Eräs päätepysäkki

Mitkään eivät ole ikävämpiä kuin Balzacin novellit, kirjoitti Jules Renard päiväkirjassaan. Aina kun Balzac sai kunnollisen idean, hän kirjoitti täysimittaisen romaanin. Novellimuoto oli hänelle riittämätön.

Nämä Renardin huomiot nousivat mieleeni luettuani Thomas Bernhardin Haaskion, jota uskallan väittää tämän syksyn tärkeimmäksi käännöskirjaksi. Bernhard ei tarvitse balzacilaista mittakaavaa, sillä hän onnistuu ilmaisemaan 150 sivulla lähestulkoon kaiken, mihin moderni romaani pystyy ja mihin se ei pysty. Lukukokemus oli lamaannuttava. Haaskion jälkeen en pystynyt pariin päivään lukemaan saati kirjoittamaan mitään. Tuntui kuin olisin saapunut Bernhardin kyydissä modernin romaanin päätepysäkille. Tai eräälle niistä.
Haaskiossa on kolme hahmoa: minäkertoja, hänen ystävänsä Wertheimer ja Glenn Gould. Kaikki opiskelevat pianonsoittoa Mozarteumissa, ovat todellisia superlahjakkuuksia. Gouldin nerous kuitenkin mykistää minäkertojan ja Wertheimerin. He eivät halua olla toiseksi parhaita, joten jättävät pianonsoiton. Wertheimer riistää lopulta itseltään hengen, minäkertoja yrittää rakentaa maailmaa sanoista. Valmista ei tule. Sanat hämärtävät yhtä paljon kuin paljastavat, jokainen teksti sisältää oman tuhonsa ainekset.

Minäkertojan Glenn Gouldia koskevat kirjoitushankkeet muuttuvat ikuisuusprojektiksi: “Miten hyvä, ettei kaikkia noita epätäydellisiä, keskeneräisiä kirjoituksia ole julkaistu, ajattelin, jos olisin ne julkaissut, mikä olisi onnistunut minulta aivan vaivatta, olisin tänä päivänä onnettomin ihminen jota maa päällään kantaa…”

Bernhardin mestarillisuus piilee siinä, että hän onnistui luomaan romaanimuodon, joka tavoittaa sellaista, mitä sanat eivät suoraan pysty ilmaisemaan. Eli vaikka Haaskio on kirjallisen epäonnistumisen kuvaus, se on teoksena kirjallinen täysosuma. Se, mikä jää uupumaan sanojen ilmaisukyvyssä, avautuu lukutapahtuman kautta, kokemusperäisesti.

Romaanimuodon kehittäjänä Bernhard oli eittämättä 1900-luvun tärkeimpiä eurooppalaisia kirjailijoita. Mutta hän teki uudistustyönsä salaviisaasti sortumatta vaivaannuttavaan “kato äiti, ilman käsiä!” -temppuiluun.

P.S.
Bernhardin aiheuttaman lamaannuksen hoitoon Jules Renardin päiväkirjat ovat omiaan. Ne tuntuvat todella viattomilta Haaskion jälkeen. Niissä puhuu mies, joka uskoo vankkumatta sanallisen ilmaisun voimaan. Mutta Renard tulikin Balzacin viitan alta. Hänen aikanaan modernismi ei ollut vielä ehtinyt suistaa romaanitaidetta elämänpelon ja vieraantumisen tielle.
Kommentit (8)
  1. Hmm. Toi pitää lukea. Mutta siinä riippuu ainakin omalla kohdallani paljon siitä, miten se rakentuu – ei vain kerronnallisesti – vaan ideologisesti ja ajatuksellisesti.

  2. Löytyi Turun kaupunginkirjastosta yksi kappale. Miellyttävä yllätys. Muuten olisin marssinut kulman taakse Sammakon kirjakauppaan ostamaan teoksen.

    Kahden suomennoksen perusteella on sanottava Bernhardista, että hän on ajaton kirjailija, joka ei millään voinut saada aikalaisiltaan arvostusta. Tuskin hän sitä halusikaan. Myös tuo teksinvyörytystekniikka on hieno, ylipäänsä minä ainakaan en jaksa jatkuvia luvunvaihtoja, ositteluja ynnä muita kunderamaisuuksia. Bernhardin teksti on jo ulkoiselta muodoltaan moukarinisku tms., en keksi muuta kuin tuommoisen fraasin. Olisi mielenkiintoista tietää, millä tavalla Bernhard kirjoitti, missä ja milloin ja miten pitkään. En kuitenkaan usko että tuommoista 150-sivuista on kirjoitettu lyhyessä ajassa, ehkä jokin perusversio, mutta muokkausta on harjoitettu pitkään. Mutta ensin luen Klingen uusimman päiväkirjaniteen, sitten on Bernhardin vuoro.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *