Flaubertistin intohimot

Elämä on täynnä sattumia. Eivätkä niistä suinkaan kaikki ole ikäviä tai onnettomia.

Keskustelin viime lauantaina baarissa Mario Vargas Llosan Vuohen juhlasta, joka on hyytävä kuvaus Dominikaanisen tasavallan hirmuhallitsijasta Rafael Trujillosta ja hänen hirmuhallinnostaan. Diktaattoreita käsittelevät romaanit ovat — sattuneista syistä — hyvin edustettuina Latinalaisen Amerikan kirjallisuudessa. Vuohen juhla on niistä parhaita, ellei paras. Sen jyhkeä kirjallinen arkkitehtuuri saa Trujillon hallinnon kauheudet näyttämään juuri niin kauheilta kuin pitääkin. Taitamattomalla kirjailijalla Vuohen juhla olisi lässähtänyt mahtipontiseksi spektaakkeliksi, mutta ei Vargas Llosalla.

Koska en ole perehtynyt laajasti Vargas Llosaan, ryhdyin baari-illan jälkeen ottamaan hänestä tarkemmin selvää. Ja kuinka ollakaan: suureksi ilokseni ja yllätyksekseni hän osoittautui vannoutuneeksi flaubertistiksi. Vuonna 1975 Vargas Llosa julkaisi proosateoksen nimeltä La orgía perpetua: Flaubert y Madame Bovary, jota ei ole suomennettu mutta joka on ilmestynyt englanniksi nimellä The Perpetual Orgy. Pistin kirjan oitis tilaukseen.

Julian Barnes kehuu esseessään Flaubert’s Death-Masks tätä Vargas Llosan varhaista teosta parhaaksi kirjalliseksi tutkielmaksi Rouva Bovarysta: “Flaubertistes will instantly set it alongside Francis Steegmuller’s 1939 classic Flaubert and Madame Bovary.”

Perulainen Vargas Llosa luki Rouva Bovaryn parikymppisenä nuorukaisena viisikymmentäluvun lopussa Pariisissa ja joutui saman tien Emma Bovaryn kapinallisuuden ja eroottisen vetovoiman lumoihin. Minua — kuten myös Barnesia — tämä tunnustus hiukan huvittaa ja oudoksuttaa. En ole itse tuntenut koskaan viehtymystä Emma Bovaryyn tai hänen kaltaisiinsa naisiin. Eikä Flaubertkaan ollut erityisemmin romaanihahmonsa lumoissa. Hän luonnehti Emmaa “valheellisten tunteiden ja valheellisen runouden naiseksi”. Viimeistellessään romaaniaan hän tuskaili monet kerrat “koko aiheen” perinpohjaista vastenmielisyyttä. Barnes selittää Vargas Llosan huumaantumista Emmaan sillä, että Vargas Llosa on latino, kuumaverinen mies. Hän “hispanisoi” tai jopa “carmenisoi” Flaubertin antisankarittaren, kiinnittää katseensa Rouva Bovaryn melodramaattisiin piirteisiin.

Mutta onneksi Flaubert merkitsee Vargas Llosalle paljon enemmän kuin yhden ihastuttavan romaanihenkilön luojaa. Flaubertista tuli hänelle, kuten monelle muullekin 1900-luvun prosaistille, kirjallinen esikuva ja ihanne. Kuusikymmentäluvun alussa Vargas Llosa sanoi, ettei suvaitse kahden asian pilkkaamista, Flaubertin ja Kuuban. Myöhemmin hän pettyi Kuubaan, mutta ei Flaubertiin. Kirjallisuushistorian hahmoista esimerkiksi Jules Barbey d’Aurevilly on Vargas Llosan mustalla listalla, koska aikanaan solvasi Flaubertia sanomalla, että Flaubert ei voi kylpeä purossa myrkyttämättä sitä. Flaubertistit osaavat olla faniudessaan kiihkeitä, jopa anteeksiantamattomia.

Kiihkeähän Flaubert itsekin oli, vaikka hänen romaaninsa ovat äärimmäisen hallittuja ja viimeisteltyjä. Flaubert soimasi rakastajatartaan Louise Colet’ta siitä, että tämä suhtautui taiteeseen kuin rakkauteen eikä kuin uskontoon. Taiteelle oli uhrattava kaikki, eikä taiteilijalla ollut oikeutta elää tavallisen ihmisen tavoin. Syvään uskonnollisuuteen rinnastuva hartaus ja asketismi olivat kuitenkin vain toinen puoli Flaubertin kirjailijankutsumuksessa. Kirjeissään hän puhuu työstään myös kaikkea muuta kuin ylevään sävyyn, toisinaan yhtä alatyylisesti kuin satamajätkä maksullisesta naisestaan. Flaubert luonnehtii kirjoittamista milloin aivojen runkkaamiseksi, milloin mustepullon nussimiseksi. Eräässä nuoruuden kirjeessään hän valittaa ystävälleen Louis Bouilhet’lle, kuinka vaikea hänen on toteuttaa korkeita esteettisiä päämääriään käytännössä. Hän vertaa tilannetta siihen, että osaa kyllä nuolla pillua, mutta ei ole varma kykeneekö panemaan.

Toki Flaubertin rehevässä kirjeenvaihdossa on myös kohtia, joissa ylevät periaatteet ja arkinen käytännöllisyys asettuvat hämmentävään sopusointuun. Korkean ja matalan synteesin voi aistia esimerkiksi Flaubertin väitteessä, että mustepullo on ainoa todellinen vagina kirjallisuusmiehelle.
Kommentit (5)
  1. Hurjaa, hurjaa, hyvä, hyvä!
    Käyn täällä säännöllisesti ja vielä kai joskus jotain Sinulta luenkin…? No, nooh, Seppälän Juhan jotenkin tunnen ja tuotantonsa tiedän, Sinussa on jotain samaa? Oletko vielä linnaan päässyt?
    Rohkeutta ja voimaa toivottaa:
    pekka s-to.

  2. Tommi Melender
    30.3.2010, 09:47

    Seppälä on hyvä. Luin vastikään Takla Makanin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *