F-kisan jälkihöyryjä

Vuosi on vaihtunut ja F-palkinto jaettu, mutta väittely kirjallisuuden kilpailuttamisesta jatkuu, nyt ja iankaikkisesti. Ylen kanavilla aiheesta ovat olleet napit vastakkain Hannu Raittila ja Mervi Kantokorpi, täällä .

En lähtökohtaisesti vastusta kirjallisuuden kilpailuttamista enkä etenkään arvottamista. Erilaiset hierarkiat ja kaanonit kuuluvat kirjallisuuteen; jotkut ovat pyhempiä ja parempia kuin toiset, jotkut muistetaan ja toiset unohdetaan.

Peli on raakaa, mutta reilua, ainakin niin kauan kuin kilpailuttamista ja arvottamista ohjaavat kirjalliset kriteerit. Kuka tahansa voi sanoa pitääkö henkilökohtaisesti jostakin kirjasta, mutta kuka tahansa ei voi kirjoittaa kirjallisuuskritiikkiä tai istua palkintoraadissa. Hierarkiat ja kaanonit vallitkoon myös aidan toisella puolella, kirjallisuuden arvonmäärittäjien keskuudessa.

Siksi olennainen kysymys F-palkinnosta (ja muistakin kirjallisuuspalkinnoista) puhuttaessa on se, ketkä valitsevat eikä pelkästään se, ketkä tulevat valituksi.

Vanhat ehdokaslistat osoittavat, että F-palkintoehdokkaiksi on seuloutunut vuosien varrella melkoisen yhdentekeviä teoksia ja vastaavasti ansiokkaita teoksia on jäänyt ulkopuolelle. Esimerkkeinä raatien syyttä suotta sivuuttamista kirjoista voisin mainita vaikkapa Juha Seppälän ja Arto Salmisen parhaat 2000-luvun romaanit.

Vastaavasti kun katsotaan F-palkintoraatien kokoonpanoja, on nähtävissä että kirjallisuuden ammattiväki on ollut aliedustettuna ja ”innokkaat lautamiehet” yliedustettuna.

Ei ole ”demokratiaa” ja ”tasa-arvoisuutta” korostavan ja ”ylhäältä saneltuja mielipiteitä” vastustavan ajan hengen mukaista vaatia raatilaisiksi pelkkiä kirjallisuusinsituution tunnustamia ”sisäpiiriläisiä”. Sellainen haiskahtaa elitismiltä, joka on lähestulkoon synneistä suurin. Se joka keksii vaatia F-palkinnosta avointa yleisöäänestystä, saa varmasti paljon kavereita: kyllä kansa tietää!

Siitäkin huolimatta: lisää ammattilaisia palkintoraateihin!
P.S.
Eräs käsittämättömyys F-palkinnon ehdokasasettelussa on tämä toistuva kaava: kiintiöpaikka yhdelle esikoisromaanille ja yhdelle suomenruotsalaiselle romaanille.
Kommentit
  1. 1

    Tuima sanoo

    Kyllä, lisää ammattilaisia palkintoraateihin. Kirjastoistakin löytyisi helposti asiantuntevia jäseniä, heidän kohdallaan ongelma on tietenkin se, ettei heitä kukaan tunne. Mistä päästäänkin siihen, miksi valitsijan pitää aina olla jollakin tavalla kuuluisa henkilö?

    Nuo kiintiöpaikat ovat minuakin aina ihmetyttäneet, samoin se paria poikkeusta lukuunottamatta toistuva seikka, eli mieskirjailijoiden ylivalta ehdokkaiden joukossa. Lisäksi esimerkiksi novellien rajaaminen Finlandia-palkinnon ulkopuolelle on aika käsitämätöntä.

  2. 2

    sanoo

    ”Mistä päästäänkin siihen, miksi valitsijan pitää aina olla jollakin tavalla kuuluisa henkilö?”

    Nimenomaan näissä lopullisissa valitsijoijassa on ollut kaiken maailman julkkiksia, lipposia ja liikasia. Mitä me sellaisilla teemme?

    Kunnon asiantuntijaraati myös siihen viimeiseen vaiheeseen.

    ”Lisäksi esimerkiksi novellien rajaaminen Finlandia-palkinnon ulkopuolelle on aika käsitämätöntä.”

    Juu. Voisi olla Proosa-Finlandia (romaanit, novellit ja esseet) sekä Runo-Finlandia.

  3. 3

    sanoo

    Toisaalta valitsijan henkilöiminen yhteen (tunnettuun) henkilöön tuo paremmin esiin valinnan väistämättömän subjektiivisuuden. Raati loisi illuusion ”objektiivisuudesta”, mikä tietysti on kirjallisuuden (ja yleensäkin kulttuurin ja muun inhimillisen elämän) kohdalla pohjimmiltaan täydellinen mahdottomuus.

  4. 4

    sanoo

    Objektiivisuutta ei tietenkään saavuteta, oli raati tai yksi valitsija. Kysehän on arvottamisesta eikä mittaamisesta.

    Voi sanoa myös niin, että palkinto henkilöityy antajaansa, kun valitsijana on yksi ihminen. Siinäkin on huonot puolensa, kuten onneton ”valitseeko oululainen oululaisen” -etukäteiskeskustelu viime kerralla osoitti.

  5. 5

    Karo Hämäläinen sanoo

    Finlandia-palkinto palkinnoista suurimpana tapaa saada suurimman medialöylyn, kun kirjallisuuspalkinnoista puhutaan. Kustannusyhdistys / Kirjasäätiö on siis onnistunut!

    Otetaan keskusteluun pari muuta palkintoa, Runeberg ja Savonia. Runebergissä on kaksi raatia, joissa kummassakin istuu nk. ammattilaisia. Vuosi toisensa jälkeen Runeberg-palkintoehdokkaiden lista jaksaa hämmästyttää paatunuttakin kirjallisuudenharrastajaa. Ikään kuin palkintoraadit haluaisivat briljeerata ja nostaa esiin teoksia, jotka eivät ole olleet muuten huomion kohteena (sinänsä hyvä tavoite, mutta se pitäisi kertoa avoimesti, jottei tule sellaista mielikuvaa, että raati yrittäisi valita mielestään vuoden parasta kaunokirjallista teosta).

    Savonia-palkinnon tarkoitus taas on saada julkisuuden valonheittimet suuntautumaan kohti Kuopion kaupungin kulttuuritahtoa. Ehkä sivutarkoituksena on myös osoittaa, kuinka rikasta pohjoissavolainen kulttuuri on (tänä vuonna palkinnon sai tamperelainen, viime vuonna liperiläinen, kahtena sitä edellisenä vuotena helsinkiläinen kirjailija). Maallikkoraadin ehdokasvalinnat osoittavat kauniisti sanottuna ennakkoluulottomuutta, ja perustelut ovat huumoria aidossa Aapelin hengessä.

    Finlandia tuntuu kuitenkin olevan ihan laadukas palkinto.

  6. 6

    sanoo

    ”Vuosi toisensa jälkeen Runeberg-palkintoehdokkaiden lista jaksaa hämmästyttää paatunuttakin kirjallisuudenharrastajaa.”

    Eikä viimeisin kierros ollut suinkaan poikkeus säännöstä.

    Yleisesti ottaen: Kun raadin kokoonpano ilmoitetaan, aika monesti pystyy sanomaan jo etukäteen, keiden kirjailijoiden teokset eivät ainakaan päädy ehdokkaiksi. Niin esimerkiksi oli tämänvuotisen Runeberg-raadin kohdalla.

    Tämähän on asia, jolle ei mitään mahda. Ongelmaa voi minimoida tietysti valitsemalla raatiin sellaisia jäseniä, joilla riittää näkemystä ja kompetenssia niin etteivät ole esimerkiksi yhden voimakkaan persoonan armoilla.

    Monen raadin kokoonpanosta pystyy mielestäni varsin luotettavasti arvioimaan, kuka jäsenistä on se, joka lopulta vie ja antaa muiden vikistä. ”Sisäpiirijuorut” sitten vahvistavat näitä mielikuvia.

    Tuossa R-palkinnon ”nostetaan nämä esiin kun niitä ei ole huomioitu”-lähtökohdissa ja F-palkinnon epävirallisissa kiintiöpaikoissa esikoisille ja suomenruotsalaisille ei olisi tosiaankaan mitään vikaa, jos nämä periaatteet tuotaisiin selvästi esiin. On harmillista, että tietyt käytännöt selvästi vallitsevat, mutta kukaan ei sitä halua julkisesti tunnustaa.

    ”Finlandia tuntuu kuitenkin olevan ihan laadukas palkinto.”

    ”Ihan laadukas” on hyvä luonnehdinta. Asiat voisivat olla tietysti paremminkin.

  7. 7

    sanoo

    Tiedän kokemuksesta, että mitään kiintiötä esikoisromaanille tai suomenruotsalaiselle romaanille ei ole. Kun istuin esiraadissa (jota johti kirjastoammattilainen), ei ehdolle päätynyt yhtään esikoisteosta, ja suomenruotsalainenkin (Kjell Westön Lang) pääsi mukaan tiukan äänestyksen jälkeen.

    Sen jälkeen on tosin käynyt niin, että ehdokkaitten joukossa on joka vuosi ollut yksi kiintiökilpailija kummastakin mainitusta genrestä. Outo juttu.

  8. 8

    sanoo

    ”Tiedän kokemuksesta, että mitään kiintiötä esikoisromaanille tai suomenruotsalaiselle romaanille ei ole.”

    Ei ole kiintiötä. Mutta outo juttu, kuten sanoit, on se että viitenä viime vuotena listat on laadittu niin kuin tällainen kiintiö olisi. Pistää väkisinkin kysymään, minkä takia.

  9. 9

    Tuima sanoo

    Raati lopullisena valitsijana aiheuttaa helposti sen, että voittajaksi päätyy kompromissiehdokas. jpekan kanssa olen samoilla linjoilla, yksittäinen valitsija ilmentää subjektiivisuutta eivätkä palkintoraadit ole objektiivisia. Kuinkahan monta keskustelua raadeissa onkaan käyty akselilla ”kirjailija XX:n teos on kieltämättä kiinnostava kirja, mútta toisaalta kirjailija NN ei ole koskaan saanut mitään palkintoa ja urakin on jo pitkä ja hän kriitikoiden suosikki” jne. Kuinkahan moni raati päätyy ilmiriitaan?

  10. 10

    sanoo

    ”yksittäinen valitsija ilmentää subjektiivisuutta eivätkä palkintoraadit ole objektiivisia.”

    Tietenkään palkintoraadit eivät ole objektiivisia sanan ahtaassa merkityksessä; miten ne voisivatkaan olla. Eihän kirjallisuuden arvottaminen perustu tietoon vaan makuihin ja mieltymyksiin.

    Voisi ajatella niin, että raadissa pitäisi olla sen verran jäseniä kuin sillä on maksimissaan mahdollisuus asettaa kirjoja ehdokaslistalle. Jos maksimi on kuusi kirjaa, sitten raatiin kuusi jäsentä.

    Näin voitaisiin periaatteessa sopia, että jos konsensusta valinnoista ei synny, jokainen raatilainen saa vähintään yhden tärkeänä pitämänsä kirjan ehdokaslistalle. Silloin raadin vahvimmat jäsenet eivät jyräisi.

    Lopullisen valinnan voi tehdä yksilö tai raati, ihan miten vaan. Tärkeää on, että esiraadissa on riittävä määrä näkemystä ja kompetenssia.

    Palkintoraateihin ja niiden kokoonpanoon liittyvät kysmykset ovat lopultakin aika simppeleitä. Olennaisempi ja paljon hankalampi kysymys on mielestäni se, miten edistää kirjallisuuskritiikin ja elinehtoja. Nythän kritiikki on varsinkin sanomalehdissä todella ahtaalla. Palstatila on vähentynyt tuntuvasti, kriitikkojen palkkiot ovat hävyttömän pieniä. Palkintouutiset ja -jutut syövät tilaa kritiikeiltä.

    Kuitenkin kirjallisuuskritiikki on tärkein porras kirjallisuuden arvottamisessa. Sitä ei saisi päästää näivettymään.

  11. 11

    Tuima sanoo

    Kirjallisuuskritiikki on keskeinen keino saada uusia kirjoja ja kirjailijoita tunnetuksi lukijoiden parissa. Toinen keino ovat television kirjallisuusohjelmat (joita ei tällä hetkellä taida kyllä olla ainuttakaan). Kuka ei tätä usko, viettäköön viikon kirjaston tiskillä etsimässä teoksia lehtiarvostelut ja -mainokset kädessä kirjastoon tulleille asiakkaille.

    Esimerkiksi Hesarin kulttuurisivuja lukiessa ihmettelen usein kahta asiaa. Miksi siellä esiintyvät aina samat kirjailijat eri yhteyksissä ja miksi joihinkin arvioihin liitetään kirjailijan valokuva, joka kattaa neljäsosan Hesarin sivusta. Miksei pienempi kuva ja lyhyt arvio jonkun muun kirjailijan teoksesta? Vastaukseksi ei kelpaa lehden ulkoasu ja kuvituksen tärkeys.

    Ymmärrän kyllä, että kulttuuritoimituksissa joudutaan tekemään valintoja rajallisen sivumäärän vuoksi, mutta miksi päädytään aina samoihin kirjailijoihin? Sekin on kulttuuripolitiikan tekemistä, kun suurimasta osasta tekijöitä vaietaan ja esiin nostetaan muutamia (mikä kertonee jotain toimittajien omista mieltymyksistä?).

  12. 12

    EK sanoo

    Sosiologian tentissä oli kysymys ”Onko Finlandia-palkinto rangaistus”?…

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *