Häpeämättömyyden voima

”Mitä taas tulee ihmisoikeuksiin, en tietenkään ollut kiinnostunut niistä himpun vertaa; hyvä jos jaksoin kiinnostua mulkkuni oikeuksista.”

Näin hurmaavan rehellisen tunnustuksen tekee Michel Houellebecqin Mahdollisen saaren päähenkilö Daniel, kaikkea hyvää ja kaunista rienaava stand up -koomikko. Kirjailijan ammatin etuihin kuuluu mahdollisuus ryhtyä räyhähengeksi luomiensa henkilöhahmojen välityksellä, lausua sellaisia poliittisesti epäkorrekteja räävittömyyksiä, joiden lausumiseen ei oma kantti riittäisi.

Toimittajat kysyvät toisinaan kirjailijoilta, kuinka paljon heitä itseään on heidän kirjojensa hahmoissa. Minkälaista vastausta toimittajat mahtavat odottaa? Täsmällistä prosenttilukuako?

Houellebecqin kohdalla olisi relevantimpaa kysyä, mitä hänen romaaniensa hahmot kertovat meistä kaikista, nykyihmisistä. Vaikka reilun kahvin juominen on trendikästä, veikkaisin että aika moni laittaa ”oman mulkkunsa” oikeudet ihmisoikeuksien ja muiden ylevien periaatteiden edelle.

Houellebecqin kirjat eivät kaunistele tai siloittele, eivät pehmusta todellisuutta siedettävämmäksi, vaikka juuri sitä ihmiset kaipaavat. Houellebecqin romaanien sankarit eivät puhdistu tai ylevöity, heistä ei tule ihmisoikeuksien julistukselle kuolaavia ihanneyksilöitä.

Moraalinvartijoille Houellebecq ei tarjoa edes moraalisia voittoja. Humaaneja vasemmistolaisia hän piikittelee kirjoissaan säälimättömästi. Mahdollisen saaren päähenkilön mukaan perinteisellä vasemmistolla ei ole poliittiseen keskusteluun muuta annettavaa kuin dogmaattinen antirasismi – toisin ilmaistuna valkoihoisiin kohdistuva rasismi.

Houellebecq koettelee jatkuvasti sietokyvyn rajoja ja usein myös ylittää ne. Eikä paskiainen näytä katuvan tai häpeävän mitään. Hänen kirjojaan on pakko rakastaa, koska niiden vihaaminen tuntuu velvollisuudelta.

Kommentit
  1. 1

    juha saari sanoo

    taas kommentoin turhauttavan vanhaa kirjoitusta, mutta sinä tommi tämän ainakin kai luet:

    1
    Olen juuri aloittanut Mahdollisen saaren. Nappaa kyllä joo. Mutta minusta häpeämättömyyden pehmikkeenä toimii aina se, jos teos on luokiteltavissa taideromaaniksi. Silloin häpeämättömyyttä ei koskaan tarvitse ottaa ihan tosissaan vaan metodina. Sama koskee 80 ja 90 luvun julmia ja vahvasti seksuaalisia postmoderneja romaaneja (Esim. American Psykoa). Niiden kirjoittajat TIEDÄMME ainakin suurella todennäköisyydellä vastakulttuurin edustajiksi, tai ainakin he pyrkivät olemaan sellaisia, poseeraavat sitä.

    2
    Teokset joissa tekijän etiikka katoaa tekstiin antamatta mitään vihjettä kirjailijuutensa turvasta lukijalle, ovat aidosti kipeitä ja hämmentäviä ja maailmankuvaani haastavia. Esimerkkinä käyköön tässä yksi niistä kirjoista, jotka pelastaisin palavasta talosta: James Dickeyn Syvä Joki.

    En ole koskaan päässyt oikein selville, onko se psykologista inhorealismia vai fasismia? Ainakin se on romaani, joka näyttää näiden määritelmien kuuluvan yhden suoran ääripäihin; ne muuttuvat toisikseen jossain vaiheessa ja Jokea lukiessani voin tuntea sen itsessäni. Joki on minulle ehdottomasti haastavampi tapaus kuin esimerkiksi yksikään Dostojevski hyvän ja pahan käsittelyssään (hänet kun myös tietää aina metodikoksi vaikka kyse olisi millaisesta pahuudesta ja haureudesta).

    Dickeyn voima on siinä, ettei hän missään kohtaa anna vinkkiä, mikä on hänen asemansa kirjoittajana tässä julmassa ja ehkä sitten jopa fasistisessa tarinassa (ehkä hän todellakin kaivoi kotipihaansa poteron kommunistien hyökkäyksen varalta ja ehkä hän todella vihaa heikkoutta, mitä aina kirjaa lukessani hänestä epäilen). Mutta samalla hän on viileä, suora ja kirjoittaa huikean kirkkaasti ja kauniisti ja mikä tärkeintä, perustellusti (käännös vaikuttaa hienolta, tosin siinä taitaa olla pari lapsusta). Tämä taito tekee romaanista manipuloivan ansan josta ei ole paluuta samaan kuin lähtiessä.

    En siis tiedä onko Dickey häpeilemätön vai kirjoittaako hän niin kuin ajattelee todellisuuden näkevänsä. Vain jälkimmänen on aidosti hätkähdyttävää. Edellinen maistuu liikaa metodilta, hyökkäykseltä keskiarvoista turvallisuuden tunnetta kohtaan. Ja se on minusta tylsää.

    3
    Ehkä aidosti haastavia ovat lopulta jutut, jotka ovat oman maailmankuvani vastaisia. Jutut, joissa tekijäei anna mitään turvaa lukemiseeni. Mikään ei ole tylsempää kuin pasifistinen sotaelokuva (vaikka olenkin vain pragmaattinen pasifisti). Neljättä Ramboa katson usein: sen manipuloivuus ja militanttius (ja yllättävä tasokkuus elokuvana!) on minulle aidosti haastava ja vaikuttava kokemus.

    Tässä häpeämättömyyden kysymyksessä korkea ja populaari ihan aidosti kohtaavat ainakin omalla kohdallani (Syvä Joki on teoksena hienosti niiden rajalla). Minä kokijana sitten ihan itse vastaan seurauksista. Mielestäni populaarin moralisointi on pelkoa typerän massan hallitsemattomasta käyttäytymisestä sen joutuessa popuaarin vaikutuksen piiriin. Emmehän me koskaan itsestämme ole huolissamme!

    No myönnetään, huoleen on syytäkin, kun muistaa miten hyvin Stalin ymmärsi elokuvan ja Hitler massiivisen spektaakkelin voiman… Kyllä historiasta tietenkin jotain on opittava…

    T. juha

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *