Fiktion totuus vs. historiallinen totuus

Tuomas Kyrön kaksi vuotta sitten ilmestynyt Liitto on tämän vuosikymmenen parhaita kotimaisia romaaneja. Ei mitään pakotetun energistä, ylivirittynyttä ajan hengessä kiinni -kirjallisuutta, vaan viehkeällä tavalla vanhahtavan ja patinoituneen oloista, merkityksillä ladattua proosaa.

Myös Kyrön uusin Benjamin Kivi on kelpo romaani. Välillä tuntui kuin olisi lukenut Haanpäätä, esimerkiksi Taivalvaaran näyttelijä (kaikkien aikojen parhaita kotimaisia romaaneja, muuten) vilahti mielessä.
Benjamin Kivi kuljettaa lukijaa läpi Suomen historian, ja eräät kriitikot ovat katsoneet aiheelliseksi luetella ja listata kirjan sivuilta löytämiään anakronismeja (niitä on paljon).

Helsingin Sanomien Vesa Karonen toteaa: ”Oletan, että Kyrö on vain viitannut kintaalla historialliselle todenmukaisuudelle ja samoin kustannustoimittaja. Sama juttu häiritsi jo Liiton lukemista.”

Hämeen Sanomien Marika Riikonen puolestaan: ”Benjamin Kivi käyttää varhaisilla vuosikymmenillä ilmauksia ”slaissi” ja ”lellitty pissis”. Teos leimaa ohittamansa ajat historiallisilla viitteillä, joten tämänkaltaiset tyylirikot ovat lasinsiru silmässä.”

Eri linjoilla on Aamulehden Matti Mäkelä: ”Romaani ripustaa epookkeja rakentavat perfektionistiset puuhakirjailijat niskasta narikkaan.”

Pisteet Mäkelälle, hän ei nipota turhasta. Ja tekee oikeutta kirjan hengelle.
Romaanin kannalta ei ole olennaista se, näytettiinkö 20-luvulla keskisormea tai juostiinko 30-luvulla pururadalla. Benjamin Kivi on fiktiota ja fiktiona se on sisäisesti tosi.

Sitä paitsi historiallisesti väärin ajoitetut yksityiskohdat voi pistää romaanin nimikertojan piikkiin. Hän muistelee elämäänsä taaksepäin, ja aina kun näin tehdään, vastuu siirtyy kuulijalle tai lukijalle. Jos minä ryhtyisin kertomaan vaiheistani 1970-luvulta tähän päivään, epäilemättä sekoittaisin yhtä sun toista ja kuvailisin vanhoja asioita nykykielisillä ilmauksilla.

On olemassa Kjell Westön ja Jari Järvelän kaltaisia kirjailijoita, jotka pyrkivät romaaneissaan yksityiskohtia myöten todenmukaiseen ajankuvaan. Kun Westön Missä kuljimme kerran ilmestyi, eräs tuttavani oli suorastaan haltioitunut sen kulttuurihistoriallisesta tarkkuudesta.

Hän miltei suuttui, kun sanoin että kirjailija on kirjailija eikä arkistoinsinööri. Ei etevä epookin rakentaminen ole kaunokirjallisesti niin merkityksellinen taito, että se tekisi keskinkertaisesta romaanista hyvän tai hyvästä erinomaisen.

Tietenkin on niin, että jos päättää olla historiallisesti tarkka, on oltava sitä viimeiseenkin detaljiin. Silloin kriitikoillakin on hyvät syyt näpäyttää virheistä. Mutta jos johtotähtenä on pikemminkin fiktion totuus kuin historiallinen totuus, kriitikoiden kitinät anakronismeista ovat turhaa jorinaa.
Kommentit
  1. 1

    Samuli K. sanoo

    Vesa Karosen kritiikki jatkaa Helsingin Sanomien lohdutonta syksyä kirjallisuusarvostelujen saralla. Jo ensimmäinen lause menee niin metsään kuin vain olla ja voi: ”Tuomas Kyrön neljäs romaani Benjamin Kivi alkaa nelitoistavuotiaan Benjamin-pojan kokemuksista vuonna 1918”. Kun kirjassa ei mainita yhtä ainutta vuosilukua, oikeata paikkaa tai historiallista tapahtumaa oikealla nimellään (maailmansotakin on vain ”suuri tappaminen”), kriitikolta vaaditaan aivan kolossaalista väärinymmärtämisen taitoa kammeta Kyrön villiä tarinaa perinteisen historiallisen romaanin muottiin. Kyrö nimenomaan haluaa irti perinteisen historiaan sijoittuvan kaunokirjallisuuden detaljivaatimuksesta sijoittaessaan (hienon) kirjansa eräänlaiseen mentaaliseen historialliseen maailmaan, jossa tärkeätä ovat vain suuret linjat. Kun romaanissa on mukana muun muassa sivuhenkilö nimeltä Pami Markera (viittaus Jackasss-hörhö Bam Margeraan), luulisi kriitikon jo tästä ymmärtävän kuinka tosissaan Kyrö on historiallisen tarkkuuden kanssa.

    Kyrön romaani jatkaa omalla tavallaan viime vuosina yleistynyttä tendenssiä irroittaa romaani ajallisista kahleistaan – esimerkkeinä tästä ovat vaikka Juha Seppälän Routavuosi ja Asko Sahlbergin Siunaus, joissa siirrytään selittämättömästi aikakaudesta toiseen yhden romaanin kuluessa.

  2. 2

    sanoo

    Juupa, jos eivät Pami Markerat, Jasper Hauserit ynnä muut (runsaat) viitteet johdata kriitikkoa tajuamaan kirjan tyylilajia, hänelle voisi suositella muita hommia.

    Seppälän Routavuodessa siirryttiin vieläpä kahdesta aikakaudesta sujuvasti esimerkiksi Castle Hollehammeriin.

    Tällainen sokkeloisuus on kaunokirjallisesti mielenkiintoisempaa ja avartavampaa kuin ryppyotsainen perinteinen historiallinen romaani pikkutarkkoine detaljeineen.

  3. 3

    Samuli K. sanoo

    Benjamin Kiveä olisi antoisaa kirjallisuuskritiikissä peilata vaikka veijariromaanin laajaa ja vuosisataista traditiota vasten. Ainoa kirja johon Karonen kuitenkin osaa sitä verrata on Arto Paasilinnan romaani Kylmät hermot, kuuma veri vuodelta 2005. Tämä kertoo kaiken oleellisen Karosen kompetenssista kriitikkona.

  4. 4

    sanoo

    Minunkin mieleen tuli Haanpään lisäksi eräitä muitakin veijariromaanien tekijöitä, mutta ei kyllä tuota Karosen mainitsemaa teosta.

  5. 5

    Samuli K sanoo

    Panu Rajala blogissaan viime perjantaina:

    ”Markku Envallin kanssa kävelyllä Eirassa, syömässä Zuccinissa. Paljon puhetta kirjallisuudesta, syksyn kirjoista. Tuomas Kyrön romaanista Benjamin Kivi sain yhtä kielteisen kuvan kuin Vesan kritiikistä eilen Hesarissa. Miksi heitellä anakronismeja, huolettomia virheitä historialliseen kehykseen? Mitähän sillä voitetaan? Matti Mäkelä juuri tätä häpeämättä kehua retostaa Aamulehdessä. Eri asia jos karnevalisoi koko historian, tekee sen mahdottomaksi. Siitä tuskin on Kyröllä kysymys. Virheet näyttävät ylimieliseltä huolimattomuudelta, mitä ne ehkä ovatkin.    
    Puhuimme myös uuden kirjallisuuden vastenmielisistä teemoista ja raadollisesta ihmiskuvasta (Sahlberg, Seppälä, Tervokin), emme henkilökohtaisesti kaipaa sitä, vaikka lause olisi kuinka hyvä kuten Markku sentään muistutti.”

    Vetää sanattomaksi.

  6. 7

    sanoo

    Nyt tarvitsisin äijäkirjailijan apua. Mitä vielä löytyisi kuvaamaan koulutragediaa kuin tuo Seppälä? Kullervo Kalervon poika? Mantilan kirjasta en pitänyt, ehdota jotain muuta.

    Seppälä:
    Ruma ankanpoikanen
    Eugen Schauman ja terroristin luomiskertomus
    Yleisradio 2004
    Tappaessaan kenraalikuvernööri Bobrikovin ja itsensä Eugen Schaumanista tuli suuri suomalainen kansallissankari. Senaatin ylimääräinen kopisti, yksinäinen ja syrjäytynyt nuori virkamies sai marttyyriutensa kautta uuden elämän nationalismin pyhimyksenä. Kaikki rakastivat kuollutta Eugen Schaumania. Hänen elämänsä aikana kukaan ei ollut rakastanut häntä. Jos Eugen Schauman eläisi tänään, hän voisi olla Myyrmannin pommimies tai Länsirannan itsemurhaterroristi.
    Juha Seppälän kirjoittama synkkäilmeinen feature käyttää Eugen Schaumanin hahmoa lähtökohtana sekä Suomen historian että nykymaailman tilanteen tarkastelulle. Eri aikatasot sekoittuvat, mutta yksi ääni soi läpi ikuisesti. Se kuuluu pahuudelle, joka ei koskaan kuole tästä maailmasta.
    (Radio 1:n ohjelmatiedoista)

    Kuunnelman on ohjannut Jaakko Tahkokallio.
    Asiasanat sankarit , Schauman Eugen , syrjäytyminen , terrorismi , yksinäisyys , ääriliikkeet

  7. 8

    sanoo

    Oletan, että tuo ”äijäkirjailija”-luonnehdinta sisältää sarkastis-ironisen sävyn. Ainakin nuo tähän blogiin kirjoittamani ”äijäproosahupailut” sellaisen sisältävät. En siis mitenkään vakavissani halua profiloitua äijäkirjailijaksi. Etkä varmaan sitä olettanutkaan.

    Tällainen amerikkalaisista esikuvista ammentava järjetön väkivalta, johon Jokelan tragediakin kytkeytyy, on mielestäni niin uusi ilmiö yhteiskunnassamme, että kotimaisesta kirjallisuudesta ei oikein voi nostaa sille rinnasteisia hahmoja. Mantilan kirjaa en tosin ole lukenut.

    Veri- ja terroritekojen kuvaukset on suomalaisissa romaaneissa mielestäni kontekstualisoitu perinteisempiin sosiaalisiin viitekehyksiin, kuten työttömyyteen ja syrjäytymiseen tai selkeiden poliittisten tunnusten alle. Sellaisia syitä, jotka istuvat arkiseen sosiaaliseen mielikuvitukseemme.

    Jenkkityyliset koulumurhat ovat profiililtaan toisenkaltaisia, niitä tekevät nuoret, jotka eivät ole virallisen määritelmän mukaan syrjätyneitä ja jotka elävät aivan uudenlaisessa mediaympäristössä. Siksi Jokelan tapaukseen on vaikea löytää luontevia yhtymäkohtia kirjallisuudestamme.

    Ei ainakaan tule tähän hätään tule mieleen mitään sellaista kirjaa, jota voisi käyttää suuntimena ilman että vetäisi kohtuuttomasti mutkia suoriksi.

  8. 9

    sanoo

    Minä miellän tapahtuman poliittiseksi. Mutta analyysi on vielä kesken. Olen tavannut poikia, jotka saattavat tulla vaikka Hitler-paita päällä kouluun. Ja siihen tietenkin puututaan.

    Syrjaytymisestäkin on kysymys. Nyt tarkoitan ihan yleisesti, enkä tätä Tuusulan perhettä. Vanhemmuudessa on mm. kategoria ”kiireiset laiminlyöjät” ja siitä seuraa pulmia lapsille.

    PS. Onko Matti Mäkelä äijäkirjailija?

  9. 10

    sanoo

    Epäilemättä tapahtumalla on myös poliittisia ulottuvuuksia.

    Mutta nähdäkseni ne liittyvät pikemminkin siihen sosiaaliseen todellisuuteen, joka veritekoa ympäröi kuin itse veritekoon. Itse surmaamisella en näe jäsentyneitä poliittisia motiiveja, ainakaan siinä merkityksessä kuin niistä on totuttu puhumaan.

    Sehän tässä yhdessä mielessä juuri karmeaa onkin, että uhrit valikoituvat ilmeisen mielivaltaisesti ja tekijän julkilausumasta huokuu sellainen jäsentymätön, möhkälemäinen viha ja silmittömyys, että sitä on vaikea ymmärtää mitenkään päämäärärationaalisesti. Poliittisella terrorilla on yleensä ymmärrettävät päämäärät ja yleensä myös tarkoin harkitut kohteet. Tällaisissa joukkomurhissa tekijä vain purkaa vihaansa, koska ei ole löytänyt sille mitään muuta ilmaisukieltä tai -kanavaa.

    Mielestäni äijäkirjailijoita ei ole olemassakaan. Sellaiset ovat pelkkiä mielikuvitusolentoja.

  10. 11

    Samuli K. sanoo

    Minä suosittelen Susannalle Douglas Couplandin muutama vuosi sitten ilmestynyttä kirjaa Hey Nostradamus (Sammakko on muistaakseni julkaissut suomeksi), joka nimenomaan käsittelee yhtä koulusurmaa mutta ei revi siitä shokkitehoja vaan käyttää sitä laukaisualustana yleisemmälle pohdinnalle uskosta, nuoruudesta ja siitä voiko moisesta tragediasta kukaan toipua. Couplandin paras kirja mielestäni.

  11. 12

    sanoo

    Vai Panu Rajala sanoi niin. Kannattaa lukea Erno Paasilinnan kuvaus Panu Rajalasta. Sen nimi on muistaakseni Päällekusijan muotokuva. Se kertoo oleellisen kyseisestä henkilöstä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *