivua luettuaan. No jaa. Hiljainen tyttö ei ole siististi paketoitu juoniromaani, joka pyrkisi piirtämään kauniin eheän kaaren alkupisteestä loppupisteeseen. Se on risteävien polkujen verkosto. Tai kerrostalo, jonka alimmat kerrokset ulottuvat syvälle maan alle.

Keskeisen ulottuvuuden Hiljaisessa tytössä muodostaa musiikki. Vahingokseni on tunnustettava, että tämän ulottuvuuden hahmottaminen teetti minulle työtä, koska olen klassisessa musiikissa lähestulkoon analfabeetti. Kuitenkin juuri Bachin, Mozartin ja kumppaneiden sävelet muodostavat Hoegin romaanin sykkivän ytimen, luulen niiden jopa vaikuttavan muotoratkaisujenkin tasolla, mutta en henkisten rajoitteideni vuoksi pysty varmasti sanomaan. Hiljaista tyttöä lukiessa tunsin välillä katsovani vieraskielistä näytelmää, josta ymmärrän vain yksittäisiä lauseita, mutta intuitiivisesti tajusin, että nyt on kyse jostain tärkeästä ja vaikuttavasta. Se on hyvän romaanin merkki.

Veijo Hietala äityy opastamaan Hoegia:
”Silti etenkin romaanin alkupuolisko olisi kannattanut kirjoittaa vielä kertaalleen uusiksi: turha lukijoita on karkottaa vain siksi, että nämä tuntevat itsensä typeriksi!”

Itse en tuntenut kirjaa lukiessani itseäni typeräksi, vaikka jouduin välillä haromaan tosissani. Hoegin teksti on latautunutta ja tiheää, mutta ei vaikealukuista. Se kipunoi silloinkin, kun on vielä hahmottumattomassa tilassa. Odotus siitä, että ”kohta tämä alkaa avautua” on myös kiehtovaa. Ainakin jos lukee Hoegin tasoisen kirjailijan tekstiä.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Tarkoitus ei ole mainostaa itseäni, mutta minä kirjoitin kritiikin Hiljaisesta tytöstä. Se on nähtävillä sivulla http://www.elisanet.fi/marjatta.ripsaluoma ja kotisivun alareunassa ovat sitten linkit kolumneihin ja kritiikkeihin.

    Kirja on jäänyt raapimaan aivoja sisältäpäin. Yskittää se kaikki pakokaasu kirjassa, eli muitakin aisteja on.

  2. 2

    sanoo

    Saa toki mainostaa, minun puolestani. Niin paljon turhaa hälyä tässä maailmassa, että on vain suotavaa että tolkun ihmiset, kuten sinä, nostavat myöskin äänensä kuuluviin. Luen kritiikkisi.

    Hiljainen tyttö aiheuttaa minullakin mietteliästä jälkihehkua. Luulen, että kirjan vaikutus kestää vielä päiväkausia. Aika harva (nyky)romaani valtaa tällä tavalla ajatukset.

  3. 4

    Des-duuri sanoo

    Olen puolivälissä kirjaa – ja luulenpa, että sellainen, joka ei kattavasti ole syventynyt musiikkiterminologiaan ja -teoriaan saa itse asiassa kirjasta enemmän. Hoeg käyttää kieltämättä luovasti musikologisia lainalaisuuksia, mutta kyllä välillä on hypittävä ja ähkittävä myötähäpeästä. Olin kirjoittaa tähän muutaman pahimman patetia-sitaattiesimerkin, mutta en tuhlaa palstaasi.
    Nautin kyllä Hoegin höylätyistä lauseista. Niitä pitkin luistelee, kiitää, mutta usein niiden ylle on pysähdyttävä, ihmeteltävä sisällön yksinkertaista latausta.
    Mutta…onnellinen se, joka ei takerru ontuviin teoriapunoksiin.

  4. 5

    sanoo

    Des-duuri,

    kirjailijat ovat useimmissa asioissa diletantteja ja sen päälle vielä eklektikkoja.

    Jos siis Hoegin musikologia särähtää kaltaisesi alan ihmisen korvaan, se ei kauheasti minua yllätä.

    Voisinpa mainita monia esimerkkejä kaunokirjallisista teoksista, joissa omaan leipätyöhöni (makrotalouteen, osakemarkkinoihin) kuuluvat käsitteet, termit ja yhteydet menevät sekaisin. Mutta jos kirja on hyvä, tällaiset pikkuseikat eivät minua haittaa.

  5. 6

    Des-duuri sanoo

    Niinpä.
    Musiikin osuus on kirjassa kunnioitettavan suuri. Ja toki Hoegin tietämys, musiikin tuntemus mittava. Monitaiteellinen persoona kun on.
    Intensiteetti, monipolvisista teemoista huolimatta on tarraava. Odotankin hyvän kirjan tunnusmerkkiä: jälkihehkua. Uskon että kytö jää. Ja koetan olla sotkeutumatta lillukanvarsiin, vaikka nilkkoja välillä hiertääkin.

  6. 7

    Karo Hämäläinen sanoo

    Minulle Hoeg oli pieni pettymys. Kemppisen postauksen jälkeen aloin miettiä, olinko jäänyt jotenkin paitsi romaanista, koska en hallitse J. S. Bachin tuotantoa.

    Uskoakseni en, enkä pidä itseäni liian tyhmänä lukijana. Tällaista tunnetta en kokenut romaania lukiessani toisin kuin kaiketi Hietala.

    Minusta(kin) romaanin toisteinen, teemaa varioiva rakenne oli lähinnä tylsistyttävä. Se, että Bachilla tai Mozartilla, niin erilaisia kuin he ovatkin, teema ja sen variaatio toimii, johtuu paitsi heidän taidostaan myös – enkä vähättelisi tätä – siitä, että musiikkiteoksen vastaanottoaika on huomattavasti lyhyempi kuin lähes 600-sivuisen romaanin.

    Kirjallisuudessa teema ja sen variaatiot -rakenne toimii, jos varioitava pätkä on riittävän lyhyt tai jos variaatioita ei ole kovin monta. Jälkimmäisestä on enemmän esimerkkejä, ensimmäisestä yksi ylitse muiden: Queneaun Tyyliharjoituksia, jossa variaatio on tyylillinen.

    Täytyy myöntää, että olen hieman yllättynyt lukiessani sinun kehuvan Hoegin ”hiottuja lauseita” (siteerasinko oikein?). Minusta Hoeg tasapainoilee uskaliaasti viihdekirjamaisen ylisanavuodatuksen rajalla. Minun maussani rohkeasti ylisanojen sietokykyrajaa testaava Hoeg pysyy tasapainossa trapetsillaan, mutta olen kuvitellut, että sinun sentimentaalisuuskynnyksesi on matalampi kuin minun.

    Minun kirjahyllyssäni Hiljainen tyttö menee ylimmälle laudalle siksi, että siellä ovat muut Hoegin teokset, mutta yksin tämän kirjan perusteella Hoegilla ei olisi sinne asiaa.

  7. 8

    sanoo

    Karo,

    luulen että sinun odotuksesi olivat korkeammalla kuin minun. Kuten sanoin en ole ollut mikään varsinainen Hoeg-entusiasti.

    En niinkään tarkoittanut kehua Hoegin ”hiottuja lauseita” tai vastaavaa. En ylipäänsä kovin herkästi tee moista käännöskirjan kohdalla.

    Lähinnä tarkoitin sitä, että teksti kipunoi, taisin nimeomaan tätä ilmaisua juuri käyttää. Tällä kipunoimisella tarkoitan, että se aiheuttaa mentaalista liikehdintää, loihtii esiin kaikenlaisia ajatuksia, hypoteeseja, olettamuksia ja odotuksia.

    Minua tuo teemaan ja sen lukuisiin variointeihin perustuva rakenne tässä tapauksessa viehätti, mutta siinä varmasti auttoi sekin, että nostetta antoivat ne tekstiin kerrostuneet filosofis-uskonnollis-poliittis-dystooppiset ulottuvuudet, jotka mukavasti kutittivat aivokurkiaistani (vai mikä paikka se aivoissa on jota kautta tällainen informaatio suodattuu…) Jos olisin kokenut, ettei tekstissä ole riittävästi substanssia, tuo rakennekin olisi varmaan tuntunut tympeältä, vastaanottoaika toki on 600 sivuisessa romaanissa varsin paljon pitempi kuin säveltaideteoksissa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *