Haavikkolainen ahdistus

Jarmo Papinniemi kirjoittaa kirjasta, joka on minulle eräs merkityksellisimpiä kotimaisia teoksia (osittain kirjallisista, osittain henkilökohtaisista syistä). Luin Paavo Haavikon Yritys omaksikuvaksi niihin aikoihin kun se ilmestyi eli vuonna 1987. Opiskelin silloin ensimmäistä vuotta kirjallisuutta yliopistossa, ja vasta myöhemmin olen tajunnut, kuinka terveellistä oli silloin lukea Haavikon illuusiottomia kiteytyksiä.

”En rupea runoilijaksi. En anna periksi, siinä.” Jotenkin tähän tapaan Haavikko väittää ajattelleensa. Huomiot menevät tietysti suurelta osin kirjallisen Paavo Haavikon, itse luodun romaanihenkilön piikkiin, mutta silti: kuinka hyödyllisiä neuvoja kirjailijaksi aikoville nuorille miehille ja naisille.

”Elää, kirjoittaa, ansaita rahaa, ja hoitaa asioita”, Haavikko toteaa. Kuuntelevatko kirjailijanalut tällaisia sanoja? Eivät kuuntele, omaksi vahingokseen.

Papinniemi kertoo merkinnässään, että häntä häiritsee Haavikon tapa koko ajan kiistää ”arvo kaikelta, etenkin kirjallisuudelta ja lukemiselta.” Toki Haavikko näin tekee, mutta tämä kiistäminen on eräs hänen tuotantonsa pohjavirtoja, pitkä ja rönsyilevä rooliruno, joka läpäisee miltei kaikki hänen tekstinsä.

Omalla tavallaan Haavikon tekstit ovat modernin kirjailijan ahdistuksen monumentteja. Niitä sävyttää toisaalta tietoisuus kirjallisuuden vähäpätöisyydestä ja toisaalta kyvyttömyys vapautua kirjallisuudesta, päästä siitä eroon, elää oikeaa elämää vailla kirjailijuuden, tradition kantajan, taakkaa ja vastuuta.

Konkreettisimmin tämä ristiriitaisuus ilmenee siinä, että vähätellessään kirjallisuuden merkitystä Haavikko samalla kirjoittaa mitä täysipainoisinta kirjallisuutta.

Mielestäni haavikkomainen kirjallisuusahdistus on rehellistä, hyvää. Ennemmin sitä kuin ponnettoman jankkaavia väitteitä kirjallisuuden välttämättömyydestä yleissivistyksellemme ja ihmisenä olemisellemme.
Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Veit sanat suustani. Jotenkin tuntuu siltä, että ”luovuudesta” ja sen iloista kirjoittavat eivät välttämättä tiedä mistä puhuvat. Haavikko kuvaa luomisen tuskaa, miten haluaa siitä irti. Muistan, miten muutama vuosi sitten Tuula-Liina Varis ihmetteli, kun Haavikko sanoi hänelle, ettei alkaisi kirjailijaksi nyt, jos saisi asioista uudelleen päättää.

  2. 2

    sanoo

    Vähän banaalisti asian voisi ilmaista niin, että jos haluaa elää suhteellisen onnellista elämää, ei kannata ruveta kirjalijaksi. Toisaalta, jos on lähtökohtaisesti suhteellisen onnellinen, tuskin edes tuntee tarvetta kuluttaa elämäänsä pistämällä sanoja peräkkäin.

    Tietysti kirjalijuuden voi mieltää viraksi, mutta silloin pitäisi olla Ilkka Remes.

    Onnellisuudesta puheen ollen: pakko siteerata taas Flaubertia: ”Onnellisuuden edellytykset ovat typeryys, itsekkyys ja hyvä terveys. Mutta jos typeryyttä puuttuu, ei näistä kahdesta muustakaan ole iloa.”

  3. 3

    sanoo

    Kyllä usein tuntuu, että Haavikon puhetapa on diivailua ja flirttailua. Hänen tyylilajinsa proosassa ja haastattelupuheessa on hyperbola: suuri käy mitättömäksi, pieni jättimäiseksi.

    Toki taidokkaasti lausuttuna näin syntyy mielenkiintoisia ajatuksia ja hyvää kirjallisuutta.

  4. 4

    Anonymous sanoo

    Iästä huolimatta on edelleen hyvä terveys. Useimmiten ajattelen omaa hyvinvointiani. Lisäksi olen iän myötä tajunnut olevani typerä.

    Olenpa hyvin onnellinen ihminen. En ole edes kirjailija.

  5. 5

    "Ilo tavata ja reipas" sanoo

    Taas iloinen ja omakohtainen tunnustus. Otan kantaa kahteen seikkaan. En ole onnistunut puheenalaista teosta hyllyistä ja pinoista jäljittämään, vaikka täällä se jossain on. Arvostan ja lainaan siis muistista. Luin sen kanssa kun se ilmestyi, ja se oli sikälikin merkittävä, etten ollut aiemmin Haavikkoon tutustunut. Myöhemmin olen kyllä sisäistänyt tai ainakin toistuvasti käynyt kaiken sillä nimellä julkaistun läpi. Ahdistuksesta olen hivenen eri mieltä ja korostaisin poljentoa. Se oli ilmestyessään aivan omalaatuinen ja arvaamaton, kyeten tuottamaan odottamattomasti mieleen jääviä kuvia. Eikö siinä jossain kohtaa kertoja tapaa jonkun, luultavasti vanhempi sukulaisnainen, ja tule miettineeksi: ”Kenet hän minussa näki?”

    Tämä on asia joka usein palaa mieleen kun päädyn ihmisiä tapaamaan, tai todistamaan kun he tapaavat toisiaan. Jotta missä määrin he tapaavat muistipohjaisia olioita, fantasmia, ja miten ne havainnot ehkä ovat olennaisempia ja ehkä kohdallisempiakin kuin se pintapuolinen (nähty, tunteva, aatteinen) olento joksi jokainen itse itsensä kokee kuvitella.

    Myös kirjan avaus on unohtumaton, samaan tapaan kuin se sukupolvensa jättiläinen joka aloitti jonkin pakinan fraasilla ”Tarina on tyypillinen, joten kerron.” Eikö tämä ole nimenomaan se kirja joka ilmoittaa alkavansa kolmella lauseella?

    Mutta ahdistus. Pitäisin sitä pelkkänä puhdistusharjoituksena, projektina tyhjentää maailmaa siten, että hyvin konkreettinen pääsee työntymään pintaan. Ja perimmältään sinä haahmoituksena kaiken turhuudesta turhassa maailmassa, missä romanttinen ja klassistinen maailmanote yhdentyvät. Kuin eleenä jolla teksti luo itselleen tilaa. Siis, ihmisen maailmassa sijaitsemisen perustilana. Jolle monentyyppisiä ehtoja ja juttuja pääsee rakentumaan. Jotka sitten, mainitulla ihmeellisellä poljennolla, ovat milloin aivan ilmeisiä, milloin täysin ällistyttäviä. Vaikka kirjassa tiettyjä mytologisoivia tendenssejä voi havaita en menisi niin pitkälle että kutsuisin Haavikkoa romaanihenkilöksi.

    Niin. Iloisena kirjana mä sitä pidän. Etenkin kun yhtäkkiä tulee jakso nimeltään ”Suunnitelma loppuelämän varalle”.

  6. 6

    sanoo

    ”Ahdistuksesta olen hivenen eri mieltä ja korostaisin poljentoa.”

    Kaikin mokomin.

    Kyseinen kirja tai mikään muukaan Haavikon kirja ei missään nimessä tyhjene noihin lyhykäisiin huomioihin, joita merkinässäni esitin. Enkä minäkään ole Haavikosta ja tästä nimenomaisesta ahdistuksen aspektista kaiken aikaa samaa mieltä, itseni kanssa siis.

    Voisin kirjoittaa tästä pitempään, jos voisin nyt paremmin, satun olemaan vatsataudissa.

    Muistat hyvin asioista Yrityksestä. Se todellakin alkaa tuohon tapaan kuin sanot: ”Tämä omakuvan luonnos alkaa kolmella lauseella. Yksi: muisti on aisti jonka kohteena on omistaminen. Kaksi: alusta alkaen maailma teki minuun suuren vaikutuksen. Kolme: minä istun käsikärryissä liiterinj avattujen ovien edessä…(tarina lähtee liikkeelle ensimmäisestä lauseestaan…)

    Juu, toinen ihminen on yhtä paljon tai enemmän kertomus tai kuvitelma kuin toinen ihminen.

    Ja juu, Haavikko on vähemmän romaanihenkilö kuin historian suurmiehet heistä kirjoitetuissa elämäkerroissa ja historiallisissa teoksissa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *