Erinomaisuuden hyvyys & huonous

Ian McEwan on erinomainen kirjailija. Se on kiistämätön fakta. Huono puoli siinä on, että hänen erinomaisuutensa perustuu silkkaan taitoon ja osaamiseen. Hänen proosansa on pikemminkin tehokasta ja tarkoituksenmukaista kuin esteettisesti vakuuttavaa. Ekspertiisiä, ei tyylitajua.

Hallitut rakenteet ja hiotut kompositiot — siinä McEwanin kirjojen leimalliset piirteet. Insinöörihyveitä siis. Niihin hän kietoo suuria, joskus jopa maailmoja syleileviä teemoja, kuten ilmastonmuutoksen uusimassa teoksessaan Solar.

McEwanin epäonnistumiset, kuten Lauantai ovat erinomaisen kirjailijan epäonnistumisia, laskelmavirheitä. Niissä ei ole mitään vinksahtavalla tavalla kiehtovaa tai kuohuttavaa. Noloimmat kohdat tuntuvat ainoastaan noloilta.

Tapanani on lukea McEwanin teokset aina niiden ilmestyessä ja olen pitänyt useista, esimerkiksi Sovituksesta, mutta McEwan ei kuulu niihin kirjailijoihin, jotka lasken itselleni tärkeiksi. En esimerkiksi koskaan ota hänen kirjojaan hyllystä avatakseni niitä satunnaisesta kohdasta ja lukeakseni pienen pätkän silkan mielihyvän toivossa. Teoskeskeisen McEwanin proosa ei vaikuta pieninä annoksina, yksittäisinä lauseina tai havaintoina. Se on puute kaltaiseni fetisistisen lukijan näkökulmasta.

Näiden varauksellisten huomioiden jälkeen on pakko tunnustaa, että nautin Solarista enemmän kuin yhdestäkään toisesta romaanista pitkään aikaan. Solar on McEwania erinomaisimmillaan ja siinä hänen vahvuutensa toimivat maksimaalisella teholla. Oireellista tosin on, että päästyäni loppuun lumous haalistui ja mieleen nousi kysymys: oliko tämä vain poikkeuksellisen vahva lukuromaani? (Joku voi tietysti hyvällä syyllä kysyä: mitä sitten vaikka olisikin ollut?)

Solarissa on monia McEwanin aiemmista teoksista tuttuja piirteitä, kuten se että keskushahmo (tässä tapauksessa fysiikan nobelisti Michael Beard) on järkiolento, jonka rationaalinen maailmankuva joutuu koetukselle erinäisten sattumusten ja kohtaamisten vuoksi. Ilahduttavaa on se, että Solarissa McEwanin ote on rennompi ja satiirisempi kuin koskaan ennen. Hän ei paasaa tai tärkeile ilmastonmuutosteemallaan vaan kehittelee sen ympärille inhimillisen komedian, farssin tai tragedian — miten kukin asian haluaa nähdä.

Beardin hahmo on vaikuttava. Tämä huipputiedemies on pesunkestävä roikale, joka sumuttaa, pettää, lavastaa, valehtelee ja varastaa. McEwan ei siis usuta lukijoita samastumaan vaan ”katsomaan ihmistä”. Tällaistenko tyyppien pitäisi pelastaa maailma ekokatastrofilta? Ja mitä se kertoo meistä kaikista, lajistamme?
Kommentit
  1. 1

    sanoo

    En aivan hahmota, mikä sinulle on ”esteettisen vakuuttavuuden” ja ”tehokkuuden ja tarkoituksenmukaisuuden” oleellinen ero. Kuuluuko esteettiseen vakuuttavuuteen kiehtova tai kuohuttava vinksahtaneisuus?

    Tai konkreettisemmin puhuaksemme: mitä kohdat olivat Lauantaissa noloja?

  2. 2

    sanoo

    1) ”Tehokkuus ja tarkoitusksenmukaisuus”

    Eli McEwanin kirjat ovat proosana samalla tavalla erinomaista työtä kuin rakenteidensa ja kompositionsa puolesta.

    Niissä ei ole sellaista säröä tai särmää, joka kiehtoisi, oudoksuttaisi tai häiritsisi. Liian tasalaatuista kaikessa erinomaisuudessaan.

    2) ”Esteettinen vakuuttavuus”

    Se syntyy niistä piirteistä, joita edellä kuvaamani mukaisesti McEwanilta puuttuu. Antti Nylén puhuu Nuoren Voiman uusimassa numerossa maun merkityksestä. En tiedä ymmärrämmekö maun samalla tavalla Nylénin kanssa, mutta itselleni McEwan ei lukeudu niihin kirjailijoihin, joiden maku — kyky valita esteettisesti vakuuttavan ja vähemmän vakuuttavan väliltä — tekisi minuun suuren vaikutuksen.

    3) Kuohuttava vinksahtaneisuus

    Se ei liity näihin kahteen edelliseen kohtaan. Tarkoitan lähinnä sitä, että joillakin kirjailijoilla epäonnistuneetkin teokset voivat kuitenkin olla jännällä tavalla kiinnostavia, eli niissä on sitä vinksahtaneisuutta tai kuohuttavaa, tai miksi sitä haluaakin sanoa. McEwanin flopit eivät ole sellaisia.

    4) Lauantain nolot kohdat

    Ennen kaikkea se sisäkohtaus aivokirurgin kotona, jossa pahikset ahdistavat ja on runonlausuntaa ja vaikka mitä.

  3. 3

    joakim sanoo

    Lyhykäisyydessään nykyisistä McEwanin kirjoista puuttuu sielu. Pidin paljonkin vanhemmasta tuotannosta. Mutta siitä lähtien, kun mies hurahti Dawkinsiin ja kumppaneihin (Enduring love), teokset ovat Totuuden löytäneen insinöörin työtä.

    Täytynee kuitenkin lukea uusin.

  4. 4

    Samuli K. sanoo

    Varhainen McEwan on toki parasta. Suomennettujen teosten lisäksi kannattaa ehdottomasti tutustua novellikokoelmaan First Love, Last Rites, jonka luettuaan harmittelee miksei McEwan ole novellimuotoon sittemmin tarttunut uudestaan.

    Kuitenkin nykyinen McEwan on mielestäni parempi kirjailija kuin se välivaiheen puoliolio, joka kirjoitti Viattoman ja Ajan lapsen. Varhaisten teosten amoralismin McEwan kun suistui nopeasti jankuttavaksi moralistiksi ja vasta Enduring Loven myötä löysi nykyisen balanssin tuotannossaan.

    Mutta kuten Tommi sanoo, McEwanin kirjoihin ei ole tarvetta palata. Mies alistaa kirjoissaan kaiken lineaarisen juonen palvelukseen, joten kun on päässyt kirjan loppuun ja tajunnut kokonaisidean, samalla teos on ammennettu tyhjiin. Siinä missä monet kirjailijat yrittävät löytää pisteestä A pisteeseen B reitin pittoreskien sivuteiden kautta ja usein eksyvät matkalla, McEwan rakentaa pisteiden välille hyvin viivoitetun valtatien tarkoin laskelmoituneine levähdyspisteineen. Mikä toki on tehokasta ja mukavaa, mutta maisemat eivät aina ole matkalla kummoisia.

  5. 5

    sanoo

    Tämä Samuli K:n kommentti ei jostain syystä tule näkyviin, kun merkinnän avaa otsikkoa klikkaamalla, mutta näkyy kyllä, kun avaa kommentit erikseen merkinnän alalaidasta.

    Niille, jotka tulevat kommenttiosioon otsikkoa klikkaamalla, kopioin tähän alle Samulin viestin:

    ”Varhainen McEwan on toki parasta. Suomennettujen teosten lisäksi kannattaa ehdottomasti tutustua novellikokoelmaan First Love, Last Rites, jonka luettuaan harmittelee miksei McEwan ole novellimuotoon sittemmin tarttunut uudestaan.

    Kuitenkin nykyinen McEwan on mielestäni parempi kirjailija kuin se välivaiheen puoliolio, joka kirjoitti Viattoman ja Ajan lapsen. Varhaisten teosten amoralismin McEwan kun suistui nopeasti jankuttavaksi moralistiksi ja vasta Enduring Loven myötä löysi nykyisen balanssin tuotannossaan.

    Mutta kuten Tommi sanoo, McEwanin kirjoihin ei ole tarvetta palata. Mies alistaa kirjoissaan kaiken lineaarisen juonen palvelukseen, joten kun on päässyt kirjan loppuun ja tajunnut kokonaisidean, samalla teos on ammennettu tyhjiin. Siinä missä monet kirjailijat yrittävät löytää pisteestä A pisteeseen B reitin pittoreskien sivuteiden kautta ja usein eksyvät matkalla, McEwan rakentaa pisteiden välille hyvin viivoitetun valtatien tarkoin laskelmoituneine levähdyspisteineen. Mikä toki on tehokasta ja mukavaa, mutta maisemat eivät aina ole matkalla kummoisia. ”

  6. 7

    sanoo

    Jaaha. Minä varmaan vaadin sielulta vähemmän kuin Joakim ja maku minulta puuttuu, koska Lauantaistakin tykkäsin, jopa siitä runonlausuntakohtauksesta aivokirurgin kotona.

    Mutta Tommi tahtoo säröä ja särmää, mitä lienevätkin. Rakenteissa, hiomisissa ja muissa rakennusvertauksissa voimme toki pysytellä ja yrittää olla yksimielisiä vaikkapa siitä, että talo näyttää yllättävän kauniilta, kun särkee siitä yhden ikkunan niin, ettei lasiin tulee reikää vaan säröjä vain.

    Mitä se sitten tekstin konkretian tasolla merkitsee, on jo epäselvempää.

    Minä en osaa pitää McEwania säröttömänä kirjailijana. Ymmärrän, että McEwanin yksittäiset lauseet eivät synnytä Tommissa mielihyvää. Eivät synnytä minussakaan. Samuli K:n näkemystä McEwanin suistumisesta jankuttavaksi moralistiksi (puolioliovaiheessaaan) en käsitä ollenkaan. Mitä McEwan jankutti?

  7. 8

    sanoo

    On selvää, että säröisyydellä on eri merkitys teksteistä ja ikkunalaseista puhuttaessa.

    Jos minä rakennan itselleni talon, toivon toki että siinä on ehjät, säröttömät ikkunat. Mutta jos kirjoitan kaunokirjallista tekstiä, en ole kauhean iloinen kuullessani jonkun sanovan, ”voi kuinka ehjää ja särötöntä proosaa”.

    ”Mitä se sitten tekstin konkretian tasolla merkitsee, on jo epäselvempää.”

    Niin. Kuten kai on tullut ilmi, se tuskin merkitsee McEwanin kaltaista sisäsiistiä laatutyötä, jos minulta kysytään.

    Itse tykkään proosasta, jossa purkauksia, kiihdytyksiä, värinää, vimmaa, huokauksia, rienauksia, voihketta. Jotain sellaista, mikä rikkoo kuulaan tyynen pinnan, saa aikaan leviäviä renkaita kuin lammikkoon pudotettu kivi. (Jaahas, metaforan käyttöön sorruin minäkin). En tietenkään tarkoita mitään summittaista roiskimista. Kyllä vereslihaisuus ja muototaju voivat elää rinnan, minkä osoittaa esimerkiksi Thomas Bernhardin tuotanto.

    Bernhardilta taitavat puuttua useimmat niistä hyveistä, jotka tekevät McEwanista erinomaisen kirjailijan. Silti valitsen Bernhardin koska tahansa jos näistä kahdesta herrasta pitää valita.

    On tietysti McEwanille kunniaksi, että Mummon tasoinen kirjoittaja sydämistyy, kun hänestä esitetään kriittisiä huomioita tällaisessa hämärässä suomalaisessa kirjallisuusblogissa. Taitaa olla McEwanillakin intohimoisia faneja.

  8. 9

    sanoo

    Ei kun säröinen ikkuna on oikeasti kaunis. Olen käynyt sellaisessa talossa.

    En luule olevani sydämistynyt. Lähinnä olen innostunut, että kerrankin kirjoitat kirjailijasta, joka on minulle tuttu. Etkä sinä ole hämärä. Sinä olet selkeä joskin surullinen, jos minä saisin laatia kansilievetekstin. (”Säröä on.”)

    Enkä oikeastaan ole kovin paljon eri mieltä McEwanista, mutta tahtoisin ymmärtää, miksi silti suhtaudun häneen intohimoisesti. En ymmärrä ja siksi tässä venkoilen. Tiedän kyllä, ettei säröä tai muutakaan määrittele.

  9. 10

    sanoo

    …enkä myöskään tarkoita, että noiden ”purkausten, kiihdytysten jne.” täytyisi huutaa lauseista suoraan silmille. Vaikuttavampaa useimmiten on jos ne aistii kaikuina lauseiden takaa ja välistä. Etäännytys, oikein tehtynä, voimistaa tekstin tehoja. Väärin tehtynä se taas synnyttää tympeän tuntemuksen, että tässä on kirjailija istunut laatutyönsä ääressä ja tulostanut ideansa tehokkaasti ja tarkoituksenmukaisesti.

  10. 11

    sanoo

    Tuon äskeisen kommenttini kronologinen paikka olisi ennen tuota Mummon kolmatta kommenttia. Kirjoitin sen nimittäin ennen kuin olin nähnyt, mitä Mummo vastasi yritettyäni määritellä säröä…

    ”selkeä joskin surullinen”

    Parempi tuo kuin vaikkapa ”hidas mutta kankea” niin kuin kiekkokatsomossa on tapana luonnehtia kaveria, joka ei kaukalossa ehdi mihinkään eikä saa mitään aikaiseksi.

  11. 12

    sanoo

    Kun aikanaan luin Ian McEwanin ensimmäiset, Sementtipuutarhan ja Vieraan turvan, hän toi ”moraalittomuudessaan” mieleeni Patricia Highsmithin. Samankaltaista dekkarmaisuutta heissä olikin, koska Highsmith taas ei ole sovinnaisdekkarimainen. Muuten olen yhtä mieltä Tommin kanssa; uusinta en ole lukenut. Lauantaista en pitänyt, se oli taidokas, mutta mahtipontinen. Sen sijaan myönteinen yllätys minulle oli pieni kirja Rannalla. Joku taisi sanoa, että McEwanin novellit ovat hyviä. En ole lukenut, mutta tämä kirja ei paljon novellia pitempi ole. Vähillä elementeillä ja ilman suurta dramatiikkaa kirjassa kuvataan tiettyä ajan murrosta – seksuaalinen vapautuminen – joka ei koske niitä, jotka eivät edes halua vapautua. Kirja kuvaa luokkien Englantia. Paljon voi kertoa yksityiskohdilla; miespäähenkilö syö ensimmäisen kerran oliiveja eri sosiaaliluokkaan kuuluvan tyttöystävänsä luona, ja pian hän on jo pitkällä omalla luokkaretkellään.

  12. 13

    Anonymous sanoo

    Onko tässä kyse siitä, kun minulla aina tulee mieleen yhdistää Houellebecq ja Pentti Haanpää. Molemmat ovat tyylitaitureita, mutta vittuilevat ”aika huonosti” eli suoraan päin naamaa. He eivät peittele antipatioitaan. Silti: Haanpää on Haanpää. Houllebecg jne.
    Että aivan sama mitä kertovat, kunhan kertovat se hyvin.

  13. 14

    Samuli K. sanoo

    Mummo: ”Samuli K:n näkemystä McEwanin suistumisesta jankuttavaksi moralistiksi (puolioliovaiheessaaan) en käsitä ollenkaan. Mitä McEwan jankutti?”

    Niin, tarkoitin siis lähinnä teoksia Ajan lapsi ja Mustat koirat. (Niiden välissä olevan Viattoman olen myös joskus lukenut, enkä pitänyt, mutta en muista siitä mitään eikä äsken Amazonista lukemani juonireferaatti sekään soittanut mitään kelloja.) Siinä missä First Love, Last Rites, Sementtipuutarha ja Vieraan turva olivat merkitykseltään avoimia, arvoituksellisia ja amoraalisia, niitä seuraavat kirjat mielestäni aika osoittelevia ja pitkäpiimäisiä tutkielmia vanhemmuudesta ja pahuuden luonteesta. Aivan kuin McEwan olisi yhdessä yössä päättänyt hankkiutua eroon kauhukakaran maineestaan ja ryhtyä oikeaksi ”vastuulliseksi” kirjailijaksi. Enduring Loven ja Amsterdamin myötä löytyi sitten tasapaino ”vanhan” ja ”uuden” McEwanin myötä.

    Valopilkun kanssa samaa mieltä: Rannalla oli erinomainen kirja. Ja valitettavan aliarvostettu. Niitä opuksia, jotka leimataan välityöksi vain lyhyyden vuoksi.

  14. 15

    sanoo

    Löysin tänään (28.4.) tämän blogin ja selaan sitä nyt taaksepäin. Kiva löytö tämä blogi. Tässä tekstissä ilahdutti suoraviivainen kommentti McEwanin Lauantain huonoudesta. Tuntu kivalta lukea tuo, nimittäin minustakin se oli huono, mutta ajattelin olevani vaan liian tyhmä tajutakseni sitä. Mukavaa, että se oli jostakin muusta vaan yksinkertaisesti huono! Eikä esimerkiksi haastava.

  15. 16

    sanoo

    Löysin tänään (28.4.) tämän blogin ja selaan sitä nyt taaksepäin. Kiva löytö tämä blogi. Tässä tekstissä ilahdutti suoraviivainen kommentti McEwanin Lauantain huonoudesta. Tuntu kivalta lukea tuo, nimittäin minustakin se oli huono, mutta ajattelin olevani vaan liian tyhmä tajutakseni sitä. Mukavaa, että se oli jostakin muusta vaan yksinkertaisesti huono! Eikä esimerkiksi haastava.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *