Finlandia 2011

Olen tutustunut tänään julkistetuista Finlandia-ehdokkaista vain yhteen, Kristina Carlsonin William N. päiväkirjaan. Se onkin kirkkaasti paras tänä vuonna lukemani kotimainen uutuusromaani.

Carlsonin teoksessa on paljon minulle läheisiä elementtejä alkaen sen miljööstä, 1800-luvun Pariisista. Ennen kaikkea minua ilahduttaa kuitenkin sen valtavirtaromaaneista poikkeava muoto. Nimensä mukaisesti teos koostuu päiväkirjamerkinnöistä. Se ei etene tarinana vaan havaintoina, ajatuksina, enemmän ja vähemmän tärkeiden tapahtumien ylöskirjaamisena ja kommentointina. Päiväkirjamerkintä, muistiinpano, fragmentti, kirje — kaikki nämä lajit kiehtovat minua kaunokirjallisessa mielessä enemmän kuin juonivetoinen kerronta.

Carlsonin teoksen minäkertojana toimiva jäkälätutkija William N. ei ”kasva” tai ”kehity” romaanihenkilönä sovinnaisessa mielessä vaan pysyy täysin kaltaisenaan. Päiväkirjamerkinnät valottavat kuitenkin hänen eri puoliaan. Hän ei ole henkilönä ”miellyttävä”, onneksi. En ole koskaan ymmärtänyt vaatimuksia siitä, että romaanihahmojen olisi oltava ”miellyttäviä”.

Viime aikoina lukemistani romaaneista ei tule mieleeni montakaan henkilöhahmoa, joka tuntuisi yhtä kiinnostavalta kuin William N. En kuitenkaan pidä häntä kiinnostavana siksi että samastuisin häneen. Ainoa sepitteelinen hahmo, johon olen samastunut taitaa olla Lumikin ilkeä äitipuoli, ja tämäkin tapahtui joskus lapsuudessani. William N. kiinnostaa minua ennen kaikkea kirjallisena figuurina. Hänessä yhdistyvät jännästi 1800-luvun maailman vastakkaiset virtaukset: toisaalta tiede- ja edistysusko, toisaalta kulttuuripessimismi. Vaikka William N. ei ole boheemi taiteilija, hän muistuttaa sielunelämältään välillä hyvinkin paljon niitä 1800-luvun kirjallisuuden arkkityyppisiä yksinäisen miehen hahmoja, joihin viittasin edellisessä merkinnässäni.

Pakko sanoa vielä sekin että Carlsonin proosa on tyylikästä, se oli sitä Herra Darwinin puutarhurissa ja on sitä myös William N. päiväkirjassa.

Finlandia-palkintoa koskevassa uutisoinnissa nostettiin tuttuun tapaan pääosaan ulkokirjalliset seikat, eli se että kaikki ehdolle valitut sattuvat olemaan naisia. MTV3 teki vielä toisenkin ”omaperäisen” havainnon otsikoidessaan: ”Kuusi naista tavoittelee Finlandiaa — mukana menestyskirjailija.” Ilmeisesti nuo viisi muuta ovat menestymättömiä kirjailijoita sen lisäksi että ovat naisia. Mutta niinhän se menee, että kirjailija voi kerätä joko symbolista tai taloudellista pääomaa. Ne, jotka keräävät tuota jälkimmäistä leimataan tässä mammonaa palvovassa maailmassa menestyjiksi. Laila Hirvisaaren ehdokkuudesta olen yhtä kaikki mielissäni. Varmasti hän on sen ansainnut.

Olen monesti sanonut, että Finlandia-palkinnolla on ylikorostunut merkitys suomalaisessa kirjallisuudessa. Vuosien varrella minulla on esimerkiksi ollut suunnattomia vaikeuksia ymmärtää ehdokasvalinnoista mielensä pahoittavia kirjallisuustoimittajia, jotka haukkuvat televisiossa, radiossa tai lehtien palstoilla raadin lyttyyn. Pitäisi vihdoin päästää irti siitä yhtenäiskulttuurin jäänteistä nousevasta ajatusharhasta, että Finlandia-ehdokkaiden valinnoissa voisi toteutua jokin objektiivinen hyvä kirjallinen maku, kirjavuoden huippujen loistelias yhteenveto. Jokainen raati loppujen lopuksi valitsee listalleen sopivimmat kirjat, koska parhaita kirjoja ei ole olemassakaan. Voisi olla jopa positiivista, jos raati ilmoittaisi aivan suoraan toimineensa jonkin tietyn agendan mukaan. Yhtenä vuotena voitaisiin poimia rikoskirjoja, toisena ihmissuhdekirjoja, kolmantena yhteiskunnallisia kirjoja, neljäntenä proosakerrontaa uudistavia kirjoja ja niin edespäin. Kuten tämän vuotisen raadin puheenjohtaja Hannu Marttila sanoi, ehdolle asetetuista 130 kirjasta olisi voinut koota useammanlaisia kuuden kirjan paketteja.

Niin kauan kuin Finlandia-palkintoa ympäröi jonkinlainen pönäkän juhlava yleiskatsauksellisuuden illuusio, se tuntuu ilmiönä pikemminkin kitschiltä kuin vakavasti otettavalta kirjallisen kulttuurin instituutiolta. David Shields on verrannut suuria amerikkalaisia kirjallisuuspalkintoja rahoitusalan pelastuspaketteihin, joiden ainoa tehtävä on yrittää pitää hengissä jo tuhoon tuomittuja rakenteita. Sama tulee välillä mieleen nykyisen kaltaisesta Finlandia-palkinnosta.

Kun Pirkko Saisio voitti Punaisella erokirjallaan Finlandia-palkinnon, hän kiinnitti huomiota niihin henkisiin paineisiin, joita maamme ainoa myynnin kannalta merkittävä kirjallisuuspalkinto kirjailijoille aiheuttaa. On väitetty, että ehdokkaiden julkistusta edeltävä tiistai on kirjailijoille silkkaa piinaa, kun he joutuvat jännittämään tuleeko kustantajalta ehdokkuudesta kertovaa soittoa vai ei. Sen perusteella mitä olen jutellut omien kirjailjatuttavieni kanssa ani harva kuitenkaan suhtautuu Finlandia-palkintoon näin epätoivoisesti. Onnitellessani muutama vuosi sitten erästä ehdokkaaksi valittua tämä totesi lakonisesti: ”Arvallahan nämä vedetään.”

Ja niinhän se on. Arvalla ne vedetään, turha sitä kieltää. Jos kirjoittaa kirjoja voittaakseen palkintoja, kirjoittaa aivan vääristä syistä.

Kommentit
  1. 2

    sanoo

    Olen Finlandia-palkinnon asemasta jokseenkin, ehkä tismalleenkin samaa mieltä. Mutta kun nyt näin on, niin se, mitä argumentteja valintoja tai valitsijoita vastaan kunakin vuonna käytetään, kokoaa kiinnostavasti yhteen sitä, miten kirjallisuuden estetiikka ja etiikka ymmärretään ja mitä sen kontekstina nähdään tai mitä sen konteksteista ei nähdä. Sikäli toivon seuraavillekin vuosille joltisiakin kohuja!

    Sukupuolen uutisointia en tällä kertaa palauttaisi noihin lööppipuolen piilomerkityksiin, eli olen vinksahtavasti eri mieltä (nimimerkkini vie blogiin aiheesta).

  2. 3

    sanoo

    ”Sukupuolen uutisointia en tällä kertaa palauttaisi noihin lööppipuolen piilomerkityksiin.”

    En puhunut lööppipuolen piilomerkityksistä vaan totesin vain että ulkokirjalliset seikat nousivat pääosaan uutisoinnissa, kuten varmaan aina ovat nousseet ja aina nousevat.

  3. 4

    sanoo

    Kiinnostava kommentti William N:stä – jäin itse aika ristiriitaisiin fiiliksiin: tuli tunne, että tämä on hienompi kirja kuin ensilukemalta ymmärrän ja pidin jopa päiväkirjamuotoa pienenä heikkoutena. Silti olen miettinyt kirjaa jälkikäteen paljon, mikä todistaa sen, että siinä on hiljaista piilovoimaa. Carlson vetää omaa linjaansa, arvostan.

    Itse olen vähän väsynyt koko Finlandia-kohuun joka syksy ja kannattaisin samoin reippaampaa linjanvetoa siitä, mitä on haluttu minäkin vuonna nostaa esiin. Tulisi vähemmän mielensä pahoittamista, raadin homma ei ole kuitenkaan ihan helppo.

  4. 5

    sanoo

    Kristina Carlson jää minusta muutenkin liian vähälle huomiolle, vaikka meriittilista onkin komea. Hän ei tunnu kirjoittavan koskaan ns. välityötä! Ajatellaanpa vaikka Maan ääreen -romaania, joka ilmestyi 1999, ja on edelleenkin aivan valovoimainen romaani. Kestää ja säilyy, hieno romaani.

  5. 6

    sanoo

    Hyvin tiivistetty! Olen ilahtunut aina kun huomaan, että Carlsonilla on faneja ja että hän saa huomiota. Pidin William N:stä valtavasti. 😀

    Seuraan ensi kertaa näin ”läheltä” Finlandia-palkintopöhinää. Olin myös ensi kertaa palkintojenjakotilaisuudessa. Aika yllättävää on ollut huomata, kuinka happamia jotkut kommentit ehdokkaista (ja niistä jotka jäivät kuusikon ulkopuolelle) ovat olleet.

    Olisi hienoa, jos kerrankin keskityttäisiin pohtimaan teosten kirjallisia piirteitä, ja että ns. suurelle yleisölle avattaisiin eri ehdokasteoksia.

  6. 7

    Anonymous sanoo

    Lukivatko ne toiset läksyjä ? Minä ainakin luin
    Jarno Pennasen Tilannetta ja Suomalaista Suomea, sieltä Yrjö Kivimiestä.

    Tuli mieleeni Iiro Viinasesta. Hänestä
    tiedän että karhunpesällä kontio läimäytti
    miestä,Pohjola vakuutusyhtiön toimitusjohtajaa.
    Ex-ministeri oli edustamassa -itsellensäkin tarjottiin mesikämmentä.

    Pohjola lainasi rahaa Suomen valtiolle 15 prosentin korolla. Konsernin Ilmarinen kippasi
    tel-maksutulovirran Valtiokonttoriin ex-kiskontakorolla -ja sitten Pohjola möi ulkomaille
    vahinko- ja palovakuutustapahtumien varalle kerätyt osakesijoitukset sadoista suomalaisista
    tuotanto- ja kauppayhtiöistä. Valtioneuvostoa johtivat Lipponen ja Niinistö.

    Vakuutusyhtiö Pohjolassa oli myös rutosti ulkomaalaisomistusta,jotka yllyttivät myyntejä.
    Toisin kuin ulkomaalaisrajotteisissa tehtaissa,
    vakuutus oli 30-luvulla jätetty avoimeksi ulkomaalaisille omistajille,kai jälleenvakuutusverkostojen vuoksi. Sen verkkonsilmästä ne uivat sisään ja alkoivat nyt syödä Suomea -kansainvälistää. Sitten kohta
    nämä ulkomaalaisrajoitteet poistettiinkin eikä
    asiaa muista kenkään.

    Nämä ulkomaalaissuojat
    tulivat 30-luvulla yleisen protektionismin kautena, mutta Suomessa erityisesti kun Saksassa olisi ollut voimaa ostaa puunjalostusteollisuutemme. Kun Saksa suljetiin pois isänmaalllisuusperustein,maalaisliitto -eikä suinkaan lapualaiskolonna ”pelto ei
    kysy kyntömiehen äidinkieltä” ,pärkkelekin kelpaisi -oli asialla ts.Kekkonen,Kainuun Piki.

    Tulivat vain mieleeni nämä 15 prosentin obligaatioajat kun perinnöillä ja traditioilla on itsekin eläminen. Nythän Olli Rehn HS:n tähti
    tänäänkin -ja hamaan kuolinpäivääni- nostattaa
    valtiovelan korkotasoa Euroopassa uskaliaassa
    kissanhännänvedossa WallCityn kanssa. Komissio ja EKP tarjoavat valtiovelasta hyvää
    tuottoa pankkiireille,mutta näiden pitäisi vastalahjana hillitä maailman-järjestelykiihkoaan.

    Merkel ja kumppanit vaativat Tobinia eli hiekkaa
    finanssirattaisiin,he vaativat nopsaan omistajien
    jättävän rahoja finassiyhtiöihinsä ja siis varovan
    sormiaan vast´edes. Amerikoissa politiikka olisi pelkästään -ja jo onkin
    onnistunut -että palataan vain pre-kriisi tilaan.
    Uutta missiokentää raivautuu pohjois-Afrikassa… basaarissa tosin väijyy Koraani.
    Catepillarilla sileäksi! Marketti HM IKEA viettelykset polkenee imaamit. Voittihan ne
    Lapissakin.

    Euroopan eliitit näyttäisivät käyttävän kriisiä
    tilaisuutena nujertaa Reagan-Thatcher startista
    riehahtanut fundamenttalismi-libertalismi, joka
    jo oli syömässä oikeutustaan vakauttamalla tuotanto-omistukset ja hallintadominanssin
    uudelle rahapiiriylimystölle,MBA-papistolle,jonka
    tartuntapaikkoja ovat Harvard, Yale.
    Jokunen maapallon kietova tehdasketju ja Walmart/Lidl jakeluHursteina rahvaalle.

    Eurooppalaisessa kaupunkiporvaristossa Lyypekissä tai lähimpänä Tallinnassa ei voiton
    maksimointi tarkoittanut kuin oikotietä jalkapuuhun eikä palvelusväen ihmisarvon laiminlyönti-syntiä polttanut kuin kiirastuli -tai
    (typeryksille:) kalvinistis-luterilaisen sielun itsesoimaukset ja parannustie -tuo ihmisen
    angst,jota viina ja sienet ja lääkärit kokevat poistaa.

    Pelastustieltä vai miltä paloauton
    hyökkäysväylältä meitä KYLTTI käskeekään siirtymään sivuun. Siispä siirryn.
    Mutta kirjoittelen vastakin, aina on blogi
    tunkeutua, missä päätoimittaja ei vetoa myötämieleeni,että
    ”minähän tästä raastuvaan joudun”.
    Jukka Sjöstedt

    Ps. Miten tämä liittyy Karjafinlandiaan? Siten että ei totisesti mitenkään.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *