Fiktiohahmo puhuu

Tein sen minkä uhkasin Nyt alkoi elämä! -merkinnän viestiketjussa tehdä. Luin Hannu Raittilan uuden teoksen Ulkona.

Ei se ollut sellaista väsähtäneen kirjailijan valitusvirttä, jollaista odotin, pelkäsin ja jotenkin perverssillä tavalla jopa toivoin HS:n kritiikin perusteella.

Sepitteellisen kirjallisuuden lapsellisuutta julistavat kommentit jäävät teoksen kokonaisuuden kannalta suhteellisen vähäpätöisiksi urahduksiksi. Ja kun niihin ei liity älyllisesti kiinnostavaa kehittelyä, pohdintaa tai keskustelunavausta, ne on helppo ohittaa vielä lapsellisempina kuin mikään tunnettu sepitekirjallisuus.

Ehkä Raittilan toteamus “kaikki fiktio ja varsinkin romaanit tuntuvat jollakin tavalla täysin lapsellisilta” kuvastaa hänen aitoja tuntemuksiaan. Mutta pitäisikö ne ottaa vakavasti vain siksi, että ne lausuu Hannu Raittila, kirjallisuutemme merkkihenkilö?

Minulle jäi Ulkona-kirjan luettuani sellainen vaikutelma, että edes Raittilan itsensä ei kannata ottaa puheitaan vakavasti. Hän pohdiskelee kirjassa Hemingwayn romaaneja, ylistää (aiheellisesti) William Faulknerin kerrontaa ja Veikko Huovisen Veitikkaa, muistelee Pentti Haanpäätä, dramatisoi Pohjantähteä kuunnelmaksi ja siteeraa siellä sun täällä katkelmia erinäisistä fiktiivisistä teoksista. Tällainenko on tunnusomaista käytöstä sepitteen lapselliseksi kokevalle ihmiselle?

Loppujen lopuksi on niin, että Raittila tekee sitä mitä kirjailijat – nämä ammattivalehtelijat – aina tekevät: houkuttaa lukijan uskomaan sellaista, mikä ei oikeasti pidä paikkaansa. Ulkona on siis fiktiivinen teos, ja sen fiktioluonne on syytä ottaa vakavasti, kuten aina silloin kun takakannessa puhutaan “henkilökohtaisesti tunnustuksellisesta” kirjallisuudesta.

Raittilan kirjan puhuja on lähiluvulla tarkasteltuna ristiriitainen ja epäluotettava – mitä tyypillisin sepitekirjallisuuden kertojahahmo.

Hän esimerkiksi väittää, että romaani ja elokuva ovat taidemuotoina lähtökohtaisesti massojen juttu, valtavirtaa. Sitten hän sanoo: “Sivuhaaroilla ja suistomailla voidaan tehdä välttämättömiä taiteellisia koeponnistuksia, mutta eloon jääneiden klassikkoromaanien ominaislaatu kertoo, missä suuri virta kulkee. Kielellisesti kunnianhimoinen tai kerronnallisesti kokeellinen taideromaani on aina sivu-uoma, luoma, kuten Pohjanmaalla sanotaan.”

Eloon jääneiden klassikkoromaanien joukkoon kuuluu paljon sellaista kamaa, joka on ollut aikalaiskontekstissa sivu-uomaa, jos edes kunnolla sitäkään: James Joycen Odysseus tai Volter Kilven Alastalon salissa lienevät ilmeisimpiä esimerkkejä. Tämän Raittila varmasti tietää.

Kummalliselta vaikuttaa myös Ulkona-teoksen puhujan tapa nähdä “taideromaanin” marginaalisuus jotenkin uutena ilmiönä, joka tekee lähestulkoon koko nykyisin tuntemamme kirjallisuusinstituution kadotukseen tuomituksi.

Viimeistään 1800-luvulla kirjallisuus sanoutui lopullisesti irti hyödyn näkökohdista, eli toisin sanoen teki itsestään pyhää. Gustave Flaubertille ja hänen aikalaisilleen oli selvää, että kirjailijan tehtävä ei ole tarjota hupia ja nautintoja “mölyäville massoille” vaan toteuttaa omaa taiteellista ohjelmaansa (Raittilakin viittaa kirjassaan useammin kuin kerran taiteellisten näkökohtien ensisijaisuuteen). Jakolinja pyhän ja edistyksellisen “taidekirjallisuuden” ja profaanin ja taantumuksellisen “viihdekirjallisuuden” välillä on kirjallisen kentän pysyväksi muodostunut rakenneominaisuus. En ymmärrä mitä taivasteltavaa siinä voi olla 2000-luvulla elävälle kirjailijalle.

Pekka Tarkka huomauttaa HS:n arvostelussaan: “Raittilan näkemys on turhan pessimistinen, onhan laatukirjallisuus ollut aina hätää kärsimässä ja kukoistanut silti. Erityisen hankalaa oli 1920-luvulla, jolloin kentälle tulivat kotimainen viihderomaani ja elokuva. Siitä huolimatta Maria Jotuni, Volter Kilpi, Joel Lehtonen ja F.E. Sillanpää pystyivät pysyviin saavutuksiin. Mika Waltarikin sai hyvän lähdön.”

Mutta ehkä meidän ei kannata suhtautua Raittilan defaitisimiin näin ryppyotsaisesti. Sehän on fiktiivisen henkilön monologia.
Kommentit (4)
  1. Etappenschwein
    30.10.2008, 19:05

    Tästä kuvauksestasi tulee mieleen, että Raittila olisi ollut omiaan Leonen fiktiivispohjaiseen teokseen “Hyvät, pahat ja rumat” Tucon (Eli Wallach) rooliin, varsinkin siihen kohtaukseen, kun Raittila kyyristyneenä itkee ja peittää kädellään kasvonsa Clint Eastwoodin oletetun kuolinvuoteen äärellä, mutta sormien lomasta visusti tarkkailee itkunsa herättämiä reaktioita Eastwoodin kärsineillä, kuoleman läheisyyden vaistoavilla karuilla kasvoilla.

    PS. Tuo aiempi Nyt alkoi elämä!-parahdus on tieten Jouko Turkalta hyödynnetty?

  2. Tommi Melender
    30.10.2008, 20:19

    Ei vain Raittila. Voisin mainita aika monta muutakin kirjaa, joita lukiessa on tullut mieleen, että siinäpä kirjoittaja kurkistelee Tucon lailla sormiensa lomasta. Mutta en ilkeä mainita.

    Nyt alkoi elämä! on hyllyssäni. Ainoa Turkan proosateos, jota en jaksa lukea läpi. Puuttuu se kuuluisa “lukemiseen pakottava hahmo”. On se kyllä hyvä selailukirja, voi lueskella sieltä täältä. Ja kukapa sanoo, ettei kirja voisi toimia tuollakin lailla. Miksi niitä aina pitäisi lukea kannesta kanteen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *