Eräs kirjallisen kulttuurimme vinoutuma

“Haavikon lukijan ei kannata etsiä siloteltua tyyliä, eläviä henkilöhahmoja, normaalia todenmukaisuutta. Koska teoksen ulkopuolisia sääntöjä ei ole, ne on etsittävä tekstistä. Niiden mukaan edetään merkityksiin.”

Näin kirjoittaa Pekka Tarkka HS:ssa arviossaan Aarne Kinnusen teoksesta Kaksi metriä syvistä kysymyksistä, joka pureutuu Paavo Haavikon proosatuotantoon.

Tarkan sanat viittaavat — ainakin haluan niin asian tulkita — erääseen suomalaisen kirjallisen kulttuurin rasittavimpaan piirteeseen: realistisen lukutavan hallitsevuuteen. Moukkamaisimmillaan realistinen lukutapa sortuu täysin kirjaimelliseksi, ja jokainen lause otetaan sellaisenaan, nimellisarvostaan.

Realistisen lukutavan hallitsevuuden vuoksi Suomessa ei ole koskaan ymmärretty esimerkiksi kirjallista satiiria. Jos ette usko, kokeilkaa satiirisen romaanin kirjoittamista. Saatte huomata, että valtaosa kritiikeistä ja kommenteista rypee sellaisten kysymysten äärellä kuin antaako romaani liian synkän ja armottoman kuvan todellisuudesta, ovatko sen henkilöhahmot kärjistettyjä tai ilmentävätkö ne peräti “ahdasta käsitystä sukupuolirooleista”. Vakituisessa kriitikkokunnassammekin on sellaisia, jotka eivät tunnista satiirista romaania saadessaan sellaisen eteensä. Puhumattakaan diggailupohjalta satunnaisesti kirjallisuusarvosteluja lehtiin rustaavista rivitoimittajista.

Häävisti ei myöskään käy, jos satiirin sijasta päätätte kirjoittaa totutuista kaavoista poikkeavan historiaan sijoittuvan romaanin. Suomalaiset rakastavat sellaisia historiallisia romaaneja kuin Kjell Westön Missä kuljimme kerran — joka toki omassa lajissaan on ihan mukiinmenevä — koska sellaiset tekevät detaljitason pikkutarkkuudessaan historiallisista tapahtumista “eläviä” ja “todentuntuisia”, mutta auta armias jos heidän eteensä lyödään teos, jossa painopiste on historiallisen todellisuuden sijasta henkilöiden tajunnan ja olemisen kuvauksessa eivätkä kaikki detaljit täsmää virallisen historiankirjoituksen kanssa. Sellaisen romaanin tekijä saa osakseen ymmärtämättömien haukut ja paheksunnan. En ihmettele, että Suomesta puuttuvat David Mitchellin Pilvikartaston kaltaiset historiaa, nykyisyyttä ja tulevaisuutta sekoittavat romaanit, jotka ovat proosakirjallisuutta eivätkä proosakuvitusta.

Ensimmäinen sääntö romaaneja lukiessa pitäisi olla kirjaimellisuudesta luopuminen. Romaani on aina ja väistämättä luonteeltaan ironinen — silloinkin kun sen maailma on päällisin puolin realistinen — eli se ei koskaan sano totuuttaan suoraan julki, vaan kätkee ja piilottaa sen minkä haluaa paljastaa. Jos romaani ei ole muuta kuin miltä se ensi silmäyksellä näyttää, se ei ole romaani ensinkään. Toki Suomessakin julkaistaan romaaneiksi väitettyinä paljon sellaisia teoksia, jotka muistuttavat enemmän selkokieliuutista tai naistenlehtikolumnia kuin sanataideteosta.

Olisivatko asiat paremmin, jos meillä olisi enemmän Paavo Haavikon kaltaisia prosaisteja? Siis sellaisia, jotka pakottavat lukijat luopumaan realistisen lukutavan asettamista odotuksista ja vaatimuksista. En jaksa olla kovin optimistinen. Varmaan useimmat lukijat jättävät sellaiset kirjat kesken ja siirtyvät suosiolla lukemaan jotain “koskettavaa” ja “aitoa” ihmissuhdehöttöä tai dekkarihapatusta. Niitähän riittää.
Kommentit (20)
  1. Amen.

    Itse olen näihin ennakko-oletuksiin törmännyt lukiessani suuresti rakastamieni scifistien ja reaalifantastikkojen teoksista esitettyjä mielipiteitä. Ihmisten on vaikea käsittää, että jos kirjailija kirjoittaa jotain tapahtuvaksi tulevaisuudessa, niin hän ei sano että näin on ehdottomasti käyvä, ja että hänen ei ole niinkään tarkoitus peilata tulevaisuutta kuin nykyisyyttä.

    Silloin harvoin kun arvostelija näkee tämän ironiaksi kutsumasi tason, hän pitää sitä poikkeuksetta käänteentekevänä innovaationa.

  2. Pitäisi lukea sen Benjamin Kivi, kun se Bulevardin-Uudenmaankadun kulmilla aiheutti pahennusta. Siis herroissa Envall & Rajala. Tuommoinen kirjoitusote, josta katsoakseni puhut, luo epävarmuutta lukijaan, lukijalle saattaa tulla huono olo, ihan voi alkaa lukijaa vituttaa. Kärsin tästä taudista (kärsiä sekä nykyisessä että menneessä muodossa) ja voin kuvitella miten envalidien (viite: Eskelinen & Lehtola 1987) helvetissä luettaisiin Pynchonia tai sitten tätä David Foster Wallacea, jota en ole itse lukenut.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *