Haluaisin olla saatanan voimakas

Karl-Ove_2149902b

Otsikko ei ole liioittelua. Haluaisin todellakin olla voimakas.

Kun kerron toiveestani ääneen, minulta usein kysytään: ”Mitä hyötyä sulle siitä olisi?” Joskus olen kuullut toiveeni edustavan ”tyypillistä maskuliinista fantasiaa”.

Olisivatko reaktiot samanlaisia, jos sanoisin haluavani olla viisas?

En haaveile vahvuudesta osoitettavissa olevien hyötyjen takia. Minua vain kiinnostaisi elää ihmisenä, jonka attribuutteihin kuuluu fyysinen voima. Saattaa hyvinkin olla, että edustan tässä asiassa typerää ja taantumuksellista ajattelua, mihin kiertoilmaus ”tyypillinen maskuliininen fantasia” epäilemättä viittaa.

Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-romaanisarjan kertojaminä kokee samanlaista vahvuudenkaipuuta.

Romaanisarjan kakkososassa Karl Oven viimeisillään raskaana oleva puoliso Linda jää illanistujaisissa lukkojen taakse vessaan. Paikalle kutsutaan lukkoseppä, mutta hänkään ei pysty auttamaan. Ovi on kerta kaikkiaan jumissa, ei auta kuin potkaista se sisään. Karl Ove kokee olevansa ”miehenä vastuussa Lindasta”, mutta pelkää oven olevan itselleen liian lujaa tekoa.

Paikalla oleva nyrkkeilijä tulee avuksi ja monottaa niin että oven säleet sinkoilevat ympäriinsä. Karl Ove hehkuu häpeästä. Kotona hän pahoittelee Lindalle, kun ei ollut tarpeeksi miehekäs hoitamaan hommaa. Linda on ihmeissään: ”Ethän sinä ole sitä tyyppiä.”

Samassa kirjassa Karl Ove kohtaa illanistujaisissa toisenkin nyrkkeilijän ja lannistuu hänen fyysisestä ylivoimaisuudestaan:

Hän istui siinä notkeana ja rentona, ja joka kerta kun vilkaisin häntä, ajattelin että hän voisi hakata minut kuoliaaksi muutamassa sekunnissa, eikä minulla olisi siihen vastaan sanomista. Se sai minut tuntemaan itseni naismaiseksi. Se oli nöyryyttävää, mutta nöyryytys oli täysin minun omaani, sitä ei voinut nähdä, ei myöskään aavistaa.

Avainsana sitaatissa on ”naismainen”. Neljääkymmentä lähestyvä Karl Ove kantaa yhä sisällään niitä nöyryytyksiä, joita koki yläasteella tullessaan pilkatuksi feminiinisyydestään. Meille nälästä, kurjuudesta ja katastrofeista mitään tietämättömille länsimaalaisille yläasteen piha voi olla läheisin kokemus maanpäällisestä helvetistä.

Minun vahvuudenkaipuuni kumpuaa samanlaisesta lähteestä kuin Karl Oven. En tosin muista, haukuttiinko minua koulussa naismaiseksi, mutta kuuntelemani brittipop edusti ”hinttimusiikkia” ja teki minusta paskiaisten pilailun kohteen. Kovanaamat huutelivat: ”Kuuntelisit, saatana, Popedaa niin kuin muutkin!”

Miten Karl Ove käsittelee vahvuudenkaipuunsa? Miten minä olen käsitellyt sen?

Uppoutumalla kirjoihin. Lukemalla ja – luoja paratkoon – myös kirjoittamalla.

Nyrkkeilijöitä kadehtiva Karl Ove voisi treenaamalla hankkia samanlaiset lihakset, mutta sen sijaan että rääkkäisi itseään kuntosalilla, hän sulkeutuu työhuoneeseensa suoltamaan tekstiä. Minäkään en hakkaa nyrkkeilysäkkiäni tullakseni oikeasti voimakkaaksi. Hakkaan sitä pysyäkseni jonkinlaisessa kunnossa jotta jaksaisin lukea ja kirjoittaa.

Meidän kaltaisiamme paskahousuhumanisteja repii jatkuva sisäinen ristiriita. Emme voisi elää ilman kirjallisuutta, mutta emme myöskään koskaan tule täysin vakuuttuneiksi lukemisen ja kirjoittamisen mielekkyydestä. Tämä asetelma ruokkii älyllistä itseinhoa. Siitä voi laskea leikkiä tai siihen voi yrittää suhtautua välinpitämättömästi, mutta kokonaan sitä ei voi työntää mielestään pois.

Älyllinen itseinho väijyy taustalla, kun Karl Ove ruotii ystävänsä Geirin kanssa elämän ankaria totuuksia: ”Oli vitsi varttua 70- ja 80-luvulla. Se oli pilaa. Me emme tee mitään.” Kirjallisuushistorian maskuliiniset sankarit Yukio Mishima ja Ernst Jünger kiehtovat heitä, kuten myös norjalainen 1920-luvun vitalismi.

Voima, rohkeus, päättäväisyys, kunnia.

Suuria sanoja. Sanoja, joissa on vastustamatonta vetovoimaa. Karl Ove ei kuitenkaan lankea niiden pauloihin, vaan pitää ne käsivarren mitan päässä itsestään. Hän ei tee niistä itselleen ohjelmaa alimittaisen maskuliinisuutensa kompensoimiseksi.

En tee minäkään vahvuudenkaipuustani. Se on minussa, mutta en tunne pakottavaa tarvetta elää sitä todeksi. Taidan olla liian pinttynyt paskahousuhumanisti.

 

***

 

Taisteluni-romaanisarjan nimessä voi nähdä monia ulottuvuuksia. Eräs tärkeimmistä liittyy Karl Oven taisteluun sukupuolirooleista. Hän ei taistele pelkästään niitä vastaan, vaan toisinaan myös niiden puolesta.

Kuusiosaisessa ja kolmetuhatsivuisessa romaanisarjassa riittää jaksoja, joissa Karl Ove yrittää olla itkemättä. Paljon useammin hän kuitenkin antaa kyyneleille periksi.

The Guardianin haastattelussa Knausgård kertoi omaksuneensa lapsuudessaan ahtaan käsityksen maskuliinisesta identiteetistä. Siihen ei kuulunut tunteiden näyttäminen tai itkeminen. Ankarana roolimallina toimi isä, jonka edessä romaanin Karl Ove tuntee itsensä vielä avuttomammaksi kuin voimaa uhkuvien nyrkkeilijöiden edessä.

Aina kun Karl Ove itkee, hän häpäisee isänsä edustaman miesihanteen. Se on taistelu, jota hän ei voi voittaa, eikä hän lopulta edes yritä voittaa sitä. Ahdas käsitys maskuliinisuudesta pitää häntä otteessaan, mutta hän ei anna sen määrittää käytöstään tai ajatuksiaan.

Knausgårdin tavassa laittaa Karl Ove itkemään on aistittavissa isäkapinaa.

Jos kyynelet tirahtaisivat silloin tällöin, ne elävöittäisivät tarinaa. Mutta kun romaanisarjan sivut ovat suorastaan kyynelten tahrimat, niistä nousee uhman elementti. Karl Oven on hävittävä taistelunsa itkemistä vastaan mahdollisimman näyttävästi. Silloin tappiossa siintää voiton aavistus.

”En puhu tunteista, mutta kirjoitan niistä paljon. Lukeminen, se on feminiinistä. Kirjoittaminen, sekin on feminiinistä. On järjetöntä ajatella niin, todella järjetöntä, mutta en mahda itselleni mitään”, Knausgård sanoi The Guardianille.

Tunteiden lisäksi romaanisarjassa kirjoitetaan paljon kodin arkeen liittyvistä asioista. Karl Ove kokkaa, pyykkää, siivoaa ja leikkii lastensa kanssa. Kristina Carlson arveli Suomen Kuvalehden kolumnissa, että Knausgårdin suosion salaisuus on siinä, että hän kirjoittaa kuin nainen. Se pitänee osittain paikkansa.

Mutta kuten edellä sanoin, Taisteluni ei ole (pelkästään) voimaannuttava sukupuolirooleista vapautumisen kertomus.

Karl Ove ei tunne oloaan kotoisaksi Ruotsissa, vaan kokee sosiaalista edistyksellisyyttä ja sukupuolineutraaliutta korostavan ilmapiirin kaksinaismoralistisena. Kuten hän sanoo, Ruotsissa on vain ”johtavia mielipiteitä”, ei toisinajattelua. Mielenkuohussaan hän elättelee toisinaan haaveita kansankodin tuhoutumisesta.

Eli niin ahtaana kuin Karl Ove kokeekin isänperintönä saamansa miesihanteen, hän ei pysty eikä edes halua ”vapautua” siitä lopullisesti.  Vihoviimeistä hänelle olisi leimautua homoksi tai tulla homon iskuyrityksen kohteeksi. Romaanisarjan viidennessä osassa Karl Ove kokee helpotusta, kun baarissa seuraan lyöttäytynyt mies osoittautuu tavalliseksi heteroksi.

 

***

 

Mistä Knausgårdin kaltainen älyllistä itseinhoa tunteva kirjailija haaveilee? Tietysti siitä, että kirjoittaisi saatanan painokkaan romaanin.

Knausgårdin toive toteutui, ja vieläpä niin, että yhden romaanin asemesta hän tuli kirjoittaneeksi yhteen pötköön kuusi.

Saattaa johtua henkilökohtaisista fiksaatioistani, mutta näen Taisteluni-romaanisarjan kirjallisissa lähtökohdissa kosolti miehistä uhoa ja uhmakkuutta.

Knausgård tekee selväksi, ettei halua kirjoittaa hyvää tai edes loistavaa kirjaa, vaan sellaisen, joka laittaa uusiksi koko kertomakirjallisuuden. Perinteinen romaani on kangistunut kaavoihinsa ja menettänyt elinvoimansa. Tarvitaan uudistajaheeros palauttamaan voima, rohkeus ja kunnia.

Jos sisällön tasolla Taisteluni-romaanisarjaa hallitsee isäkapina, muodon tasolla hallitsevaksi nousee kapina kirjallista kulttuuria vastaan. Ennen kuin Knausgård alkoi kirjoittaa omasta elämästään, hän oli ajautunut tekstiensä kanssa umpikujaan. Narsistisille kirjailijoille ominaiseen tyyliin hän tulkitsi henkilökohtaisen umpikujansa kulttuurikriisiksi:

Aina kun luin jotakin, minulle tuli tunne että se oli jonkun keksimää. Ehkä se johtui siitä että olimme täydellisesti fiktion ja kertomusten miehittämiä. Niille oli tapahtunut inflaatio. (…) Se oli kriisi, tunsin sen ruumiini joka osassa, tietoisuuteeni levisi jotakin kyllästettyä, ihramaista, sillä kaiken tämän fiktion ydin, tosi tai epätosi, oli samanlaisuus ja se että sen etäisyys todellisuuteen nähden oli vakio, siis samaa.

Taisteluni-romaanisarja on yritys palata alkuperäiseen ja juurevaan, muodostaa välitön yhteys todellisuuteen ilman etäännyttäviä muotorakenteita, fiktion ihraa. Siinä onnistuakseen Knausgårdin oli tietysti epäonnistuttava. Lukijoiden onneksi niin myös kävi.

Kymmenien sivujen yksityiskohtaiset kuvaukset lukiolaisbileistä, lastenkutsuista tai uudenvuodenjuhlista luovat välittömyyden tuntua, mutta se syntyy kirjallisista silmänkääntötempuista aivan kuten tavanomaisen kertomakirjallisuuden luoma todellisuusilluusio. Knausgårdin kaunokirjallinen presentismi nojautuukin mitä perinteisimpään idealistiseen ajatukseen pääsystä kieltä ja kerrontaa edeltävään tilaan, jossa lukeminen muuttuu kokemiseksi.

Mitä katsomme, kun katsomme torinäkymää esittävää maalausta? Maalausta vai torinäkymää? Tietenkin edellistä. Sama pätee Knausgårdin elämänmakuisiin vuodatuksiin. Ne ovat elämänmakuisia, eivät elämää. Jokainen Karl Oven itkemä kyynel on vain painomustetta ja paperia.

Mutta koska Knausgård on kirjoittajana saatanan voimakas, haluamme ajatella toisin. Kirjailijan lihakset ovat täysin kuvitteelliset. Silti ne vaikuttavat lukijoihin väkevästi.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    “A weak man is not as happy as that same man would be if he were strong. This reality is offensive to some people who would like the intellectual or spiritual to take precedence. It is instructive to see what happens to these very people as their squat strength goes up.”
    ― Mark Rippetoe, Starting Strength

    • 1.1

      tommimelender sanoo

      Olen pitkälti samaa mieltä sitaatin kanssa. Voiman ja kunnon nostaminen tekee olon kaiken kaikkiaan paremmaksi. Mutta siinä ei ole minun mielestäni mitään offensiivista. Ihan järkeenkäypää. En myöskään ole lopulta kauhean innostunut älyn ja fysiikan asettamisesta vastakkain.

  2. 2

    jope sanoo

    No, Karl O todella tuntee ja kirjoittaa noin, tai siis muun muassa noin. Onhan sillä muitakin hyviä pointteja ja hyvää tekstimassaa. Mutta on pakko sanoa, että silti hän, kuten meistä useimmat, jää pelkäksi katselijaksi – sen miehisen voiman toteuttamisen ulkopuolelle. Voi olla hyväkin juttu perheelle. Ihan normimies lievässä flirttailussaan maskuliinisuuden kanssa: jää ajatuksen tasolle.

    Mielenkiintoista on kuitenkin miksi noin monet miehet silti tunnustavat kaipaavansa jotakin tuollaista? Hännikäinenhän on nyt tästä taas julkaissut ajatuksiaan. Humanistit muuten taitavat hakata nykyään paljonkin kattoon kiinnitettyjä nyrkeilysäkkejään, olen kuullut, mutta pelkäänpä että enemmän kyllä vain esteettisen vaikutelman vuoksi. Raivoa härkää meistä tuskin saa.

    Mutta jotakin on ilmassa ihan selvästi. Karl Ove sekä takoo säkkiään että kokkaa ja hoitaa kotia kuten Tommi kirjoitti. Hei, voit saada nyt kaksi yhden hinnalla! Siksikö noin suuri naislukijoiden suosio. Pehmä norjalaisvillapaitamies joka silti vähän pörhistelee?

    Timo Hännikäinen, kalpea klassinen konservatiivi, joka puhuu myös maskuliinin fyysisen puolesta ei herätä vastaavia suojeluviettejä älyn suosimiseen taipuvaisissa naislukijoissa kai lainkaan. Epistä, hah! Karl Ove, jonka kirjoista minäkin olen kovasti pitänyt (varsinkin osat 1,2, 5) on samaan aikaan Mishima-fani JA kakkavaipanvaihtaja-isä. Mishimaa, japanilaiseksi natsiksi tuomittua, tuskin annettaisiin kenellekään muulle anteeksi. Onko tässä logiikassa kysymys siitä kuuluisasta…… logiikasta (en uskalla sanoa, hah)?

    jope

    Vinkki, Knausgårdin En Tid för allt, joka tuli ennen Taisteluni-sarjaa on myös hyvä kirja. Kirja enkeleistä ja paljosta muustakin. Kirja liikkuu ajassa ja paikassa aika villisti. Luin huonolla ruotsillani, pidin.

    • 2.1

      tommimelender sanoo

      Minun mielestäni Knausgårdia ja Hännikäistä ei oikein voi verrata toisiinsa. Kuten tuolla merkinnässä sanon, hän pitää ne maskuliinisuuden toteemiajatukset kuitenkin välimatkan päässä itsessään. Ei koe lopulta mielekkääksi, rehelliseksi tai itselleen sopivaksi sitoutua niihin tai ohjelmallistaa niitä. Hänessä jännällä tavalla sekoittuvat kirjallinen narsisti ja montaignelainen skeptikko, kuten aika monessa muussakin esseistisessä miespuolisessa kirjailijassa.

      • 2.1.1

        tommimelender sanoo

        ”Hän” on tuossa edellisessä kommentissani siis nimenomaan Knausgård…

    • 2.2

      Malkuth sanoo

      Jope, aika paljon tuosta Hännikäisen ärsyttävyydestä menee miehen tekopyhyyden piikkiin. Knausgård on yksinkertaisesti selvänäköisempi omia heikkouksiaan kohtaan ja siksi kirjoittajana älykkäämpi. Voihan Hännikäistä sen takia ”rohkeaksi” tai ”vähemmän turvalliseksi” kutsua, mutta ei ihmisestä tule rohkeaa vain sillä, että se kirjoittaa tyhmästi.

      Ei nimittäin tule äkkiseltään mieleen toista sellaista tyyppiä, joka olisi niin kärkkäästi syyttämässä muita uhriutumisesta ja liberaalista lepsuudesta, ja sen jälkeen paiskautuisi itse aivan täysillä juurikin liberalismin sallimaan hellään uhriutumiseen, kun voi voi, kun on niin vaikeaa minulla tässä nyt taas. Itse en haluaisi, että Timo H:sta tulisi jokin virallinen ”konservatiivin kuva” tässä maassa.

      Se että miehestä edes keskustellaan kuvaa lähinnä sitä kuinka tavattoman vähän tarvitaan polemiikin herättämiseksi pienissä piireissä. Mitään se ei kyllä edistä, paitsi kirjailijan oma-arvontuntoa, kun voi taas tuntea olleensa oikeassa. Näinhän sekä konservatiivinen että liberaali uhriutuminen toimivat: itse on sitä enemmän oikeassa mitä enemmän muut näyttävät, että eipäs, kun olet väärässä (ja näin Timo H on myös julkisesti sanonut, pitäessään kirjoituksiaan relevantteina juuri siksi, koska niitä kritisoidaan).

      Vitsi käy vanhaksi nopeasti. Knausgård kirjoittaa punnitummin, hänen on helpompi puolustaa silloin itseään, koska hän ei vajoa tekopyhyyteen. Kirjoittajana hän on siksi mielestäni moninverroin rohkeampi kuin Timo H. Mitä rohkeutta anonyymin nettikirjoittelun aikana on ”sanoa asiat suoraan”? Asioiden sanominen punnitusti ja älykkäästi taas on aidosti harvinaista.

      Sanottava on, että Mishimankin ihailu on nurinkurista. Mishiman elämä ja erityisesti kuolema olivat mustaa komediaa. Nobelia ei tule, joten turhamainen kirjailija yrittää vallankaappausta. Japanin itsepuolustusjoukot nauravat tämän pihalle hänen ilmestyttyään parvekkeelle mesoamaan. Siitä sitten leikkauttamaan omaa päätä irti, paitsi että meni sekin yritys sitten aivan poskelleen. Täyttä slapstickiä.

  3. 3

    jope sanoo

    Joo, eihän heitä mitenkään rinnastaa voi, se on selvä, Karl Ove on loppujen lopuksi ihan mainstreamia radikaaleimmissakin ajatuksissaan, klassinen romantikko jopa 1600-luvun kaipailuineen jne. Otin Timon vain esiin kun hän on kirjoittanut miehen maskuliinudesta ihan juuri ja Hännikäisen maskuulinisuus-puheen aika moni ottaa raskaasti, kun taas nämä kulttuuriväen lemmikit (mm. Knausgård) puhuessaan maskuliinisuudesta otetaan vastaan tervetulleena miesnäkökulmana…
    Tosin jotakin samaa konservatiivistakin mielestäni herroista löytyy, jos hakemalla hakee. Mutta Karl Ove tekee sen ihan kaiken turvallisen ja korrektin rajoissa. Knausgård ei ole myöskään pamfletisti, vaikka esseeproosan, tai lyyrisen esseen, puolella välillä käykin (varsinkin siinä mainitsemassani vielä suomentamattomassa kirjassa), vaan ihan selkeä fiktiivinen romaanikirjailija, ja myös silloin kun hän luo sen hienon koukuttavan illuusion hänen todellisessa valokuvantarkassa todellisuudessaan mukana olemisesta Taisteluni-kirjoissa.
    jope

    • 3.1

      tommimelender sanoo

      Knausgård itse ei tunnu mieltävän itseään erityiseksi kulttuuriväen lemmikiksi. Näin hän kirjoittaa Taisteluni vastaanotosta Ruotsissa esseekokoelmassaan Själens Amerika:

      ”Den romanen har annars i svenska medier kallats fascistisk, intimfascistisk (av Ebba Witt-Brattström, i Dagens Nyheter) och flera gånger har jag jämförts med Anders Behring Brieivik (bland annat i Dagens Nyheter, av Maria Sveland). Eftersom jag varken kan se likheten med Breivik eller betraktar mig som kvinnohatare eller rasist har jag varit tvungen att gå några ronder med mig själv, för det råder inget tvivel om att de verkligen menar vad de säger,..”

      • 3.1.1

        jope sanoo

        Tuo Knausgårdin kommentti ilahduttaa. Hienoa jos pääasiassa arjesta rehellisesti kirjoittava voi saada aikaan tuollaisia reaktioita, vaikka ei edes varmasti ole pyrkinytkään siihen, vaan pelkästään hyvään proosaan.
        Tuo kertoo myös siitä miten hypnotisoitu maa nimenomaan Ruotsi nykyään on. Ruotsi on määritellyt korrektin kielen ja hyväksytyn niin voimakkain linjanvedoin että varjellessaan näitä rajoja, se muodostuu jo parodiaksi edustamistaan ”arvoista.” En ole ainoa joka näkee näin. Strindberg kohtasi vastaavaa aikanaan, mutta ajatus että AS kirjoittaisi tänään niin kuin kirjoittaisi on täysin mahdoton. Nykyään rasisti, fasisti, natsi-leimoja lyödään naapurimaassa aivan mainstream-ihmisten otsiin. Ilmiö on nähtävissä voimakkaasti mm. ruotsalaisten lehtien kolumnikulttuurissa, joka on hyvin aggressiivista vähänkin palmelaisen kielipelin ulkopuolelle lipsahtaneita kohtaan.
        Jo ihan tavanomainen klassinen konservativismi on ruotsalaiseliitille helvetin esikartano.
        Tiesin toki että Knausgård on saanut kritiikistä osansa, vaikka sitä on hyvin vaikea kuvitella miehestä ja hänen taiteestaan joka liikkuu mielestäni sittenkin vielä hyvin, hyvin turvallisilla vesillä. Joka tapauksessa hieno kirjailija, mutta vaaraton yhteiskunnan valtavirralle kuten kirjailjoista (ja meistä muistakin) suurin osa. Mutta ehkä norjalainen vastarintamies herää hänessä ja saamme pohjoismaiseenkin kirjallisuuteen Korrektin Tabun kolistelijoita. Esteettinen rajuus on taidemaailmassa nähty. Jää vaan korrektin kyseenalaistaminen.
        En kuitenkaan usko, skandinavismi =(sosiaali)demokrattinen poliittis-filosofinen hybridi imee mehut miehestä kuin miehestä, taitelijasieluista puhumattakaan. Aina on turvallinen ja pehmeä estetiikka, jossa ei tule loukanneeksi ketään ja jossa voi ”julkaista.”
        Själens Amerika täytyy lukaista pian. Kyllä KOK herättää kiinnostusta pohjoismaisista tekijöistä juuri nyt enemmän kuin kukaan muu.

        jope

  4. 4

    jope sanoo

    Ruotsissa menossa nyt parhaillaan varsinainen Knausgård vastaan Ruotsin poliittiseen korrektiuteen hypnotisoitu media -ottelu. Mm. Jonas Gardell hyökännyt Knausia vastaan, samoin monet lehdet. Taustalla Knausin ensimmäinen kirja, ja ”väärät” mielipiteet.
    DN:ssä Knausgård julkaisi oman vastineensa, joka kannattaa lukea. Iso juttu, laaja aihe yhteiskunnallisesta moraalista kirjalliseen moraaliin, kuvaus Ruotsista ”kyklooppien” maana. Voi liittää myös aika pitkälti Suomeen.

    Hesari ei ilmeisesti saamieni tietojen mukaan julkaise/käännä (ei uskalla?)Knausin tekstiä vaikka yhteiskunnallista ja kirjallista merkittävyyttä tuolla miniesseellä olisi, ja vaikka vastaavia (Grass mm.) on julkaistu ennen.
    Taustalla ”väärät” käsitykset, ”väärä” asento meilläkin…

    (Kai nyt Suomen Pen hoitaa tonttinsa ja puolustaa Knausgårdin oikeutta kirjoittaa romaaneja ilman mediavainoa?)

    jope

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *