Henkilöjuttu

Joan Didion on hieno amerikkalainen asiaprosaisti. Häneltä on julkaistu kokoomateos nimeltä We Tell Ourselves Stories In Order To Live.
Nimi kiteyttää aika pitkälle ihmiskunnan historian. Mutta toki me kerromme tarinoita myös muista syistä kuin elääksemme. Tarinoiden avulla voimme esimerkiksi tehokkaasti myydä kaikenlaista: kirjoja, aikakauslehtiä, etelänmatkoja, katumaastureita. We tell ourselves stories in order to sell.
Jos olet ammattikirjoittaja tai sellaiseksi aikova, sinun kannattaa opetella eteväksi tarinankertojaksi. Siten saat itsesi ja kirjoitukseksi parhaiten kaupaksi. Millainen sitten on etevä tarinankertoja? Yhden vastauksen siihen antaa Mirka Heinosen ja Hanna Jensenin laatima niksilista.  
Paljastavin kohta Heinosen ja Jensenin niksilistassa on tämä:

Todellinen lukija on laiska. Hän ei puurra jutun kimpussa vaan luovuttaa heti, kun teksti ei pidä otteessaan. Etsi sakkaavat kohdat ja tee niille jotakin: käsittele vetävämmiksi, lyhennä tai poista. Mieluiten joko lyhennä tai poista.

Jokainen kirjoittava toimittaja on kuullut tämän ohjeen muodossa tai toisessa. Aikakauslehtien toimituksissa kiertää erilaisia kouluttajia, jotka korostavat lukemisen ekonomiaa (eli sitä, että lukija on laiska eikä jaksa nähdä vaivaa). Heidän johdollaan käydään läpi esimerkkitekstejä ja etsitään niistä kohtia, joissa ”juttu lakkaa myymästä” eli hypoteettisen lukijan mielenkiinto lopahtaa. On hyvän bisnesajattelun mukaista tunnistaa tällaiset kriittiset pisteet.
Journalismi ei ole taidetta vaan käsityötaitoa. Sen estetiikka suosii sarjallisuutta, monistettavuutta, tehokkuutta. Ne ovat myös rahanteon parametrejä. Hyvä toimittaja ei ole kirjoittajana omaperäinen vaan nimenomaan etevä. Lennokkaiden lauseiden, vangitsevien virkkeiden tuottaja. Omaperäiset kirjoittajat, sääntöjen rikkojat, eivät pärjää toimittajina. Heistä tulee kokeellisia runoilijoita, joiden kokoelmat myyvät parisataa kappaletta.
Entäpä tarinat? Mitä vaaditaan myyvältä tarinalta?
Myyvä tarina kertoo ihmisestä, ihmiskohtalosta. Katsokaa naistenlehtiä, ne ovat täynnä henkilöjuttuja, tarinoita ihmisistä. 
Heinosella ja Jensenillä on painokasta sanottavaa siitä, miten hyvä henkilöjuttu syntyy:

Kun kirjoitat haastattelua, kerro, mitä haastateltava teki tai on tehnyt. Älä anna hänen kertoa ja muistella, miten päivä meni. Näytä se! Kerro kuin olisit ollut paikalla. Kuvittele itsesi kirjoittajana filmikameran taakse ja vie lukija tilanteeseen. Älä kirjoita, että haastateltava on hermostunut vaan näytä, kuinka hän rummuttaa sormillaan pöytää. Sen sijaan, että kerrot haastateltavan olevan jännittynyt, näytä, kuinka hän juoksee vessaan neljä kertaa juuri ennen esiintymistä. Kerrot asiat lähes aina vetävämmin omin sanoin kuin haastateltavan repliikeillä. Älä siksi täytä juttua sitaateilla. Useimmat repliikit ovat löysiä, ne katkaisevat kerronnan.

Toisin sanoen: tee haastateltavasta sepitettä. Ellet tee, et pysty kertomaan hyvää tarinaa, ja ellet kerro hyvää tarinaa, lukijat pitkästyvät tekstiisi.
Pakko tunnustaa, että luen äärimmäisen harvoin lehdistä henkilöjuttuja. Ne tuntuvat minusta valheellisilta. Kun toimittaja kirjoittaa Haastateltava X:n rummuttavan pöytää tai juoksevan vessassa, ensimmäinen ajatukseni ei ole: ”Voi kuinka paljastavaa! Nyt Haastateltava X tuntuu ihmisenä paljon todellisemmalta!” Ei, ajattelen sitä, kuinka toimittaja on mennyt Haastateltava X:n luo tuntosarvet pystyssä valmiina kirjaamaan ylös hänen eleensä, ilmeensä ja tekemisensä saadakseen materiaalia tarinaansa. ”Nyt se raapii taas itseään vasemmasta käsivarresta! Tässäpä mainio yksityiskohta elävöittämään juttua!”
Henkilöjuttu on kertovinaan Haastateltava X:stä, mutta kertoo tosiasiassa toimittajan omista havainnoista, tulkinnoista, ennakkoluuloista. Haastateltava X häviää sepitteen alle. Hänen ei anneta edes puhua omin sanoin, koska – kuten Heinonen ja Jensen huomauttavat – ”useimmat repliikit ovat löysiä, ne katkaisevat kerronnan.” 
Lukiessani henkilöjuttuja tarraudun epätoivoisena haastateltavan suoriin sitaatteihin, etsin niistä edes pientä elämänpilkahdusta, pientä säröä sujuvasti soljuvan tarinankerronnan keskellä. Mitä kömpelömpi sitaatti, sen parempi.
Heinosen ja Jensenin niksilistaa lukiessani tuumin, että David Foster Wallacen kaltaisten journalistiikkaan vivahtavia esseitä kirjoittaneiden kirjailijoiden teksteissä viehättää kaikenlaisen sarjallisuuden, monistettavuuden ja tehokkuuden poissaolo. Wallace rikkoi kaikkia niitä sääntöjä vastaan, jotka Heinonen ja Jensen niksilistassaan esiin nostavat – ja joutuikin katkeriin kiistoihin aikakauslehtien editoreiden kanssa. Lukekaapa esimerkiksi Wallacen essee David Lynchistä. Heinosen ja Jensenin metodeilla Lynchistä syntyisi luettavuudeltaan parempi juttu, mutta ei likimainkaan yhtä oivaltavaa, mieleenpainuvaa, tarkkanäköistä ja elämänmakuista. Wallace ei etäännytä itseään persoonattomaksi tarinankertojaksi, joka filmikameran tavoin tallentaa haastateltavan edesottamukset, vaan on itse kaiken aikaa tekstissään läsnä, uskaltaa epäillä ja kummastella omia havaintojaan ja tulkintojaan. Epäilemättä Wallace olisi päässyt helpommalla, jos olisi vain kirjannut ohjaajaneron maneerit ja repliikit ja mennyt kotiinsa naputtelemaan niiden pohjalta nasevan tarinan.
Lopputuloksena olisi ollut lennokas ja vetävä mutta muovinmakuinen journalistinen kertakäyttötuote. 

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Hei, asiaa jälleen. On ikävää että on edes luotu tuollaisia ”niksinurkkia”, näin luodaan jo selvää muottia johon jokaisen on muututtava, jos haluaa että tarina myy. Ja varsinkin ikävää kun niitä luetaan siinä uskossa että se auttaa kasvamaan kirjailijana! Luovuuden aliarvioimista ja tukahduttamista lähinnä opetellaan.

    Ja ne omaperäisemmät kirjoittajat teilataan heti kättelyssä. Miksi niin? Mielestäni eräs syy on kuitenkin se että oletetaan ja odotetaan jo ettei se tuote myy, miksi näin? Eikö mainontaa enään osata käyttää näihin hyödyllisenä. Sillä mainonnalla saa myytyä ihan mitä vaan! Ei tarvisi olla niitä runoilijoita jotka myyvät vain hetken, ja nekin omakustanteita.

    Harmittavaa sillä moni lahjakas runoilija tulee jo näin unohdetuksi.Ja tarinankertoja..

    Ei ole ihme että viihdyn paljon juuri erilaisten blogien parissa, jos haluan saada kunnon tietoa ja kunnon asiaa aiheesta, kenenkään sorkkimatta kuinka sitä tekstiä pitäisi muuttaa! Oppia on blogeissa paljonkin. Ja aitona tarinana, kuten juuri tämäkin blogi!

    Vapaata virtaa..

  2. 2

    Henri K. sanoo

    Ostin Didionin ”Slouching towards Bethlehemin” tuossa joku aika sitten, kun pidin jostain tekstinpätkästään johon olin törmännyt. Täytyy sanoa, että lievä pettymys oli Joan ainakin näiden tekstien perusteella. Jäi kuva ihmisestä, joka on lievästi autistinen ja selvästi narsistinen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *