Euroopan rappion julistajat


Tarmo Kunnaksen Fasismin lumous on liki 700-sivuinen järkäle. Siinä emeritusprofessori etsii vastauksia kysymykseen, mikä sai niin monet eurooppalaiset älyköt hurmaantumaan fasismista maailmansotien välillä.
Ensimmäisellä yrityksellä uuvahdin kirjaan parinsadan sivun jälkeen. Toisella yrityksellä pääsin loppuun saakka. Fasismin lumous pureutuu tärkeään aiheeseen, mutta jää muodottomaksi ja jäsentymättömäksi. Kunnas on koonnut ja järjestänyt mittavan aineiston, teeseihin ja johtopäätöksiin syventyminen olisi kaiketi vaatinut vielä yhden kirjoittamisrupeaman.
Fasismin lumous käy läpi kymmeniä kirjailijoita, filosofeja ja älykköjä Louis-Ferdinand Célinestä ja Knut Hamsunista Martin Heideggeriin ja E.M. Cioraniin. Kunnas referoi laveasti heidän teoksiaan ja niputtaa heidän ajatuksiaan yhteen. Näin syntyy kokonaiskuva fasismiin kallellaan olleen eurooppalaisen kulttuuriväen toiveista, peloista ja tavoitteista. Aatehistoriallisessa mielessä Kunnas ei kerro mitään uutta ja yllättävää. Esimerkiksi Robert Paxtonin The Anatomy of Fascism on jäntevämpi ja näkemyksellisempi, vaikka liikkuukin yleisemmällä tasolla.
Mikä sitten Kunnaksen mielestä selittää fasismin lumouksen? Tärkeänä taustatekijänä nousee esiin kokemus eurooppalaisen sivilisaation kriisistä. Moderni maailma näyttäytyi sotienvälisille oikeistointellektuelleille verettömänä, latteana ja läpeensä materialistisena. Yhdeltä suunnalta eurooppalaista sivilisaatiota uhkasi amerikkalainen kulutuskeskeinen kapitalismi, toiselta suunnalta neuvostobolsevismi. 1800-luvulla hallitsevaksi aatesuunnaksi noussut liberalismi näytti liian nahjusmaiselta puolustamaan uhanalaisia kulttuurisia traditioita. Oikeistointellektuellit toivoivat fasismin palauttavan eurooppalaisen sivilisaation elinvoiman ja siihen olennaisesti liittyvän traagisen elämäntunteen.
Oikeistointellektuelleja yhdistivät monet maailmankatsomukselliset piirteet. He eivät luottaneet edustukselliseen demokratiaan, vaan kaipasivat vahvaa johtajaa ja valveutunutta etujoukkoa. He karsastivat Ranskan vallankumouksen arvoja, koska uskoivat vapauden, veljeyden ja tasa-arvon johtavan keskinkertaisuuksien yhteiskuntaan. He korostivat ihmisluonnon raadollisuutta ja pitivät liberaalien ja vasemmistolaisten ihmiskeskeistä edistysuskoa haihatteluna. Moniin oikeistointellektuelleihin vetosi myös fasististen liikkeiden antimoraalisuus yhdistyneenä voiman, kauneuden ja nuoruuden palvontaan.
Tarmo Kunnas etsii pikemminkin yhtäläisyyksiä kuin eroja fasismista viehättyneiden välillä. Sen sijaan Tony Judt korostaa teoksessaan Thinking the Twentieth Century fasististen virtausten erilaisuutta. Esimerkiksi Ranskassa, Italiassa ja Romaniassa ne olivat kovin toisenlaisia kuin Saksassa. Judt, joka on minulle monella tavalla esikuvallinen yhteiskunnallinen ajattelija, määritteli itsensä universaaliksi sosiaalidemokraatiksi. Hän ei tuntenut minkäänlaista vetoa fasismia kohtaan, mutta näkee silti arvoa ranskalaisten, italialaisten ja romanialaisten oikeistoälykköjen kirjoituksissa. Niitä kannattaa lukea tarkkaan, vaikka ei tuntisi sympatiaa niitä kohtaan, koska ne auttavat ymmärtämään sotienvälistä eurooppalaista mielenmaisemaa.

Sen sijaan natsihallintoa avoimesti liehitelleiden saksalaisten kynäniekkojen teksteihin eläytymistä hän pitää turhana, minkä vuoksi hän ei myöskään innostunut Jonathan Littellin kiitellystä ja kiistellystä Hyväntahtoiset-romaanista. Näkemystään Judt perustelee sillä, että ranskalaiset, italialaiset ja romanialaiset intellektuellit kytkeytyivät kansallismielisyydestään huolimatta eurooppalaiseen perinteeseen ja halusivat puhutella muitakin kuin kaltaisiaan. Natsit sitä vastoin halveksivat kaikkea epäsaksalaista eivätkä tunteneet tarvetta minkäänlaiseen universalismiin.

Even at their most narcissistically patriotic, French fascist intellectuals like Robert Brasillach or Drieu la Rochelle fondly imagined themselves to be of relevance and interest well beyond the borders of France. In this sense at least, they are comparable to their communist counterparts: they too were proposing an account of modernity and its discontents. We have, accordingly, something to learn from them.

Vastenmielisin, ja lopulta tuhoisin piirre, fasismissa (jos sen alle niputetaan myös natsismi) oli avoin halveksunta alemmaksi ihmisainekseksi katsottuja kohtaan. Moni sotienvälisen ajan oikeistoälykkö edusti jonkinlaista kulttuurista antisemitismiä, jolla on Euroopassa pitkät perinteet. Tämän ilmiön mittavuutta on kuvannut David Markson romaanissaan Reader’s Block. Siinä hän laatii pitkän listan antisemitistisistä merkkihenkilöistä, ja tuolle listalle mahtuu myös Fasismin lumouksessa käsiteltyjä hahmoja:

Saint Thomas Aquinas was an anti-Semite… George Bernard Shaw was an anti-Semite… William Butler Yeats was an anti-Semite… Kant was an anti-Semite… Frédéric Chopin was an anti-Semite… Alexander Pushkin was an anti-Semite… Ernest Hemingway was an anti-Semite… Martin Luther was an anti-Semite… Voltaire was an anti-Semite… G.K. Chesterton was an anti-Semite… Martin Heidegger was an anti-Semite… Theodore Dreiser was an anti-Semite… E.E. Cummings was an anti-Semite… Robert Lowell was an anti-Semite… Carl Orff was an anti-Semite… Eliot was an anti-Semite… Henry James was an anti-Semite… Thomas Wolfe was an anti-Semite… F. Scott Fitzgerald was an anti-Semite… D.H. Lawrence was an anti-Semite… Paul de Man was an anti-Semite… Schopenhauer was an anti-Semite… Rudolf Nureyev was an anti-Semite… H.G. Wells was an anti-Semite… Pío Baroja was an anti-Semite… Saint Augustine was an anti-Semite… Hilaire Belloc was an anti-Semite… Igor Stravinsky was an anti-Semite… Louis-Ferdinand Céline was an anti-Semite… Richard Strauss was an anti-Semite… Erasmus was an anti-Semite… Henry Adams was an anti-Semite… James Baldwin was an anti-Semite… André Gide was an anti-Semite… Jonathan Edwards was an anti-Semite… George Santayana was an anti-Semite… Seneca was an anti-Semite… James Russell Lowell was an anti-Semite… Wagner was an anti-Semite… Roald Dahl was an anti-Semite… Graham Greene was an anti-Semite… Saint John Chrysostom was an anti-Semite… Wyndham Lewis was an anti-Semite… Roy Campbell was an anti-Semite… Alma Mahler was an anti-Semite… Herder was an anti-Semite… Chekhov was an anti-Semite… Quintilian was an anti-Semite… Degas was an anti-Semite… Fichte was an anti-Semite… Rousseau was an anti-Semite… H.L. Mencken was an anti-Semite… Denis Diderot was an anti-Semite… Treitschke was an anti-Semite… Saint Jerome was an anti-Semite… Tacitus was an anti-Semite… Mohammed was an anti-Semite… Jung was an anti-Semite… Karl Barth was an anti-Semite… Karl Marx was an anti-Semite… Kipling was an anti-Semite… Saint John of Capistrano was an anti-Semite… Tchaikovsky was an anti-Semite… Whistler was an anti-Semite… Justinian was an anti-Semite… Sergei Esenin was an anti-Semite… Jean Genet was an anti-Semite… Mussorgsky was an anti-Semite… Philip Larkin was an anti-Semite… Chaucher was an anti-Semite… Edith Wharton was an anti-Semite… Ezra Pound was an anti-Semite… Cicero was an anti-Semite… Bernard Berenson was an anti-Semite… Arnold Toynbee was an anti-Semite… Henry Miller was an anti-Semite… Jean Giraudoux was an anti-Semite… Juvenal was an anti-Semite… Truman Capote was an anti-Semite… Renoir was an anti-Semite… Dostoievsky was an anti-Semite…

Osalla sotienvälisen ajan oikeistointellektuelleista juutalaisvastaisuus jäi kulttuurisen asenteen tasolle, mutta osalla se sai myös hyökkäävämpiä muotoja. Judt kertoo romanialaisesta kirjailijasta Mihail Sebastianista, jolla oli tapana istuskella Bukarestin kahviloissa kahden oikeistointellektuellin Mircea Eliaden ja Nae Ionescun kanssa. He saattoivat keskustella tuntikausia henkevästi arkkitehtuurista, maalaustaiteesta ja kirjallisuudesta, kunnes Eliade äkkiarvaamatta murjaisi vihaa tihkuvan kommentin juutalaisista. Kummallisinta tässä oli se, että edes Sebastian, joka itse oli juutalainen, ei nähnyt näissä purkauksissa mitään tavatonta. Ne ikään kuin kuuluivat ajan henkeen.
Kommentit
  1. 1

    Anonymous sanoo

    Samahan tapahtuu nytkin, oikea vetää fiksuja…

    Osa maamme älymystöstä tuntee tunnetusti vetoa konservativismiin ja traditionalismiin, esimerkkinä mm. Sarastus-lehden ympärille järjestynyt (sekalainen) porukka.

    Itse koen fasismin kuitenkin aina enemmän (tai ainakin samalla) vasemmistosukuisena projektina, onhan Ranskan vallankumousarvoissa sama utopistinen ihmiskäsitys kuten on fasismissakin: Ihmisen massa puhdistettuna elitismistä ja toisinajattelevista aineksista marssimassa parempaan tulevaisuuteen…. Eikö se ole myös meidän oman maamme kulttuurimarxistisen/arvoliberaalin porukan ilmestys?

    Tämän lähtokohta-virheen vuoksi minä näenkin fasistit ja vasemmistoegalitaristit jotenkin perverssisti saman lantin samana, en edes kääntöpuolina, vaikka hiustyyli niillä ei olekaan ihan sama…hah.

    Ääriokeiston karmein ja irrationaalein (ja tyhmin) ajatusvirhe sitten onkin juutalais(Israel)-vastaisuuden kopioiminen synkeiltä edeltäjiltään, tyhmä meemi juutalaisjuonittelijoista niellään vuosikymmenestä toiseen. Samaan aikaan äärioikeisto vastustaa islamismin edistymistä maailmassa. Eikö silloin kannattaisi miettiä toiseen kertaan mikä on juuri se porukka joka pistää reaalimaailmassa hanttiin islamismille? Kyllä ne ovat juuri israelilaiset. Israel-kysymyksessääkin vasemmisto ja äärioikea ovat samalla puolella. Ei yllätys taaskaan.

    Itse olen tietyssä mielessä arvokonservatiivi, ja juuri siitä syystä minun sympatiani onkin Tel Avivin suunnalla. On huvittavaa että edelleen meidänkin maassamme fiksutkin uustraditionalistit flirttailevat antisemitismin kanssa ikään kuin juuri vasta se asia tekisi heistä kunnon uusoikeistolaisia. Surkeaa ajattelua sanon minä. Re-thinking please.

    Kiitos blogistille. Hyvä kirjoitus, hyvää ajattelua. Tärkeä asia.

    jope

  2. 2

    sanoo

    Tuossa Kunnaksen käsittelemässä porukassa on monta tärkeää kirjailijaa, vaikkapa Céline, Cioran, Malaparte, Hamsun. Mutta ainoa tärkeä saksalainen on Jünger, eikä hän ollut natsi, vaikka monet natsit häntä ihailivatkin.

    Noin muuten, yhteiskunnallisesti, olen aika lailla Tony Judtin linjoilla. Tietyt sosiaalidemokraattiset ihanteet ja käytännön periaatteet ovat minulle tärkeitä, vaikka en ole enää vuosikausiin tuntenutkaan SDP:n niitä edistävän. SDP on hukkunut postpolitiikan synkeään suohon ja taistelee vain vallasta, valtionhoitajan asemasta.

    Toisaalta jonkinlaista kulttuurikonservatiiviakin minussa lienee, ja se näkyy lähinnä siinä että arvostan klassista sivistystä ja kaunotaiteita. Hyvät käytöstavat ovat myös ihan jees.

  3. 3

    sanoo

    ”Try as they might to be different, the passions of reaction and the passions of revolution resemble each other. While fighting, supposedly on opposite sides, they deliver the same moral and universal truth: both camps have contempt for individual men. Rejecting the cult of the self, they support instead an idolatrous allegiance to the group, and they do so without shame”

    Alain Finkielkraut

  4. 4

    Anonymous sanoo

    Itse en todellakaan säikähdä kirjailijoita joilla on ”menneisyys” tai outoja ajatuksia, päinvastoin. Cioran esim. on tärkeä, oli hän, tai oli hän ollut mitä mieltä poliitikasta tahansa.

    Mutta antisemitismin ”perusteet” ovat sekä vasemmalla että oikealla
    ( että uudessa militantissa islamissa) usein niin sekavat, tökeröt ja ristiriitaiset ettei se voi olla herättämättä minussa mitään muuta kuin pakokauhua ja häpeää.

    Mitä tuohon SDP-tunnustukseesi Tommi tulee niin sama on (oli) minullakin poliittinen tausta, rauhallisen konservatiivinen klassiseen humanismiin kallellaan oleva vasemmistolaisuus, kunnes tajusin e t t e i tarvitse olla vasemmalla ollakseen köyhien ja heikompien puolella. Vasurit ovat omineet, niiden on annettu omia, heikompien puolustaminen. Itse ajattelen nyt että liian nopeasti sekä taloudellisin että filosofisin perustein ja mittarein muuttuvassa maailmassa eräänlainen hidas arvokonservativismi on ”heikon” ihmisen paras turva. En tiedä olenko sitten oikealla vai vasemmalla. En ole sininen enkä punainen. Poliittisesti oikealta väriltäni tuntuu ”valkoinen” – juutalais-kristillinen klassinen ajattelu, jossa arvoja ei valita median huutoäänestyksillä. (Tiedostan toki tilanteen: olen häviäjän, häviävän puolella.)

    Mutta edelleen ihmettelen tyhmien ja viisaiden, vasureiden ja oikeistolaisten suorastaan reflektiivistä juutalais/Israel-vihaa. Onko se eräänlainen alitajuinen tunnustus tuon pienen kansan ”valittuudelle” tai ainakin poikkeuksellisuudelle?

    jope

  5. 5

    sanoo

    Cioran teki myöhemmin selvän pesäeron nuoruutensa oikeistoradikaaliin menneisyyteen.

    Varmaan hänen omat kokemuksensa selittävät sitä, että hän kirjoitti poliittisen pahuuden ja fanaattisuudeen asuvan nimenomaan nuorisossa.

  6. 7

    Anonymous sanoo

    Miten oletkaan oikeassa Cioranin kanssa nuorien ihmisten fanaattisuudesta, nythän se näkyy niin kuten hyvin tiedämme että ympäristöuhat toimivat usein heille kaiken muun totaalisena motiivina ja perusteluna. Muuta ei tarvita, maailmanselitys heille on valmis.

    Uusi ilmiö on
    kuitenkin ”kaupungilla” se että myös keski-ikäiset poliittisesta kannasta riippumatta ovat alkaneet omaksua tätä näkökulmaa eläen ikään kuin uutta puhdasmotiivista nuoruuttaan ja rankistelevat miten suureen elintason laskuun kukin heistä on valmis planeetan vuoksi. Keskustelu kapakoissa tai missä tahansa on nykyään monien kanssa mahdotonta heti kun sieltä pudotetaan se jylisevä ympäristöargumentti, jonka odotetaan hiljentävän ja samanmielistävän jokaisen kuulijan samaksi helposti käsiteltävksi massaksi.

    Itse olen toki huolissani ympäristöstä ja sen tilasta mutten niin paniikissa kuin monet. Eli minulla ei ole 2000-luvun ruskeaa paitaa eikä käsivarsimerkkiä. Olen kyllä toivotonkin ihmiskunnan suhteen mutten ympäristöargumenttien perusteella. Mutta huoli ajatuksen, sivistyksen, henkisen kehityksen tilasta ei ole riittävä ( se on varmaan juutalainen ajatus nykyään, hah!!). Pitää mieluummin surra kadonneita Malediivien saaria vaikka nyt on selvinnyt etteivät ne ole mihinkään kadonneet….
    (Taitaa olla iso trgadia joillekin että gorelainen dystopia ei millään meinaa toteutua, kun se penteleen merenpinta ei vaan nouse)

    Tai mikä henkinen kehitys oikeastaan? Ehkä sittenkin Cioran ja Bernhard olivat oikeassa. Ihminen on täysin onneton olio. Silti eläinkunnasta minun tulee suurin sääli ihmiseläintä, tietoista eläintä, oman kauhunsa kokijaa ja näkijää. Siinä on minun humanismini. Pientä se on.

    jope

  7. 8

    Kamunen sanoo

    Kylmän sodan asenteita sulattavat etelän tuulet uhkaavat Timo Soinin kuningastietä. Hän on nöyränä katolilaisena ilmoittautunut pääministeriehdokkaaksi harjoiteltuaan puolueessaan johtamista rautakuolaimilla, mutta sillä välin Roomaan on valittu paavi joka jakaa köyhille ja halailee vajavaisia!

  8. 9

    sanoo

    Vasemmisto ajatellaan tavallisesti uudistavaksi ja oikeisto vanhaa säilyttäväksi. (Katainen ei nähdäkseni juuri ideologiastaan johtuen muka ymmärtänyt itsenäisyyspäivän mellakoitsijoiden motiiveja. En millään usko hänen olevan niin typerä, ettei niitä ymmärtäisi vaikka ei sitä voikaan ääneen lausua.)

    Badioun totuuskäsitystä esitelleessään Janne Kurki (jälkisanat teokseen Alain Badiou – Totuuden militantti) kirjoittaa (vapaasti lainaten kun kirja ei ole edessäni)Marxin manaavan esiin tietoisuutta hämmentävän tyhjyyden, jota ei aikaisemmassa järjestyksessä ole edes olemassa – proletariaatin. Fasismi/natsismi taas täyttää tyhjyyttä, nimeää nimeämätöntä, Saksan kansalla ja arjalaisella rodulla. Badioun mukaan Paha ei voi tulla ennen nimeämättömässä sinnittelyä. Jos tulee, voimme unohtaa heti sinnittelymme nimettyyn Pahaan.

    Itse olen tiivistänyt toisaalla fasismin olemusta näin: fasistin on mahdotonta pitäytyä merkitysten viiveessä ja aukoissa, hyväksyä todellisuus jälkenä (eli dekonstruktion tekniikka on mitä syvimmin etiikkaa, ei nihilismiä).

    Marxin teorian siis voi katsoa lähtökohdissaan ylittävän fasismia paremmin sen alkukantaisimman ja spontaaneimman laumakäyttäytymisen, josta moraali kumpuaa (jo lasten ja vaikkapa kääpiösimpanssien käyttäytymisessä): ryhmäkeskeisyyden.

    Ja vielä Badiouta kansanomaisemmin ilmaistuna: marxismi paljasti totuudeksi rakeneteellisesti riistetyn kansaosan ja vaati sille yhtäläistä oikeutta pääomaan kun taas fasismi esittää totuudeksi irrationaalisempaa rotunsa etuoikeutettua asemaa.

    Jatkossa sosialismi ei ole pärjännyt puhtain paperein sekään, mutta lähtökohta on tässä oleellinen. Ja näin ilmeisesti kokee myös yleinen mielipide, koska marxismin symbolit sirppeineen ja vasaroineen eivät meillä herätä T-paidoissa hakaristin kaltaista primitiivistä aggressiota.

    (P.S. Itse pidän Marxin jälkeisiä sosialisteja ja – myöskin – kadotuksella pelottelevaa ja evankelista ryhmäkeskeisyyttä painottavaa Jeesustakin parempana esimerkkinä badioulaisesta Pahaa edeltävästä sinnittelystä Nelson Mandelaa. Rauha ja riemullisuus hänen muistolleen.)

    t.juha

  9. 10

    Anonymous sanoo

    Juha, eihän nykyoikeisto säilytä mitään, ole säilyttävä millään tapaa. Kaikki on muutoksessa, kaikki on kaupan, oikeistolainen valtasuuntaus on 2000-luvulla yhtä arvoliberaalia kuin vasemmistolainenkin. Ei ole mitään mitä ei voi muuttaa ”eettisin”, taloudellisin tai fiilisperustein. Säilyttävät liikkeet ovat ihan muualla. Ne tuntee siitä että niille nauretaan. Kuka haluaisi kuulua joukkoon – no, ei hitossa kukaan…! Hidastaminen on päivän sana muttei tosiaankaan arvosidonnaisissa moraaliasioissa. Niiden suhteen ei downshiftata.

    Samalla tapaa uudistavia, kaiken lyhytaikaisten intentioiden vuoksi hajottavia liikkeitä olivat marxilaisuuskin ja fasismikin, nehän purkivat myytit ja tabut miten niitä huvitti ja rakensivat niistä oman utopia-konstruktionsa liimaa ja leikkaa -periaatteella. Marxilaisuudella oli takanaan tietenkin osiltaan todellisuuden kanssa reflektoiva talousteoria muttei se tee siitä yhtään puhtaampaa. Teoria ei toiminut sittenkään todellisen maailman kanssa – kymmeniä miljoonia kuolleita se kyllä sai aikaan.

    jope

    p.s Jonkun verran olen perehtynyt Jeesuksen poliittiseen filosofiaan, ja pakko on ollut myöntää, toisin kuin eri polit. tahoilta usein väitetään, että Jeesuksella ei (!) ollut sellaista. Maailma oli hänen mielestään niin päin p-tä ettei sitä kannattanut alkaa enää korjailemaan. Lankeemus oli jo tapahtunut. Kannatti sen sijaan alkaa etsiä Jumalan valtakuntaa. Ihan t o i s t a.

  10. 11

    sanoo

    Joo. Kai se käytännössä on niin, että ainakin kasvua SAILYTTÄVÄÄ politiikaa ja arvomaailmaa vastustavat vain tahtoisiin tai tahattomiin neuvottomiin eleisiin ryhtyvät anarkistit (joita pääministerimme ei muka ymmärrä). Toinen juttu on tietenkin sitten se, onko koko linnanjuhlien kritisointi jo jotain ilmeisyydessään latteaa. Minusta on.

    Tietenkin Demarit ja Vasemmistoliitto tähtäävät työllä rakennettuun hyvinvointiin siinä kuin Kokoomuskin. Kukin enemmän tai vähmmän solidaarisessa hengessä. Tämä nykyinen ympäristödiskurssi on niputtanut lopulta kaikki samaan kastiin, katalan kasvun agenteiksi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *