Eräs kirjallisen kulttuurimme vinoutuma

”Haavikon lukijan ei kannata etsiä siloteltua tyyliä, eläviä henkilöhahmoja, normaalia todenmukaisuutta. Koska teoksen ulkopuolisia sääntöjä ei ole, ne on etsittävä tekstistä. Niiden mukaan edetään merkityksiin.”

Näin kirjoittaa Pekka Tarkka HS:ssa arviossaan Aarne Kinnusen teoksesta Kaksi metriä syvistä kysymyksistä, joka pureutuu Paavo Haavikon proosatuotantoon.

Tarkan sanat viittaavat — ainakin haluan niin asian tulkita — erääseen suomalaisen kirjallisen kulttuurin rasittavimpaan piirteeseen: realistisen lukutavan hallitsevuuteen. Moukkamaisimmillaan realistinen lukutapa sortuu täysin kirjaimelliseksi, ja jokainen lause otetaan sellaisenaan, nimellisarvostaan.

Realistisen lukutavan hallitsevuuden vuoksi Suomessa ei ole koskaan ymmärretty esimerkiksi kirjallista satiiria. Jos ette usko, kokeilkaa satiirisen romaanin kirjoittamista. Saatte huomata, että valtaosa kritiikeistä ja kommenteista rypee sellaisten kysymysten äärellä kuin antaako romaani liian synkän ja armottoman kuvan todellisuudesta, ovatko sen henkilöhahmot kärjistettyjä tai ilmentävätkö ne peräti ”ahdasta käsitystä sukupuolirooleista”. Vakituisessa kriitikkokunnassammekin on sellaisia, jotka eivät tunnista satiirista romaania saadessaan sellaisen eteensä. Puhumattakaan diggailupohjalta satunnaisesti kirjallisuusarvosteluja lehtiin rustaavista rivitoimittajista.

Häävisti ei myöskään käy, jos satiirin sijasta päätätte kirjoittaa totutuista kaavoista poikkeavan historiaan sijoittuvan romaanin. Suomalaiset rakastavat sellaisia historiallisia romaaneja kuin Kjell Westön Missä kuljimme kerran — joka toki omassa lajissaan on ihan mukiinmenevä — koska sellaiset tekevät detaljitason pikkutarkkuudessaan historiallisista tapahtumista ”eläviä” ja ”todentuntuisia”, mutta auta armias jos heidän eteensä lyödään teos, jossa painopiste on historiallisen todellisuuden sijasta henkilöiden tajunnan ja olemisen kuvauksessa eivätkä kaikki detaljit täsmää virallisen historiankirjoituksen kanssa. Sellaisen romaanin tekijä saa osakseen ymmärtämättömien haukut ja paheksunnan. En ihmettele, että Suomesta puuttuvat David Mitchellin Pilvikartaston kaltaiset historiaa, nykyisyyttä ja tulevaisuutta sekoittavat romaanit, jotka ovat proosakirjallisuutta eivätkä proosakuvitusta.

Ensimmäinen sääntö romaaneja lukiessa pitäisi olla kirjaimellisuudesta luopuminen. Romaani on aina ja väistämättä luonteeltaan ironinen — silloinkin kun sen maailma on päällisin puolin realistinen — eli se ei koskaan sano totuuttaan suoraan julki, vaan kätkee ja piilottaa sen minkä haluaa paljastaa. Jos romaani ei ole muuta kuin miltä se ensi silmäyksellä näyttää, se ei ole romaani ensinkään. Toki Suomessakin julkaistaan romaaneiksi väitettyinä paljon sellaisia teoksia, jotka muistuttavat enemmän selkokieliuutista tai naistenlehtikolumnia kuin sanataideteosta.

Olisivatko asiat paremmin, jos meillä olisi enemmän Paavo Haavikon kaltaisia prosaisteja? Siis sellaisia, jotka pakottavat lukijat luopumaan realistisen lukutavan asettamista odotuksista ja vaatimuksista. En jaksa olla kovin optimistinen. Varmaan useimmat lukijat jättävät sellaiset kirjat kesken ja siirtyvät suosiolla lukemaan jotain ”koskettavaa” ja ”aitoa” ihmissuhdehöttöä tai dekkarihapatusta. Niitähän riittää.
Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Amen.

    Itse olen näihin ennakko-oletuksiin törmännyt lukiessani suuresti rakastamieni scifistien ja reaalifantastikkojen teoksista esitettyjä mielipiteitä. Ihmisten on vaikea käsittää, että jos kirjailija kirjoittaa jotain tapahtuvaksi tulevaisuudessa, niin hän ei sano että näin on ehdottomasti käyvä, ja että hänen ei ole niinkään tarkoitus peilata tulevaisuutta kuin nykyisyyttä.

    Silloin harvoin kun arvostelija näkee tämän ironiaksi kutsumasi tason, hän pitää sitä poikkeuksetta käänteentekevänä innovaationa.

  2. 2

    sanoo

    Pitäisi lukea sen Benjamin Kivi, kun se Bulevardin-Uudenmaankadun kulmilla aiheutti pahennusta. Siis herroissa Envall & Rajala. Tuommoinen kirjoitusote, josta katsoakseni puhut, luo epävarmuutta lukijaan, lukijalle saattaa tulla huono olo, ihan voi alkaa lukijaa vituttaa. Kärsin tästä taudista (kärsiä sekä nykyisessä että menneessä muodossa) ja voin kuvitella miten envalidien (viite: Eskelinen & Lehtola 1987) helvetissä luettaisiin Pynchonia tai sitten tätä David Foster Wallacea, jota en ole itse lukenut.

  3. 3

    sanoo

    Benjamin Kivi on varmasti yksi niistä viime vuosien romaaneista, jotka eivät ole saaneet ansaitsemaansa ylistystä osakseen. Sianhoito-oppaassa taisi tuon envalidin edessä olla vielä etuliite, joka teki siitä vieläkin hävyttömämmän…

    Pynchon ja DFW eivät onnekseen ole syntyneet Suomessa.

  4. 4

    sanoo

    Mutta ironia romaanissa on hirveän vaikea laji.

    Minulla on sellainen tuntuma että kaikenlaisissa kirjoittajakouluissa opetetaan kyllä kirjoittamaan kaikenlaisia tyylilajeja, mutta sehän ei tarkoita vielä minkäänlaista sisäistämistä.

    Joka tulee jos on tullakseen vasta vuosien päästä.

    Tarkoitan tässä sitä että kyllä kirjoittajakoulujen olemassaolo näkyy/tuntuu uudessa proosassa.

  5. 5

    sanoo

    Herralle ylistys Melenderin blogista.

    Elämme suhteellisen nuoressa valtiossa, joka rakensi identiteettinsä paljolti kirjallisuuden varaan. Tämän synkkä varjopuoli on, että kaiken kirjallisuuden pitää olla osa identiteettiprojektia. Satiiri ei ole istunut siihen millään muotoa. Satiiri on pirun huonoa didaktiikka.

    Jos romaani (esim. Kyrön Benjamin Kivi) kertoo historiaa ”väärin”, herää vaistomainen pelko, että hölmön kansan identiteetti saattaa joutua kaaostilaan. Realismin oikeintietäjät mobilisoituvat välittömästi hauenleukoineen.

  6. 6

    Anonymous sanoo

    Aikookos tämä blogi käsitellä Wiggle Roomia? Itse tykkäsin kovasti.

  7. 7

    sanoo

    ”Mutta ironia romaanissa on hirveän vaikea laji.”

    Ei, en tarkoittanut ironiaa minään kirjallisena tyylikeinona, vaan sitä että romaani on väistämättä ja perusteiltaan ironinen. Se on toista tai päinvastaista kuin sanoo olevansa. Totuus romaanista on muuta kuin romaanin lauseiden nimellisarvo.

    ”Tämän synkkä varjopuoli on, että kaiken kirjallisuuden pitää olla osa identiteettiprojektia.”

    Juuri näin. Kirjallisuus on pyhitetty väärällä tavalla, kun se on alistettu palvelemaan ulkokirjallisia päämääriä.

  8. 9

    Karo Hämäläinen sanoo

    Enpä tiedä, miten korostetusti tämä on suomalainen ongelma tai lukutapa, vai pitääkö olettaa, että aidan eli maanrajan takana kaikki on vihreämpää, ruohokin, ja lukijat taitavampia.

    Kirjailija altistaa itsensä väärinymmärtämisen riskille niin kuin kuka tahansa viestijä. Kirjailija vielä ehdoin tahdoin hakeutuu väärinymmärryksille ja monitulkintaisuudelle alttiille alueille. Muutoin hän ei olisi kirjailija.

    Benjamin Kivestä ei ehkä ”saa irti” suurinta mahdollista nautintoa, iloa tahi muuta sellaista, jos sen lukee vasten historian tosiasioita. Itsevalaisevissa saattaa keskittyä epäolennaisuuteen, jos miettii kalojen asettelua. Ei ehkä ja saattaa. Mistä minä tiedän. Tietysti oma lukutapani on oikea – minulle. Joku toinen nauttii siitä, että hän laatii sinikantiseen vihkoon luettelon romaanin tosiasioitavastaamattomuuksista. Ehkä.

  9. 10

    sanoo

    ”Enpä tiedä, miten korostetusti tämä on suomalainen ongelma tai lukutapa, vai pitääkö olettaa, että aidan eli maanrajan takana kaikki on vihreämpää, ruohokin, ja lukijat taitavampia.”

    Jos täsmennän: lähtökohtani ei ollut vertailla Suomea mihinkään toiseen maahan, vaan pohtia millaiseksi tilanteen täällä koen. En tiedä kuinka vihreää ruoho muualla on. Eikä lukijoiden taitavuus tai avarakatseisuus ole varmasti kansallisuudesta kiinni. Hyvä lukija on harvinainen missä maassa tahansa.

    Marko kuitenkin mielestäni perustellusti toi esille sen, että Suomessa kansakuntaa — siis kuvitteellista yhteistöä — on rakennettu vahvasti oman kielen ja kirjallisuuden varaan. Niin kai pienissä maissa monesti tehdään. Ei kai se ole voinut olla vaikuttamatta lukutapoihin. Kuinka paljon tämä sitten selittää sitä, että suomalainen romaanikirjallisuus on ollut ja on edelleenkin nivoutunut vavasti tietynlaiseen realismiin — luulisin että aika paljon kumminkin.

  10. 11

    sanoo

    Karo on oikeassa siinä, että aidantakaisiin vertaaminen on tietysti aina myös strategia, mutta ikävä kyllä uskon, että monessa muussa maassa suhde kirjallisuuteen on oikeasti ollut sallivampi ja moniäänisempi.

    Voisi sanoa, että esimerkiksi satiiri, fantasia ja gotiikka eivät perinteisesti ole puhuneet kovin hyvin suomea. Ne eivät opeta, raivaa eivätkä rakenna.

    Asian voi itse asiassa tarkistaa julkaistun kotimaisen ja käännetyn kirjojen listoilta miltä tahansa vuosikymmeneltä!

  11. 12

    Karo Hämäläinen sanoo

    Identiteetti kielessä ja kirjallisuudessa / kielestä ja kirjallisuudesta -ajattelu tuntuu mukavalta, ainakin kieli- ja kirjallisuusihmisistä.

    Kieli:
    Suomeen kuuluu olennaisesti kaksikielisyys. Käsitys omasta kansakunnasta syntyi suomen- ja ruotsinkielisessä Suomessa. Olen kuullut jopa sellaista hurjaa huhua, että ideaalikuvaa suomalaisesta merkittävästi rakentanut Vänrikki Stoolin tarinat olisi saatavilla myös ruotsinkielisenä laitoksena.

    Saksa on leimallisesti kielen (ja ehkäpä myös kirjallisuuden) liimaama kansakunta. Valtiohan on toki ikivanha, melkein kahden vuosikymmenen ikäinen. Pahoittelen kansallisvaltioilluusion aiheuttamaa sivupolkua.

    Suomalaiset kuulemma suhtautuvat kieleen intohimoisesti, koska olemme nuori kansakunta. Miten se ilmenee? Maakuntalehtien tekstaripalstojen valituksena siitä, että Vappu Pimiä on käyttänyt BB-lähetyksessä alkaa tekemään -rakennetta (huom! ei muuten käyttänyt viime tuotantokaudella)? Kun Saksassa tehtiin Rechtschreibreform, aikaa kului vuosikymmen ja painopaperia niin, että sillä pidettiin yllä yhtä paperitehdasta ja lykättiin metsäteollisuuden välttämätöntä rakennemuutosta.

    Kirjallisuus:
    Jos kirjallisuus olisi kansakunnalle muuta maailmaa keskeisempi identiteetinrakennusliima kirjallisuutena, eikö luulisi, että Suomessa olisivat maailman parhaat lukijat, siis kirjallisuuden lukijat? He lukevat suvereenisti erilaisia tekstityyppejä, poimivat tyylikeinoja eivätkä pidä kirjallisuutta (yksinomaan) hauskasti kuvitettuna historianlukemistona.

    Voi olla, että Suomessa ovat maailman parhaat kirjallisuuden lukijat mutta suomalaisille kirjailijoille liian huonot.

    Voi olla, että Suomessa kirjallisuus ei ole identiteetinrakennusaihe kirjallisuutena vaan jonain muuna. Marko taisi kannattaa tätä.

    Voi myös olla niin, että kriitikoiksi on kasautunut kaikkein epäkelvoin lukijakunta.

    Eivätkä nämä vaihtoehdot sulje toisiaan pois.

  12. 13

    sanoo

    Marko

    ”Voisi sanoa, että esimerkiksi satiiri, fantasia ja gotiikka eivät perinteisesti ole puhuneet kovin hyvin suomea. Ne eivät opeta, raivaa eivätkä rakenna.”

    Olen tästä samaa mieltä. Ja tämä näkyy myös kriitikoiden ja lukijoiden vaatimuksissa ja odotuksissa. Tietty realismin paradigma on edelleen eräänlainen esisopimus kirjallisuutemme valtavirran ja kirjallisuutemme valtavirtayleisön välillä.

    Karo

    ”Jos kirjallisuus olisi kansakunnalle muuta maailmaa keskeisempi identiteetinrakennusliima kirjallisuutena, eikö luulisi, että Suomessa olisivat maailman parhaat lukijat, siis kirjallisuuden lukijat?”

    Ylävetoinen projektihan tämä on. Eli eliitti opettaa rahvasta.

    Toisekseen: se että kirjallisuus valjastetaan ulkokirjallisten päämäärien edistämiseen — esimerkiksi kansakunnan rakennustyöhön — on tuskin omiaan tuottamaan monipuolisia lukemistapoja. Pikemminkin päinvastoin.

    ”Suomalaiset kuulemma suhtautuvat kieleen intohimoisesti, koska olemme nuori kansakunta. Miten se ilmenee? ”

    Ei se tietysti enää juuri mitenkään ilmene. Ajat ja tavat muuttuvat. Facebookissa oli tällä viikolla keskustelua, jossa tätä sivuttiin. Eli että netin keskustelupalstoilla isänmaallisimmiksi — tai isän maallisimmiksi, jos netissä vallitsevaa kirjoitusasua noudatetaan — julistautuvat puhuvat ja kirjoittavat järkiään huonointa suomea.

  13. 14

    Karo Hämäläinen sanoo

    Kirjoitimme näemmä Markon kanssa yhtä aikaa mutta sillä erotuksella, että Marko kirjoitti selkeästi, minä en itsekään ymmärrä, mitä olen kirjoittanut tahi tarkoittanut.

    No eipä tosiaan kuulu kotimaisen kirjallisuuden kaanoniin kovin paljon satiiria, fantasiaa tai gotiikkaa. Seitsemän veljestä tosin ei taivu puhtaaksi realismiksi, vaikka voihan sen hauskana poikien seikkailukertomuksenakin lukea, jos niin haluaa.

    Muinaiseen Egyptiin sijoittuva historiallinen romaani ei muuten ole monen muun kansakunnan kirjallisen kaanonin vakiokalustoa. Okei, ei ole gotiikkaa mutta paisuteltua kerrontaa kyllä piisaa.

    Onkos siis suuri ongelma Väinö Linna? Sen nimen mainitsemistako tässä on pitänyt kierrellä, ja pitääkö kysyä: eikö suomalainen kirjallisuus ole päässyt Linnasta yli?

    ###

    Kuvaan toiseen asiaan siirtymistä risuaidalla, joka tuo mieleen suomalaista hautausmaata reunustavan kuusiaidan.

    ###

    Markon esittämä ajatus kotimaisten ja käännösteosten nimikemäärien vertailusta genreittäin tuottaisi epäilemättä tuon lopputuloksen. Vaan mahtaisikohan metodin uskottavuuteen vaikuttaa se, että vieraista kielistä suomeen pyritään kääntämään oman kielialueensa parhaimmistoa tai ainakin sellaista kirjallisuutta, josta omakielisenä ei ole ylitarjontaa?

    Tämän oletuksen voi toki osoittaa oitis vääräksi huomauttamalla, kuinka paljon keskinkertaista dekkaria käännätetään suomeksi.

    No, en toki usko, että tämä varauma romuttaisi Markon helposti oikeksi todistettavaa tilastollista huomiota, mutta ehkäpä se kannattaa ottaa ainakin varaumaksi mukaan ennen kuin ryhtyy laatimaan aiheesta suurisuuntaista tutkielmaa.

  14. 15

    sanoo

    ”…varauma romuttaisi Markon helposti oikeksi todistettavaa tilastollista huomiota, mutta ehkäpä se kannattaa ottaa ainakin varaumaksi mukaan ennen kuin ryhtyy laatimaan aiheesta suurisuuntaista tutkielmaa.”

    Totta, ja pientä muutostakin Suomessa on tapahtunut, parin viime vuosikymmenen aikanakin.

    Meidän kirjallisuudellemme ominainen lukutapa ei tosin mielestäni ole kadonnut minnekään. Tuota pohjavirettä kutsumme tässä ”realismiksi”, vaikka se on tietysti jotakin monisyisempää. Melenderin alkuperäinen postaus täsmänsi tuota paremmin.

  15. 18

    sanoo

    Tiedoksi:

    poistin tuosta edeltä anonyymin lähettämän kommentin ja oman vastakommenttini siihen.

    En halua antaa blogini kommenttiosastoa huutelupaikaksi sellaisille nimimerkeille tai anonyymeille, joiden ainoa kontribuutio keskusteluun on rienata jonkun kotimaisen tai ulkomaisen kirjailijan proosatuotantoa.

    Netti on väärällään foorumeita, jossa tämän kaltainan ilmaisunvapaus on mahdollista ja peräti sallittua. Tässä blogissa kuitenkin noudatetaan editoriaalista kontrollia.

  16. 19

    sanoo

    Joo, ei suomalainen kirja ole parhaimmillaan just se miten sen voi lukea ääneensä, foneettisesti tai idealtaankaan. Siis lause ja kappale toisensa perään kunnes lukija nukahtaa.

    Kyllä niitä rupeaa näkymään proosassakin, runoudessahan meillä on jo vaikka mitä.

    Ongelma on käsittääkseni toisaalla, eli kustannuspolitiikassa.

    Toisaalta se on sitten kyllä varmaan facebookissakin, jota en kyllä tunne.

  17. 20

    juhan holm sanoo

    KILPI JA METAFYSIIKKA

    Toisinaan uskoo olevansa vapaa realistisen lukutavan pakosta. Varsinkin Joycea, Beckettiä ja vaikkapa Claude Simonia lukiessa. Mutta sitten huomaa harrastavansa sitä näidenkin tekijöien kohdalla metafyysikan kiertoteitse. Janoavansa eräänlaista vähäteltyä ylevyyttä merkkien kohteeksi.

    Tässä kohtaa Volter Kilven Alastalon salissa on paikallaan. Hyvää metafysiikan vastalääkettä. Kilpi ei erehdy metafysiikkaan, ei anna sille edes pikkusormeaan. Metafysiikkaan sotkeutuakseen hän oli aivan liian kiinnostunut kielestä ja kirjoittamisen nautinnosta, mielihyvästä. Ja mikä kaikkein tärkeintä: itsestään.

    Joyce oli Kilven innoittaja, mutta päin vastoin kuin Joyce (tai edellä mainitut Beckett ja Simon) Kilpi ei Alastalon salissa pyri toiston, näennäisen tapahtumattomuuden ja kuvailun tyylillään todistamaan olemassaolon suurinta paradoksia: sen yhtäaikaista konkreettisuutta ja tavoittamattomuutta (mikä tuo metafysiikan taas takaovesta sisään).

    Kilven voin kokea jopa narsistiseksi, mutta se juuri lineekin hänen pelastuksensa. Taluttaessaan henkilöhahmoja saliinsa ja venyttäessään ideoitaan äärimmäisyytteen – mielestäni siinä onnistuen – hän tuntuu tekevän sen harrastaakseen kirjoittamisen poseerausta. Kilpi ei Salissa tee sitä kuitenkaan metafysiikkan asiallisuuteen kätkeytyen. Kilvelle mielihyvä ja kirjoittamisen ylpeys, kopeuskin, tuntuu menevän kaiken muun edelle. Salissa Kilpi ei yritä viisastaa ihmistä vakavuudella, muka paremmin ymmärtämällään. Hän todistaa tekstillä, jonka takana ei tarvitse olla mitään.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *