Franzenin tapaus

”Eikö se ole jonkinlainen Amerikan Juha Itkonen?” Näin arveli eräs tuttu kirjailija Jonathan Franzenista. Luulen, että samanlainen käsitys on monilla muilla, jotka ovat kuulleet Franzenista, mutta eivät lukeneet hänen kirjojaan.

”Amerikan Juha Itkonen” -vertaus tarkoittanee, että Franzenin romaanit mielletään lukuromaaneiksi, joista suuri yleisö tykkää ja joita myös monet kriitikot pitävät ansiokkaina teoksina, mutta jotka eivät pakota ketään pohtimaan käsityksiään romaanin ilmaisumahdollisuuksista, kysymään, mitä muuta romaanimuodolla voisi saada aikaan kuin vetäviä tarinoita ja vereviä henkilöhahmoja yleishumaanilla eetoksella kuorrutettuna.
Olen lukenut viime päivät Franzenin Freedomia, joka lienee kirjasyksyn puhutuin teos Atlantin takana. Monet ovat jopa ehtineet julistaa sen 2000-luvun ”suureksi amerikkalaiseksi romaaniksi”, mikä jo sinänsä olisi hyvä syy inhota kirjaa ja jättää se lukematta. Ei kuitenkaan kannata jättää. Paitsi että Freedom on ansiokas lukuromaani (niin ansiokas, että jos Juha Itkonen joskus yltää samaan, fanfaarien on syytä raikua), se on myös kirjallisesti mielenkiintoinen teos. Ei kuitenkaan siksi, että se näyttävästi rikkoisi ja kyseenalaistaisi romaanikerronnan konventioita, vaan paradoksaalisesti juuri siksi, että se ei semmoisia temppuja tee.
New York Review of Booksin arvostelussa sanotaan Franzenin kirjoittavan aivan kuin kirjallisuudessa ei olisi koskaan ollut modernismia tai postmodernismia. Toisin sanoen hän käyttää pitkälti 1800-luvun romaanikerronnan välineistöä. Henkilöiden ja miljöön kuvauksessa on balzacmaista pieteettiä ja pikkutarkkuutta. Juonenkuljetus taas on vanhahtavan verkkaista, tapahtumat etenevät laajalla rintamalla, kasautuvalla painolla. Vaikka kerronnassa on ajan patinaa, Freedom on tyystin toisenlainen romaani kuin vaikkapa Thomas Pynchonin Mason & Dixon, jonka kieli jäljittelee pikkutarkasti 1700-luvun kieltä, mutta jonka kerronnalliset strategiat korostavat historiallisen ajankuvan monihahmotteisuutta, pakenevuutta. Yksinkertaistettuna: Mason & Dixon on vanhanaikaisella kielellä kirjoitettu postmoderni historiallinen romaani, Freedom taas nykykielellä kirjoitettu aikalaisromaani, jonka kerronta on vanhanaikaista ja josta puuttuvat lähes totaalisesti postmodernit piirteet.
Franzenin tietoinen ajan virrassa seisominen tuntuu hieman hämmentävältä, kun muistetaan että hän oli David Foster Wallacen sydänystävä ja istui monet pitkät illat DFW:n kanssa keskustelemassa romaaneista ja niiden tekemisestä. Eikö DFW:n ajatuksista tarttunut mitään Franzenin kerrontaan? Freedomin perusteella voisi uskoa, ettei Franzen ole Infinite Jestistä koskaan kuullutkaan. Mieleeni nousee katkelma David Lipskyn kirjasta Although Of Course You End Up Becoming Yourself. Siinä Lipsky matkaa DFW:n kanssa kirjakiertueella ja keskustelee yhdestä sun toisesta asiasta. Eräässä kohdassa he puhuvat romaanikerronnasta ja Lipsky tunnustaa olevansa ”realismifani”. Tämä kommentti paljastaa, kuinka etäällä Lipskyn kirjallisuuskäsitys on DFW:n vastaavasta, ja on jopa huvittavaa huomata, että Lipsky ei tunnu sitä tajuavan. Kun DFW tähdentää romaanikerronnan konventioita rikkovan proosan pystyvän kuvaamaan nykyihmisen maailmassa olemisen kokemuksia huomattavasti perinteistä realismia syvemmin, Lipsky inttää Tolstoin romaanien tuntuvan vielä nykypäivänäkin hyvin todellisilta.

”Yeah, but life now is completely different than the way it was then. Does your life approach anything like a linear narrative? I’m talking about the way it feels, how our nervous system feels”, DFW vastaa Tolstoita haikailevalle Lipskylle. Käviköhän Franzen samanlaisia keskusteluja DFW:n kanssa? Ihan varmasti kävi, ja epäilemättä Franzen on kirjallisesti huomattavasti sofistikoituneempi kuin Lipsky. Olisikin mielenkiintoista tietää, miten Franzen vastasi DFW:lle kysymyksiin siitä, mitä konventionaalisella romaanikerronnalla on annettavanaan nykypäivänä. Omanlaisensa vastaus on tietysti se, että Franzen on kirjoittanut Freedomin kaltaisen romaanin, joka epäilemättä miellyttää Lipskyn kaltaista realismifania.

Itse odotin Freedomia lukiessani, että romaanista paljastuisi jokin salakavala kerronnallinen jekku, joka laittaisi asetelmat kertaheitolla päälaelleen. Mielessäni takoi, että eihän tämä voi olla pelkkä ansiokas lukuromaani, täytyyhän tässä olla muutakin, koska Franzen kiistatta on amerikkalaisen nykyproosan parhaita kykyjä. Mutta ei. Franzenin kerronnassa ei ole postmoderneja sivujuonteita tai salakäytäviä, ei ironisia pistoja. Hän tekee romaania 1800-lukulaisella kaavalla niin vilpittömästi ja tinkimättömästi kuin suinkin.

Onko tämä Franzenilta jonkinlainen statement? Onko vakavahenkisen romaanikirjallisuuden hänen mielestään palattava kokeilevalta, perinteisiä kaavoja rikkovalta tieltä kohti traditiota? Onko vanhanaikaisen romaanin kirjoittaminen ja postmodernismin täydellinen sivuuttaminen harkittu kapinaele? Nämä ovat kiintoisia kysymyksiä, joihin en ole toistaiseksi keksinyt hyviä vastauksia. Luulen, että minun pitää laajentaa tätä pohdintaa esseeksi. Mutta jo se, että Freedom pistää aivot näin kiivaasti raksuttamaan tekee siitä minulle merkittävän kirjan.

Entäpä mistä Freedomin suuressa suosiossa on kyse? Siihen lienee helppo vastata: suuri yleisö kaipaa korkeatasoisia romaaneja, jotka se voi lukea ahmien. Toisin sanoen romaaneja, jotka antavat samaan aikaan taide-elämyksen ja lukunautinnon. Freedom on nyt julistettu tämän syksyn viralliseksi laaturomaaniksi. Ensi syksynä vastaavaan asemaan nostetaan jokin toinen kirja. Niin se käy. Eikä Franzen tietenkään sille mitään mahda.
Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Tolstoin maailma oli täsmälleen rakennettu niin kuin hänen romaaninsa, arkkitehtuuri on yksi yhteen. Mutta tuolla arkkitehtuurilla ei voi kuvata tarkasti oikein mitään muuta. Tottakai Tolstoin romaanit tuntuvat todellisilta koska ne ovat tarkkoja kuvia elämän organisaatiosta, joka on nykymaailman elämän organisaatiolle vieras, mutta silti ehkä mielikuvitusrikkaimpien ihmisten mielestä mahdolliselta tuntuva.

    ***

    Koko tuo jenkkien keskustelu on täysin mieltä vailla.

  2. 2

    sanoo

    Äh, kommentoin, ennen kuin loppuun ja tulin suomentaneeksi vain tuon seuraavan DFW sitaatin:)

    Aikakausi voi olla muuttumassa, ja se vaatii myös kerronnan arkkitehtuurilta muutoksia.

    Riippuu mitä haluaa, järjestää vai sotkea.

    Silti voi jäädä jäljelle ne täsmälliset syyt, joiden takia nuo 1800-luvun tyylilajit eivät sellaisenaan kantaneet maailman tappiin.

    Balzac ei toiseksi ole vain tyyli, vaan vähän muutakin. Mitä se vähä on, en tiedä. Onko sellaisia ihmisiä enää näinä lajien sukupuuttojen aikoina.

    Kyllähän Laila Pullinenkin tekee litografioissaan Leonardoa kaukana ”sottapyttytaiteen” ilmanaloista.

  3. 3

    sanoo

    ”Koko tuo jenkkien keskustelu on täysin mieltä vailla.”

    Tämä purskahdus kuvaa kai enemmän sitä vastenmielisyyttä, jota koen tiettyä maailmanjärjestyksen kiteytymistä kohtaan (kun kysymys ei ole omasta mielestäni niin hienosta jutusta) ja tietoisuudesta, joka alkaa vähitellen menettää otteensa siitä, että tuo maailmanjärjestys on vain yksi mahdollinen, eikä suinkaan mikään lopullinen (vaikka ehkä järjestyksessä viimeinen)totuus ihmisestä.

    Täällä Venäjän rajalla asiat näyttävät kuitenkin vielä vähän värikkäämmiltä ja elävämmiltä… on ikään kuin vähän enemmän auki noita kysymyksiä.

  4. 4

    sanoo

    ”Balzac ei toiseksi ole vain tyyli, vaan vähän muutakin.”

    Näin juuri. Ja siksi luenkin mieluiten ”balzacilaista” proosaa Balzacin itsensä tekemänä. Kun Balzacista puhutaan tuolla tavalla kuin minä tuossa merkinnässä, häntä käytetään vain nimilappuna. Nimilapun voisi vaihtaa joksikin toiseksikin.

  5. 5

    sanoo

    Toisaalta Tolstoi on hämmentävä romaanimuodolla kokeilija. Vannon, etten ole koskaan tavannut venäläistä Nehljudovia. Voisin lyödä vetoa, ettei sellainen mies ole venäläisen, eurooppalaisen tai koko maailman geneettisten variaatioiden puitteissa mahdollinen. Kysymys on maailman epärealistisimmasta romaanihenkilöstä, joka on Kristusta käsittämättömämpi — ja ihmiset tietysti pitävät juuri sitä aitona venäläisyytenä — jopa venäläiset itse. Olen varma, että Tolstoi on ollut monta kertaa kuolla nauruun kirjoittaessaan tuota suurta Ylösnousemuksen ”realismiaan”. On se mieletön 800 sivun parodia, sairasta huumoria, surrealismia johon 1900-luvulla ei milloinkaan päästy ja Ranskasta vastaavaan mutta erimerkkiseen kuvitteluun on yltänyt vain markiisi de Sade. Vain jotta voitaisiin osoittaa venäläisen elämän perusreaaliteetit: mahdontonta, mahdottomampaa, mahdottominta. Ja juuri tällaistahan venäläiset mielellään lukevat itsestään realismina ja ulkomaalaiset uskovat. Ei ole venäläistä rosvoa tai kettua joka ei tiukan paikan tullen uskoisi olevansa Kristus, niin kuin ei varmasti ole ranskalaista pyhimystä joka ei uskoisi olevansa vain markiisi de Saden mielikuvituksen tuotetta. Onhan se selvä, että tällaisista porukoista sitten erikoisia kykyjä nousee esiin.

  6. 6

    Samuli K. sanoo

    Yksi potentiaalinen johtolanka piilee siinä, että Franzen on opiskellut saksalaista kirjallisuutta ja kääntänytkin sitä yhden näytelmän verran. Pienoismuistelmissaan Discomfort Zone hän kuvailee viehtymystään Thomas Mannin Taikavuoren kirjailijanäänen ”rakastavaan ironiaan ja hirviömäiseen kaikkitietävyyteen”. Samoin voisi kuvata Franzenin omaa ääntä.

    Näen Franzenin taktiikassa myös uuden vuosituhannen relativismia. Postmoderni kirjallisuus yritti julistaa vanhanaikaisen realistisen kerronnan mahdottamaksi, mutta sen tuotokset ovat osoittautuneet ihan yhtä lailla vanhentuviksi ja aikaan sidonneisiksi. 1800-lukulainen ote on nykyisin ihan yhtä mahdollinen tai mahdoton kuin mikä hyvänsä tyyli, joten miksi ei sitten käyttäisi sitä, jos sen parhaiten osaa.

  7. 7

    sanoo

    ”Taikavuori” on itse asiassa minunkin kirjallisuuskaanonissani yksi suurimpia romaaneja. Myös Michel Houellebecq arvostaa sen korkealle.

    On mielestäni selvää, että dogmaattisimmat postmodernit romaanit kestävät aikaa ihan yhtä huonosti kuin vaikkapa dogmaattisimmat yhteiskunnalliset romaanit. Siinähän on kyse lopulta samasta: romaanimuodon alistamisesta jollekin totalisoivalle, kaiken muun ylitse menevälle idealle.

    Postmodernissa kirjallisuuskeskustelussa taas yleisemmin on mielestäni ongelmallista ja ärsyttävää se keskustelijoiden kasvoille nouseva omahyväinen, sarkastinen hymy, jonkinlainen asennepanssari, jonka teoreettinen briljeeraus tuottaa. Tiedän tämän omasta kokemuksestani, koska olin aikoinaan kusipäinen kirjallisuudenopiskelija, joka intoili siitä kaikesta, josta ”Sianhoito-oppasta” tavanneet kretiinit silloin kauan sitten intoilivat. Nykyään, kun törmään kirjallisuusblogeissa vastaavanlaiseen läppään (ja sitä tapahtuu aika useinkin), lopetan oitis lukemisen, koska minut valtaa niin syvä itseinho tuota ammoista minääni kohtaan.

    Postmoderni käänne on tuottanut kirjallisuuskeskustelussa ainakin sen ikävän asian, että on mukamas jotenkin noloa keskustella romaaneista teemojen, ideoiden, tekstin herättämien ajatusten pohjalta. Briljantti postmodernisti suhtautuu kirjailijaan kuin alempaan olentoon ja erittelee kirjailijan tuotosta oman suvereenin teoreettisen apparaattinsa keinoin, purkaen ja kooten sitä enemmän tai vähemmän mielivaltaisesti. Ja tämän purkamisen ja kokoamisen pitäisi sitten olla jotenkin jännää, antoisaa. Ainakin jotkut tuntuvat pitävän sellaista coolina. Minusta se on pelkästään ikävystyttävää.

    ”1800-lukulainen ote on nykyisin ihan yhtä mahdollinen tai mahdoton kuin mikä hyvänsä tyyli, joten miksi ei sitten käyttäisi sitä, jos sen parhaiten osaa.”

    Jotenkin tuohon tapaan minäkin uskoisin Franzenin asiasta ajattelevan. Mielestäni se on myös kiintoisa tapa ajatella.

    Omalla kohdallani perinteisen romaanikerronnan välineistössä tökkii eniten se, että en usko niin sanottuun psykologiseen henkilökuvaukseen, jota pidän suurelta osin kirjallisuushumanistien hybriksenä. En usko, että on olemassa mitään syvää minuutta, jonka kirjailijan pitäisi henkilöhahmoissaan paljastaa, vieläpä niin että henkilöhahmoista tulee kerronnan edetessä eheitä, kokonaisia, kehittyviä — toisin sanoen ideaalisia ihmisenkuvia, joille toki tietyt heikkoudetkin on sallittava, koska heikkoudetkin ovat inhimillisiä.

    Tom McCarthyllä on tästä asiasta ollut kiintoisia ajatuksia.

    Tosin luulen, että Franzenilla tärkein kerronnan yksikkö on perhe, eivät yksittäiset henkilöt. Perhehän oli keskiössä jo ”Muutoksissa”. Taisi olla ”Alkuvoimissakin”. Tuollainen perspektiivin siirto antaa kerrontaan syvyyttä.

  8. 8

    Anonymous sanoo

    Kiitos viikonloppuna pitämästäsi luennosta. Muutamia hajanaisia ja subjektiivisia ajatuksia siihen liittyen.

    En tiedä, ymmärsinkö oikein, mutta käsitin, että esseessä, kuten muussakin kaunokirjallisuudessa, totuudet ovat suhteellisia, koska ne lausuu kirjallinen hahmo. Esseistillä on mahdollisuus väistää niin kuin runoilijalla. Jos joku kapakkajonossa väittää hänen tai hänen ajatustensa olevan syvältä ja käärii hihojaan, runoilija kaivaa esiin lyyrisen minän ja sanoo: lyö tota.

    Joskus sofistikoitu meininki kirjallisuudessa häiritsee. Termejä riittää, osa hiustenhalkomisen tuntuisiakin, niin kuin vaikka sisäistekijä ja sisäislukija. Esseet ja runotkin, ne, joiden piti olla lähimpänä todellisuutta, voidaan osoittaa konstruktioiksi. Niistä ja niiden väittämistä voidaan hypätä pois ja seuraavana päivänä kirjoittaa päinvastoin ja sekin on yhtä totta. On tietysti hyvä että koetellaan erilaisia totuuksia ja sopivaisuuksia. Mutta pässinpäinen osa minua sanoo, että on olemassa myös ehdottomia tosiasioita, jotka on allekirjoitettava kaikkineen, leikkimättä rooleilla ja piiloutumatta. Joskus kaivatessani näitä luen tekijöitä, jotka eivät ole olleet kirjallisesti niitä kaikkein sivistyneimpiä. Ja iloitsen, jos jokin omakohtainen, todellinen asia – tai sellaiselta vaikuttava, varmahan ei voi olla – on ehkä vain sattuman oikusta saanut kauniin esteettisen muodon.

    Tällaista paasausta tällä kertaa. Täytyy vielä tarttua yhteen asiaan. Olin kuulevinani, että mielestäsi romaanihenkilöt eivät heijasta ketään todellista henkilöä tai edes kirjoittajaa vaan ovat nekin kielellinen muodoste. Olenko nyt lukenut vaikkapa Ranskalaisen ystävän Marcelin väärin, kun olen nähnyt hänessä paitsi kirjaimia myös sielullisia ominaisuuksia? 🙂

  9. 9

    sanoo

    Niin. Esseeminä on eri asia kuin arkiminä. Mielestäni tämä on hyvin yksinkertainen asia. Se, että esseeminä on eri kuin arkiminä ei tarkoita, että en ”allekirjoittaisi” omia esseitäni. Muistaakseni sanoinkin tämän siellä Joensuussa, vaikka varmasti myös puhuin paljon sellaista, mitä en enää muista. Sitä tulee puhuttua 45 minuutissa aika paljon.

    ”Jos joku kapakkajonossa väittää hänen tai hänen ajatustensa olevan syvältä ja käärii hihojaan, runoilija kaivaa esiin lyyrisen minän ja sanoo: lyö tota.”

    Ehkä joku tekeekin noin, mene tiedä 🙂

    Fakta on, että jos rupean vaikka kirjoittamaan perhokalastuksesta nyt esseetä, niin sinne tulee sellaisia ajatuksia ja väittämiä, joita en koskaan tulisi esittäneeksi arkiminänänä. Tiedän tämän, koska olen sen kokenut. En tosin perhokalastuksen osalta, mutta monen muun aiheen osalta kuitenkin.

    Mutta kuten jo sanoin, tämän asian toteaminen ei ole sama asia kuin että en ”allekirjoittaisi” mitä esseissäni sanon.

    ”Olin kuulevinani, että mielestäsi romaanihenkilöt eivät heijasta ketään todellista henkilöä tai edes kirjoittajaa vaan ovat nekin kielellinen muodoste. Olenko nyt lukenut vaikkapa Ranskalaisen ystävän Marcelin väärin, kun olen nähnyt hänessä paitsi kirjaimia myös sielullisia ominaisuuksia? :)”

    Tokihan kirjallisissa hahmoissakin on sielullisia ominaisuuksia. Onhan niitä pelkissä lauseissa ja virkkeissäkin, runosäkeissä myös. Ei sielullisuus ole meidän lihallisten ihmisten yksinomaisuus.

    Mutta joo, en tosiaan usko siihen teoriaan, että kirjailija ikään kuin kaivaa romaanihahmot syvältä itsestään ja että ”häntä itseään” olisi tietty prosenttiosuus niissä jokaisessa. Tämä on puppua. Minuus ei ylipäätään ole pelkästään sisällämme, se on samaan aikaan myös ulkopuolellamme, muotoutuu aina suhteessa toisiin ihmisiin. Ei siis ole olemassa mitään sellaista syvää minuutta, johon romaanihenkilöitä voisi yrittää palauttaa.

  10. 10

    Anonymous sanoo

    Tämä selventää asiaa. Taidan käydä liian hanakasti ihmisiä kurkkuun kiinni näissä aitous-asioissa, huomaan sen parissa muussakin tapauksessa 🙂 Vähäinen esseiden tuntemukseni liittyy teksteihin, joissa ei ole ollut aihetta epäillä arkiminän ja esseeminän erillisyyttä. Tai en vaan ole osannut sitä panna merkille. Mutta kai meissä on näitä miniä muutenkin välillä ruuhkaksi asti, miksei siis myös kirjallisia.

    Mutta Marcel Daigneault´n ja Joel Raennon aion pitää omassa lukukokemuksessani henkilöinä, jotka ilmentävät ihmisestä jotakin syvempääkin kuin pelkkä kirjallisesti tai sosiaalisesti rakentunut minuus. Jälkimmäistä olennoivat mainiosti varhainen Joel Raento ja jotkut kirjan kyläläiset. Sen sijaan ystävyyteen tarvitaan jotain sisäisempää. Raento ei kehity, niin kuin perinteisissä psykologisissa romaaneissa, ehjäksi ja täydelliseksi, koska sitä hän jo on, vaan vialliseksi ja ystävyyteen kykeneväksi.

  11. 11

    sanoo

    Kyllähän se aina hyvä on vähän kurkkuun kiinni käydä. Monesti asiat siitä selvenevätkin. Hyvä jos nytkin.

    Tulkintasi RY:n henkilöistä ovat oikein mainioita. Hyvälle mielelle tulin lukiessani.

    Enkä minäkään sillä tavalla ajattele, että romaaneja pitäisi lukea pelkästään tekstuaalisen reflektion ehdoilla, tiedostaen jatkuvasti tarinan ja henkilöiden kirjallisesti rakennetun luonteen. Kyllähän romaaneja pitää lukea myös eläytyen, empaattisestikin. Vähän samaa ajoin takaa tuossa edellä, kun valitin sitä, että postmoderni kirjallisuuskeskustelu usein väheksyy tai suorastaan ilkkuu teemoihin palautuvaa lukemista.

    Ei kaiken pidä olla niin pirun fiksua ja sofistikoitunutta, teoreettisen finessen sävyttämää.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *