Esseistiikkaa, tyylikkäästi & hillitysti

(Uudessa Parnassossa 5/2014 julkaistu arvioni tämän syksyn esseetapauksesta, Antti Arnkilin Lauantaiesseistä)

Antti Arnkilin esikoisteoksen nimen voi lukea omanlaisenaan kannanottona. Hän ei ole kirjoittamassa mitä tahansa asiaproosaa vaan juurikin esseitä, tietoisena lajityypin perinteistä ja nykyisistä trendeistä.

Lauantaiesseidenlyhyehkö esipuhe ei ole hätäisesti sutaistu kynnysteksti vaan se määrittää tekijänsä pyrkimykset ja lähtökohdat ja vaikuttaa siten myös lukijan tapaan lähestyä teosta. ”Viime vuosina Suomessa on ollut näkyvimmin esillä poleeminen essee, jossa otetaan jyrkästi kantaa puolesta ja vastaan”, Arnkil kirjoittaa.

Hän ei sille linjalle lähde, mikä on hyvä, koska hänen temperamenttinsa kirjoittajana ei ole lainkaan poleemisuuteen johdatteleva. Lauantaiesseet sisältää syvämietteisiä tekstejä, joiden aiheet vaihtelevat kirjoista ja elokuvista rockmusiikkiin sekä omakohtaisiin muisteloihin edesmenneestä Reko Lundánista ja lapsuuden kesäpaikasta. Arnkil on rauhallinen ja harkitseva kirjoittaja, jolla on taito olla ärsyttämättä lukijaansa.

Nykyesseistiikalle ominainen kulttuurikritiikki kätkeytyy enimmäkseen rivien väliin. Arnkil ei peittele viihtymättömyyttään spektaakkelien ja yksilöhedonismin määrittämässä nykytodellisuudessa, mutta ilmaisee viihtymättömyyden tunteensa mieluiten osana taideteosten analyysiä.

”Uuden kansalaisen tehtävänä on katsoa elämää ruudulta, muokata itseään tykättäväksi, kommunikoida jokainen oikkunsa ja järjestellä muistojaan kuvagallerioihin”, hän kirjoittaa esseessä, joka pohtii uuden runouden käsityksiä subjektiudesta.

Parhaat tekstit Lauantaiesseissäkäsittelevät kirjallisuutta. Varsinainen täysosuma on Paavo Rintalan Maatyömies ja kuu -romaania analysoiva ”Hän voi jättää soittonsa kirjoittamatta”.  Sitä voisi luetuttaa luovan kirjoittamisen opiskelijoille malliesimerkkinä hyvästä kirjallisuusesseestä. Se ottaa kohteekseen merkittävän kirjailijan, mutta ei hänen tunnetuinta teostaan. Se tutkii teoksen kieltä, maailmaa ja maailmankuvaa eri näkökulmista hätäilemättä lopullisiin, totalisoiviin tulkintoihin.

Rintala-esseessä toteutuu Launtaiesseiden esipuheessa määritelty esseen ideaali. Arnkil on mieltynyt Joseph Brodskyn ajatukseen taideteoksista lahjoina, jotka synnyttävät tarpeen antaa jotain takaisin. Maatyömiehen ja kuun sävykäs luenta kirkastaa teoksen uudella tavalla, ja siten Arnkilin essee on hieno lahja Rintalan romaanitaiteen ystäville.

Huonommin Arnkil onnistuu Foo Fightersin keulahahmon Dave Grohlin taidetta (ilman lainausmerkkejä) käsittelevässä esseessä. Se on pidätellyn analyyttinen, miksauspöydän vieressä kädet puuskassa tuumaillun oloinen.  Arnkil mainitsee yhdeksi innoittajakseen John Jeremiah Sullivanin esseekokoelman Pulphead. Sullivan on kirjoittanut Axl Rosesta sykkivän, levottoman, täynnä emotionaalista riskinottoa olevan esseen, jonka rinnalla Arnkilin Grohl-essee vaikuttaa haljulta.

Lauantaiesseet ei pyri uudistamaan suomalaista esseegenreä vaan noudattaa klassista selkeän lauseen estetiikkaa. Se ei tietenkään ole heikkous tai puute. Sujuvana, älyllisesti vireänä kirjoittajana Arnkil on oiva lisä suomalaisten esseistien joukkoon.
Kommentit (4)
  1. Tommi Melender
    4.10.2014, 17:53

    Jopelle (kun en muuta kautta eli privaatisti yhtyttä saa niin näin): kiitokset!

  2. Helga von Köchel-Verzeichnis
    5.10.2014, 06:26

    Hei, olisin kiitollinen muiden suomalaisten esseistien nimistä. Olen harrastelijakirjoittelija, jolla ei ole kirjallisuuden opintoja, mutta joka tuntee tämän kirjoittamisen lajin lähimmäisekseen.
    Kiitos paljon!
    H

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *