Esseen aika

Parasta romaanin julkaisemisessa on se, että saa palata taas esseiden pariin.

Läntisessä maailmassa on esseistejä kahta alalajia, tai oikeastaan kahta ja puolta. Näin väittää Tero Tähtinen vastikään ilmestyneessä kirjassa Vanha metsuri ja metsähippi (Savukeidas), joka sisältää hänen ja Matti Mäkelän välistä kirjeenvaihtoa vuosilta 2013-2014. Esseepohdinnat ovat kirjassa sivupolkuna, pääasiassa se sisältää herrojen reflektointia maailmanmenosta ja ihmiselämän iloista ja suruista.

Mutta minkälaisia ovat ne Tähtisen hahmottelemat esseistien alalajit?

Ensimmäisen muodostavat Montaignen aloittamaa traditiota jatkavat ”pohdiskelevan ja tyynen analyyttisen herrasmiesesseen” kirjoittajat, jotka pureutuvat henkevästi taiteen ja kulttuurin kysymyksiin. Tällaisia esseistejä ovat Tähtisen mielestä mm. Markku Envall, Johannes Salminen, Martti Anhava, Jan Blomstedt, Jukka Koskelainen ja Tommi Melender.

Toisen alalajin muodostavat riidassa maailman kanssa olevat nuoret ja vanhat vihaiset miehet. Heidän tekstinsä ovat häikäilemättömän henkilökohtaisia ja hyökkääviä ja niissä otetaan jyrkästi kantaa aikakauden ilmiöihin. Tämän perinteen kantaisäksi Tähtinen mainitsee Thoreaun ja sen suomalaisiksi edustajiksi Pentti Linkolan, Erno Paasilinnan, Leif Salménin sekä uuden polven nimistä Antti Nylénin ja Timo Hännikäisen.

Kolmas alalaji on sen verran pieni, että Tähtisen mielestä se ei muodosta kokonaista traditiota vaan tradition puolikkaan. Kyseessä on lyyrinen miniatyyriessee, jonka piiriin voidaan lukea Rakel Liehun Sininen kala, Gösta Ågrenin Tämä elämä, Sandor Marain Mietteiden kirja, Yoshida Kenkon Joutilaan mietteitä ja Jaan Kaplinskin Rajalla jota ei ole. Tähän minigenreen Tähtinen itse samastuu esseistinä vahvimmin.

Nykyisessä kirjallisessa kulttuurissa esseellä menee hyvin, niin Suomessa kuin maailmalla. Esseen elinvoimaisuus ei näy suurina myyntilukuina, mutta kirjallisen sisällön rikkautena se näkyy.

Vaikka olenkin vierastanut esseebuumista puhumista, olen sitä mieltä että aika on otollinen pohdiskelevalle asiaproosalle. Georg Lukacs uumoili viime vuosisadan alkupuolella esseen nousua ja sanoi, että essee kirjallisuudenlajina on omiaan sellaisiin historian vaiheisiin, jolloin vakiintuneet ajattelumallit ovat koetuksella ja arvot murroksessa. Toisin sanoen hän piti modernia aikaa esseen aikana.

Lukacsin ennustus saattoi mennä noin sadalla vuodella pieleen, mutta vähät siitä. Mielestäni hänen huomionsa selittävät hyvin sen, miksi esseet herättävät nykyisin kiinnostusta ahkerasti lukevissa ihmisissä. Lukacsilla tosin oli mielessään kulttuuris-filosofinen essee eikä kaunokirjallinen essee, joka nykyisin on vallalla.

Perinteisesti kirjailijat ovat pitäneet esseiden kirjoittamista hanttihommana tähdellisempien töiden lomassa. Parhaisiin amerikkalaisiin nykyesseisteihin lukeutuva Joseph Epstein onkin todennut, että juuri kukaan kirjallisesti suuntautunut ihminen ei tietoisesti pyri esseistiksi. Useimmat haluavat kirjoittaa romaaneja, aika monet runoja tai näytelmiä, jotkut harvat haaveilevat kriitikon urasta. Esseistiksi päädytään vahingossa, sattumien kautta.

Niin päädyin minäkin.

Epstein tiivistää suhteensa esseen kirjoittamiseen tavalla, jonka itsekin voin allekirjoittaa:

The personal essay is, in my experience, a form of discovery. What one discovers in writing such essays is where one stands on complex issues, problems, questions, subjects. In writing the essay, one tests one’s feelings, instincts, and thoughts in the crucible of compositions.

Kuten kaikilla ihmisillä, myös esseisteillä on mielipiteitä, joskus vahvojakin. He voivat tuoda niitä esille teksteissään, mutta esseetä ei pidä sekoittaa kolumniin tai mielipidekirjoitukseen.

Essee edellyttää enemmän kuin mielipiteen. Se edellyttää syvästi persoonallisen näkökulman, hahmotustavan, äänen (ja mielellään myös vastaäänen tai -ääniä). Kun George Orwell kirjoittaa vaikkapa brittiläisistä perinneruoista, teksti vetoaa sellaiseenkin lukijaan, joka ei ole kiinnostunut brittiläisistä perinneruoista tai siitä mitkä niistä maistuvat Orwellin suussa parhaalta. Aiheet tai mielipiteet eivät sanele esseen kiinnostavuutta, vaan esseistin tapa käsitellä niitä.

Tähtinen huomauttaa, että esseekirja ei koskaan ole siinä esitettyjen mielipiteiden summa eikä sen hyvyyttä tai huonoutta ratkaise se, kuinka oikeaan osuvia tai hyvin perusteltuja nuo mielipiteet ovat. Hän vertaa esseetä kolumniin; siinä missä kolumni esittää yhden kärkevän mielipiteen, essee pyrkii kuvaamaan kokonaista persoonaa, elämänkatsomusta ja henkilökohtaista todellisuutta.

Suomessakin on toki julkaistu esseekirjoina sellaisia, jotka olisi ollut asiallisempaa nimetä kolumnikokoelmiksi. Mutta se on toinen juttu.

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *