Eräs eurooppalainen esseisti

Ole aina esseisti, romaanikirjailijanakin. Siinäpä ohjenuora tai iskulause, jonka olen puolivakavissani kehittänyt.

Albert Camus kuuluu niihin, jotka ovat tuotannossaan onnistuneet tuota ylevää päämäärää toteuttamaan. Camus’han ei pitänyt romaanejaan varsinaisesti romaaneina vaan nimitti niitä allegorioiksi, myyteiksi tai tarinoiksi. Hän tunnusti myös pitävänsä romaanejaan valheellisina niiden piirteiden vuoksi, joiden takia ihmiset — tavalliset romaanien lukijat — arvostivat niitä.

Kirjallisuuskäsityksensä ytimen Camus määritteli jo uransa varhaisessa vaiheessa. Arvostellessaan Sartren Inhon hän kirjoitti, että filosofian pitää sisältyä romaaniainekseen eikä päinvastoin. Inhossahan asetelma on toisin päin, mitä Camus luonnollisesti piti puutteena. Epäsuorasti tuossa Camus’n muotoilussa näkyy se, että hänelle ajatukset olivat romaanin tärkeimpiä ainesosia, tärkeämpiä kuin esimerkiksi juonenkuljetus tai henkilöiden ja miljöön kuvaus. Tyypillinen esseistin näkemys.

Koska Camus ei olisi koskaan voinut julkaista romaaneja vain julkaisemisen ilosta, hänestä ei — onneksi — tullut romaaneja suoltavaa konetta, kuten keskivertokirjailijoista, jotka puskevat uuden kirjan markkinoille joka syksy tai vähintään joka toinen syksy. Camus’n muistiinpanot kertovat, kuinka hän kärsi romaaniensa takia, kuinka vaikeaa niiden kirjoittaminen hänelle oli. Tätä piirrettä olen aina hänessä arvostanut, koska mielestäni kirjailijan pitää kärsiä ennen kuin julkaisee. Itse joudun kyllä häpeäkseni tunnustamaan, että olen julkaissut sellaisiakin kirjoja, joiden takia en ole kovin paljon kärsinyt (laittaisinko tähän nyt hymiön perään, ettei joku lue liian vakavasti & kirjaimellisesti, enpä laita…)

Camus kehittelee Sisyfoksen myytissä ajatusta, että Sisyfos on kivensä kanssa onnellinen. Se oli Camus’n hellimä suhtautumistapa elämän absurdiuteen, eli olotilaan, jossa meiltä on riistetty muistot menneestä kodista ja evätty toivo luvatusta maasta. Minä en ole koskaan ymmärtänyt, miksi Camus halusi nähdä Sisyfoksen onnellisena. Itse pidän Sisyfosta pikemminkin urheana, ja se riittää minulle. Sitä paitsi olihan Camus itsekin romaaniensa — henkilökohtaisten Sisyfoksen kiviensä — parissa ahertaessaan pikemminkin urhea kuin onnellinen. Eikö hän halunnut hyväksyä sitä, että elämässä ei ole onnellisuutta vaan pelkästään onnellisuuden hetkiä, jotka tulevat ja menevät?

Kapinoivassa ihmisessä Camus käsitteli muiden inhimillisten pyrintöjen lisäksi myös romaanitaidetta kapinan, tuon urhean Sisyfoksen työn, näkökulmasta. Esimerkikseen hän nosti Marcel Proustin, mikä oli loistavalla tavalla epäajanmukainen veto 1950-luvun poliittisten taistojen keskellä. Massiivisella romaanisarjallaan Kadonnutta aikaa etsimässä Proust valloitti muistot ja menneisyyden itselleen takaisin unohdukselta, kuolemalta ja ajan kulumiselta. Tällaista on syvimmillään romaanin kapina, ja tällaiseen kapinaan sisältyy aina myös lohdutuksen tunne, kirjallisuuden peruskokemus.

Mikä Camus’n romaaneista oli hänen proustilainen projektinsa, henkilökohtaisen metafyysisen kapinan ilmaus? Luulenpa, että keskenjäänyt, postuumina julkaistu Ensimmäinen ihminen. Siinä Camus yritti valloittaa takaisin Välimeren tuolle puolen (konkreettisesti ja metaforisesti) jääneet muistonsa ja menneisyytensä. Algerian meri, taivas ja aurinko ovat toistuvia elementtejä kaikissa Camus’n teksteissä, mutta tuskin missään niin pakahduttavina kuin Ensimmäisessä ihmisessä.

Paradoksaalisesti Ensimmäinen ihminen olisi kai ollut myös Camus’n romaaneista romaanimaisin. Hänhän tavoitteli siinä aiempia teoksia selvemmin romaanimaisia efektejä: runsautta ja resonanssia. Tästä kertovat sivujen reunaan tehdyt huomautukset (jotka siis julkaistiin keskeneräisessä postuumissa laitoksessa): “luettele puiden nimet”, “kirjassa täytyy olla paljon esineitä”…

P.S.
Yllä olevat jutut ovat hajanaisia ajatuksia esitelmästä, jonka hiljattain pidin Camus’sta hänen kuolemansa 50-vuotisseminaarissa.
Kommentit (13)
  1. Tommi Melender
    26.10.2010, 16:31

    Tiedoksi, että en enää julkaise tässä blogissa anonyymejä kommentteja.

    En myöskään julkaise sellaisia kommentteja anonyymisti tai ilman, joiden lähtökohtana on kommentoida oletettuja motiivejani tai oletettuja kirjallisia kykyjäni koskevia harhaluulojani. Tällaisiin kommenteihin on mahdoton vastata ottamatta ensin kantaa anonyymin kommentoijan omassa päässä eläviin mielikuviin. Ja oikominen näyttää aina ikävästi selittelyltä.

    Tiedoksi vielä kaikille, yleisesti ja yksityisesti, että en kuvittele olevani Camus enkä vertaa itseäni häneen. En myöskään usko koskaan voittavani Nobelin palkintoa. Tuo esitelmä, josta tämä merkintäni on tehty, koski todellakin Camus’ta eikä minua itseäni.

    Jokin kohtuus saisi ihmisten ennakkoluuloissa olla.

    Yhtä kaikki: tästä lähtien täällä esiinnytään omalla nimellä tai ei esiinnytä ollenkaan. Minulle ei ole mikään tappio, jos kommentiosaston keskustelu tämän vuoksi lakastuu pois.

  2. Camus on kyllä yksi niistä mielenkiintoisista entisaikain persoonista.

    Nostan hattua sille, että jätät anonyymit kommentit julkaisematta, ja että vedät muutenkin rajaa kommentoinnille. Tiedän muutamankin blogin, jotka kirjoituksillaan kiinnostavat minua, mutta anonyymien (ja aika usein sekavien) kommenttien myötä kiinnostus niiden seurantaan on lopahtanut.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *