Eriskummallinen romaani Himmlerin aivoista

Jeesus Nasaretilaisella oli mietiskellessä tapana kohottaa hiukan kulmakarvojaan.

Jokainen elämäkerran kirjoittaja haaveilee joskus tuollaisen lauseen kirjoittamisesta. Jokainen historiallisen romaanin kirjoittaja täyttää teoksensa tuollaisilla lauseilla.

Luemme fiktiivistä proosaa, jotta meille valehdeltaisiin. Jokainen romaani on valhe, mutta historiallinen, ”tositapahtumiin” perustuva romaani valheista suurin. Jotta hyväksyisimme niin suuren valheen, pienten yksityiskohtien on pidettävä paikkansa.

Kun lukija huomaa historiallisessa romaanissa faktavirheitä tai anakronismeja, hän pahoittaa mielensä. Jos moisia mielipahan aiheita on kirjassa paljon, lukukokemus on pilalla. Eihän tämä menekään ”tositapahtumien” mukaisesti! Ei ole uskottavaa!

Faktavirheet ja anakronismit muistuttavat lukijaa siitä, että hänelle valehdellaan. Toki hän tietää kirjaan tarttuessaan, että se on ”vain” fiktiota, mutta lukiessaan hän ei halua tulla muistutetuksi siitä että hänelle valehdellaan.

Jostain syystä useimmat lukijat eivät kuitenkaan pahoita mieltään, jos historiallisessa romaanissa Jeesus Nasaretilaisen kerrotaan mietiskellessään kohottaneen kulmakarvojaan. Päinvastoin. Tällaiset kerronnalliset detaljit tekevät henkilöhahmoista todenmukaisia, uskottavia, aidontuntuisia. Lukija samastuu heihin, välittää heistä kuin rakkaista ystävistään. Siitä huolimatta, että moiset detaljit ovat suurelta osin kirjailijan mielikuvituksen tulosta.

Laurent Binet´n HHhH, josta olen täällä aiemmin maininnut, on siitä eriskummallinen historiallinen romaani että se sanoutuu tyystin irti todellisuusilluusion luomisesta puhuttelevilla mutta keksityillä detaljeilla. HHhH käsittelee Prahan teurastajan Reinhard Heydrichin salamurhaa. Aiheesta on aiemminkin kirjoitettu kirjoja ja tehty elokuvia, ja ne vilisevät faktavirheitä, kuten Binet huolekkaasti osoittaa. Binet vertaa historiallisten romaanien tekijöitä korruptoituneisiin rikostutkijoihin, jotka väärentävät todistusaineistoa. Heille on tärkeämpää kirjoittaa vetävää tarinaa kuin tehdä oikeutta ”tositapahtumille”.

HHhH:ssa Binet leikkii välillä perinteistä kertojaa ja laittaa kirjan hahmot käymään kuvitteellisia dialogeja, mutta toteaa heti perään, että emmehän me mitenkään voi tietää mitä itse kukin sanoi. ”Olen aina vihannut realistisia juoniromaaneja”, Binet puuskahtaa. Hän pyrkii juurimaan tekstistään irti kaiken sellaisen, millä ei ole vankkaa todellisuuspohjaa ja mitä ei ole voitu luotettavasti dokumentoida. Kirjan edetessä kohti loppuaan Binet päätyy epäilemään sellaisiakin asioita, joita piti aikaisemmin päivänselvinä, esimerkiksi Heydrichin virka-auton väriä. Oliko se sittenkään musta? Mitä jos se olikin vihreä?

Sanomattakin on selvää, ettei tällaisista lähtökohdista synny ”koherenttia” historiallista romaania. Eikä ole tarkoituskaan. Binet venyttää todenmukaisuuden vaatimuksen niin äärimmäisiin mittoihin että koko historiallisen romaanin käsite alkaa näyttää tyystin absurdilta. Jos emme hyväksy pieniä valheita ( faktavirheitä tai anakronismeja), miten voisimme hyväksyä myöskään suurta valhetta (”tositapahtumiin” perustuvaa realistista juoniromaania).

No, eiväthän nämä ajatukset sinänsä omaperäisiä ole, kirjailijoita on monesti ennenkin sanottu huijarisaarnaajiksi, mitä he tietysti ovatkin. Binet’n ansiot ovat kuitenkin siinä, että hän saa kysymyksenasettelunsa tuntumaan paitsi kiintoisilta myös koskettavilta, jopa sydämeenkäyviltä. HHhH:ta varten Binet on kahlannut läpi suunnilleen kaiken aineiston mitä Heydrichista, salamurhasta ja salamurhan tehneestä tshekkiläis-slovakialaisesta kaksikosta on saatavilla. Hänen todellisuusnälkänsä ja maaninen suhtautumisensa faktoihin vaikuttaa niin viiltävästi koetulta että se herättää väistämättäkin myötätuntoa ja myötäelämisen halua, romaanin kirjoittajaan alkaa samastua kuin kirjan henkilöhahmoon.

HHhH on pikemminkin prosessuaalinen ja ennakoimattomasti täydentyvä teksti kuin tarkkarajainen kaunokirjallinen teos. Se ei ole pelkästään kirja Heydrichistä ja salamurhasta vaan yhtä paljon, ellei enemmänkin, kirja Heydrichistä ja salamurhasta kirjoittamisesta. Välillä HHhH:ta lukee kuin tutkijan muistikirjaa, mikä on virkistävä kokemus minun kaltaiselleni lukijalle, jota kiinnostavat ei-teosmaiset tekstit, kuten muistiinpanot, kirjeet, päiväkirjamerkinnät, fragmentit.

Se että Binet saa tällaisesta aineistosta ja tällaisella lähestymistavalla aikaiseksi vetävän romaanin kertoo, kuinka taitava, kekseliäs ja eläytymiskykyinen kirjailija hän on. Toisin sanoen Binet osaa kyllä käyttää prosaistin tärkeimpiä työkaluja, mutta hän haluaa tehdä niillä erilaisia juttuja kuin perinteisemmän kertomakirjallisuuden tekijät.

Toivottavasti HHhH suomennetaan. Silläkin uhalla, että jokunen suomalainen päivälehtikriitikko saa aiheen moitiskella Binet´tä turhasta ja itsetarkoituksellisesta kikkailusta.

P.S.

Jos ihmettelette, mistä kirjan nimi tulee niin se on lyhenne saksan kielen sanoista ”Himmlers Hirn heißt Heydrich”. Eli Heydrich todellakin oli Himmlerin aivot. Hyvä että saivat hänet hengiltä.

Kommentit
  1. 1

    Anonymous sanoo

    Ihan päiväkohtainen Kemppiskommentointini liipaisee pinnalta tätä toden outoutta ja sen tietämisinnon absurdiutta -tasolla millä tahansa ja ulottuvuuksisa mitä vain keksiä voineekaan. Että jos kävisin sekaan?

    Rumaa kuvaa ja riekkumista on tehty ijät ajat. Näihin ateneumeihin tallelle pannut eivät olekaan tallirenkien graffitteja, vaan kreivien salongeista -aikakaudelta kun ao.kreivit, ts.esivanhempansa, olivat itse kesyyntyneet turnauskentiltä salonkeihin.
    Vallankumouksen alla Pariisssa pyllistellä artikuloitiin itsensä kuninkaan veljen suojeluskunnan turvissa Louvren nurkilla roylal palacen puistokabareissa. VirkaHesarikin tihkuu palstasenttikaupalla real thingiä cokismetrien väleissä. Tänäänkin Harri Mäcklin Retretti/Tyko Sallinen jutussa painottaa että kuvien takana oli tietyn lajista elämäntuntoa,filosofiaa. Kuvajournalismilta ei nyt jäänyt tilaa kertoa enempää, mutta monasti on kerrottu ja syvästi.

    Taidehistoria kuten muukin ”tieteelliseen lähdeaineistoon” perustuva on isovale.
    Emävale, se kuulu tilastosellainen, voi potrasti tässä taloustieteessä. Hevosen suusta esimerkiksi Hank Paulsonin niminen, GS ja US ylin (finanssi)talous pomo ja uuden todellisuuden luojakaartin kärkihemmo, ei tunnu vanhassa maailmassa saavan kuin ylenkatsetta, ohitusta ja epähuomiota osakseen. Miehen muistelmat + tiimi jonka kertoo jälkisanoissaan, on tehnyt syväkynnön millä muhevan todellisuuden kerrostumia on talikoitu haisemaan. Pitäisi tietysti olla vähän nenää millä haistaa eli tajuta. Mieheltä -päästyään jykevän kirjoittamisen makuun- tulee 2013 uusi ..on his experience dealing with Chinese…invest alongside,more effetively engage with… Tässä oli Nokiakin amerikkaisine omistajineen mukana joskin heittopussin osassa. Se viskasi 20 mrd € omistajarahastojen kihlata aasialaisia osakumppaneita pelkillä omien osakkeiden takaisinostoilla. Laitonta muuten sen Saarion ja suomitilitarkastuksen aikana.

    Kun nyt Riku Aalto kertoo vielä keväällä Nokian pulittaneen hupenevasta kassastaan 800 milj. € osinkoina, valtaosin dollareina, niin ehkä Metallitalossa (”lasitalo” tässä kontekstissa) olisi aika paneutua finassitalouden realiteetteihin kun pelkkä Antti Rinne paheksunta,Ihalaishuolenkanto jms teatteri ei tunnu palauttavan Kansantalouden oppikirjojen aitoa Todellisuutta takaisin ikuiseksi. (Oikeasti herrat ay-johtajat kyllä tuntevat maailmanlaidan. On sen verran kovatasoisia seminaarivieraita ja -vierailuja tullut tutuiksi.) Neuvottomuuden jaan minäkin -paitsi yhden: polttakaa sääntökirjat. Niin paulsonitkin teki. Se toinen on John etunimeltä.
    Hän shorttasi subprime-veikkkauksilla itselleen ja sijoittajaryhmälleen toistakymmentä miljardia dollaria kun sai tilastoinformaatio-kivijalaksi indeksisarjan, johon muu maailma luotti, ja eräät (mm. Andrew Lähde) lukivat toisin. Olivatko Ilmarinen ja Varma kummassa porukassa, vaiko ihan pihalla ?

    GS = Goldman Sachs ; US tarkoittaa että Hank Paulson oli Bushin valtiovarain ministeri 2006 – 2009. Ministeriksi pätevöidytään ammattitöissä.Hänen osaltaan finassipiirien ylimmässä luovuus- ja toimeksipanoverkostossa. Luulisin että sivistysyliopisto-aikakauden jälkeinen akateeminen porukka ei näitä kommentteja kaipaa. Paitsi jos hupiksi.
    Jukka Sjöstedt

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *