Eräs eurooppalainen esseisti

Ole aina esseisti, romaanikirjailijanakin. Siinäpä ohjenuora tai iskulause, jonka olen puolivakavissani kehittänyt.

Albert Camus kuuluu niihin, jotka ovat tuotannossaan onnistuneet tuota ylevää päämäärää toteuttamaan. Camus’han ei pitänyt romaanejaan varsinaisesti romaaneina vaan nimitti niitä allegorioiksi, myyteiksi tai tarinoiksi. Hän tunnusti myös pitävänsä romaanejaan valheellisina niiden piirteiden vuoksi, joiden takia ihmiset — tavalliset romaanien lukijat — arvostivat niitä.

Kirjallisuuskäsityksensä ytimen Camus määritteli jo uransa varhaisessa vaiheessa. Arvostellessaan Sartren Inhon hän kirjoitti, että filosofian pitää sisältyä romaaniainekseen eikä päinvastoin. Inhossahan asetelma on toisin päin, mitä Camus luonnollisesti piti puutteena. Epäsuorasti tuossa Camus’n muotoilussa näkyy se, että hänelle ajatukset olivat romaanin tärkeimpiä ainesosia, tärkeämpiä kuin esimerkiksi juonenkuljetus tai henkilöiden ja miljöön kuvaus. Tyypillinen esseistin näkemys.

Koska Camus ei olisi koskaan voinut julkaista romaaneja vain julkaisemisen ilosta, hänestä ei — onneksi — tullut romaaneja suoltavaa konetta, kuten keskivertokirjailijoista, jotka puskevat uuden kirjan markkinoille joka syksy tai vähintään joka toinen syksy. Camus’n muistiinpanot kertovat, kuinka hän kärsi romaaniensa takia, kuinka vaikeaa niiden kirjoittaminen hänelle oli. Tätä piirrettä olen aina hänessä arvostanut, koska mielestäni kirjailijan pitää kärsiä ennen kuin julkaisee. Itse joudun kyllä häpeäkseni tunnustamaan, että olen julkaissut sellaisiakin kirjoja, joiden takia en ole kovin paljon kärsinyt (laittaisinko tähän nyt hymiön perään, ettei joku lue liian vakavasti & kirjaimellisesti, enpä laita…)

Camus kehittelee Sisyfoksen myytissä ajatusta, että Sisyfos on kivensä kanssa onnellinen. Se oli Camus’n hellimä suhtautumistapa elämän absurdiuteen, eli olotilaan, jossa meiltä on riistetty muistot menneestä kodista ja evätty toivo luvatusta maasta. Minä en ole koskaan ymmärtänyt, miksi Camus halusi nähdä Sisyfoksen onnellisena. Itse pidän Sisyfosta pikemminkin urheana, ja se riittää minulle. Sitä paitsi olihan Camus itsekin romaaniensa — henkilökohtaisten Sisyfoksen kiviensä — parissa ahertaessaan pikemminkin urhea kuin onnellinen. Eikö hän halunnut hyväksyä sitä, että elämässä ei ole onnellisuutta vaan pelkästään onnellisuuden hetkiä, jotka tulevat ja menevät?

Kapinoivassa ihmisessä Camus käsitteli muiden inhimillisten pyrintöjen lisäksi myös romaanitaidetta kapinan, tuon urhean Sisyfoksen työn, näkökulmasta. Esimerkikseen hän nosti Marcel Proustin, mikä oli loistavalla tavalla epäajanmukainen veto 1950-luvun poliittisten taistojen keskellä. Massiivisella romaanisarjallaan Kadonnutta aikaa etsimässä Proust valloitti muistot ja menneisyyden itselleen takaisin unohdukselta, kuolemalta ja ajan kulumiselta. Tällaista on syvimmillään romaanin kapina, ja tällaiseen kapinaan sisältyy aina myös lohdutuksen tunne, kirjallisuuden peruskokemus.

Mikä Camus’n romaaneista oli hänen proustilainen projektinsa, henkilökohtaisen metafyysisen kapinan ilmaus? Luulenpa, että keskenjäänyt, postuumina julkaistu Ensimmäinen ihminen. Siinä Camus yritti valloittaa takaisin Välimeren tuolle puolen (konkreettisesti ja metaforisesti) jääneet muistonsa ja menneisyytensä. Algerian meri, taivas ja aurinko ovat toistuvia elementtejä kaikissa Camus’n teksteissä, mutta tuskin missään niin pakahduttavina kuin Ensimmäisessä ihmisessä.

Paradoksaalisesti Ensimmäinen ihminen olisi kai ollut myös Camus’n romaaneista romaanimaisin. Hänhän tavoitteli siinä aiempia teoksia selvemmin romaanimaisia efektejä: runsautta ja resonanssia. Tästä kertovat sivujen reunaan tehdyt huomautukset (jotka siis julkaistiin keskeneräisessä postuumissa laitoksessa): ”luettele puiden nimet”, ”kirjassa täytyy olla paljon esineitä”…
P.S.
Yllä olevat jutut ovat hajanaisia ajatuksia esitelmästä, jonka hiljattain pidin Camus’sta hänen kuolemansa 50-vuotisseminaarissa.
Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Tiedoksi, että en enää julkaise tässä blogissa anonyymejä kommentteja.

    En myöskään julkaise sellaisia kommentteja anonyymisti tai ilman, joiden lähtökohtana on kommentoida oletettuja motiivejani tai oletettuja kirjallisia kykyjäni koskevia harhaluulojani. Tällaisiin kommenteihin on mahdoton vastata ottamatta ensin kantaa anonyymin kommentoijan omassa päässä eläviin mielikuviin. Ja oikominen näyttää aina ikävästi selittelyltä.

    Tiedoksi vielä kaikille, yleisesti ja yksityisesti, että en kuvittele olevani Camus enkä vertaa itseäni häneen. En myöskään usko koskaan voittavani Nobelin palkintoa. Tuo esitelmä, josta tämä merkintäni on tehty, koski todellakin Camus’ta eikä minua itseäni.

    Jokin kohtuus saisi ihmisten ennakkoluuloissa olla.

    Yhtä kaikki: tästä lähtien täällä esiinnytään omalla nimellä tai ei esiinnytä ollenkaan. Minulle ei ole mikään tappio, jos kommentiosaston keskustelu tämän vuoksi lakastuu pois.

  2. 2

    sanoo

    Camus on kyllä yksi niistä mielenkiintoisista entisaikain persoonista.

    Nostan hattua sille, että jätät anonyymit kommentit julkaisematta, ja että vedät muutenkin rajaa kommentoinnille. Tiedän muutamankin blogin, jotka kirjoituksillaan kiinnostavat minua, mutta anonyymien (ja aika usein sekavien) kommenttien myötä kiinnostus niiden seurantaan on lopahtanut.

  3. 3

    sanoo

    Inhoan netti”keskustelua”. Varsinkin anonyymiä netti”keskustelua”.

    Olisi pitänyt tehdä tällainen rajanveto jo aikaisemmin.

    Jos ihminen ei kehtaa mielipidettään omissa nimissä esittää, miksi kenenkään muun pitäisi ottaa se vakavasti?

  4. 4

    sanoo

    Olen harkinnut, ja harkitsen edelleen, samaa rajanvetoa omaankin blogiini, tosin mulla ei ole ollut asian tiimoilta mitään ongelmia – useimmat (eli ne harvat) kommentoivat omalla nimellään.

    Mullekaan ei ole auennut anonyymikommentoinnin salat millään tavalla, en osaa suhtautua ja reagoida niihin oikein mitenkään. Ja jos reagoinkin, niin ärsyyntyen.

  5. 5

    sanoo

    Ei mullakaan ollut tämän blogin alkuaikoina minkäänlaisia ongelmia. Kaikki anonyymit kommentoivat asiallisesti ja kohteliaasti.

    Viimeksi kuluneen vuoden aikana on ruvennut sitten tipahtelemaan kaiken maailman puskasta ampujia, jotka kuvittelevat että jokaisen merkintäni taustalla on jokin narsimihäiriöisen ”minä, minä, minä” -motiivi.

    Eli jos kirjoitan Camus’sta, jotkut ihmiset todellakin tuntuvat kuvittelevan että teen sen vain nostaakseni itseni kirjailijana Camus’n rinnalle. Sairasta.

    Alusta lähtien olen pitänyt tätä blogia ensi sijassa lukijana. Kirjailijan rooli on ollut sivuroolissa ja on sitä edelleen.

  6. 6

    Tarja Pulli sanoo

    Minusta sinä kirjoitat poikkeuksellisen paljon muista kuin itsestäsi, mikä on kiehtovaa. Siksi myös harvat ja harkitut minäjuttusi, kuten Eskelis-muistelu (joka synnytti ällistyttävän kirjallisuuskeskustelun, enkä minä enää voinut sanoa mitään, vaikka melkein halusin, koska alkuperäismuistosi synnytti niin vahvasti omia muistoja), ovat kiehtovia. Että älä sinä nyt kenenkään pöljän aiheettomista häijyilyistä välitä.

    En tiedä, osaanko olla asiallinen, mutta sentään olen niin kohtelias, että keksin itselleni nimenkin. Tahdon nimittäin yllättäen kuulla, miksi sinä arvostat ajatuksia niin paljon. Tai ehkä oikeammin: mikä sinusta on ajattelua? Oletan, että ihan mitkä tahansa ajatukset eivät Camus’llekaan riitä ”romaanin tärkeimmiksi ainesosiksi”.

    Ajatteluahan on monenlainen mielenharhailu. Tavanomaiset ajatuksetkin ovat ajatuksia. Sinä kuitenkin arvostanet edes jollakin tavalla johdonmukaista ja tietyn ongelman ympärillä liikehtivää ajattelua?

    Tästä nimittäin päästään siihen, että juonen ja ajattelun ero ei ehkä ole kovinkaan huima. Toinen on lähes looginen rakennelma tapahtumista. Toinen on lähes looginen rakennelma… niin, mistä? Mielteistä? Minä en tiedä. Mutta sanoisin kyllä, että loistavimmat juonet tuntuvat yleensä myös loistavalta ajattelulta. Juonet vain kuvallistavat ajattelun.

    Minusta muuten Sisyfos ei ole onnellinen eikä urhea. Hän on ponteva ja murheellinen.

  7. 7

    sanoo

    ” Tahdon nimittäin yllättäen kuulla, miksi sinä arvostat ajatuksia niin paljon. Tai ehkä oikeammin: mikä sinusta on ajattelua?”

    Arvostan ajatuksia, koska tarvitsen niitä itse. Muiden ajatuksia. Selvitäkseni.

    En osaa parempaa vastausta tähän antaa. Jos miettisin vuorokauden, osaisin varmaan antaa pitemmän ja fiksumman tuntuisen, mutta ei se olisi yhtään todempi vastaus kuin tämä lyhyt.

    ”Mutta sanoisin kyllä, että loistavimmat juonet tuntuvat yleensä myös loistavalta ajattelulta. Juonet vain kuvallistavat ajattelun.”

    No mutta näinhän se on. Ja juuri tuota Camus tarkoitti sanoessaan, että filosofian on oltava sisällä romaaniaineksessa eikä jotain mikä kipataan romaanin sisään kottikärryillä ulkopuolelta.

    Sivullisessa esimerkiksi juoni on osa ajatuksen kuljetusta ja kehittelyä. Siinähän Camus hahmotti käsityksensä absurdista (sekä tietysti Sivullisen rinnakkaisteoksessa Sisyfoksen myytissä). Ja kirjan lopussahan Meursault’lle valkenevat ne yhteydet, joihin kirjan tapahtumat häntä ovat kuljettaneet.

    Mutta jos Camus olisi kirjoittanut vain Meursault’n ”tarinan” ilman noita ajatuksiaan, Sivullisesta olisi tullut kaiketi vain mukaansa tempaava romaani. Tai ei sitäkään.

  8. 8

    sanoo

    ”Arvostellessaan Sartren Inhon hän kirjoitti, että filosofian pitää sisältyä romaaniainekseen eikä päinvastoin. Inhossahan asetelma on toisin päin, mitä Camus luonnollisesti piti puutteena. Epäsuorasti tuossa Camus’n muotoilussa näkyy se, että hänelle ajatukset olivat romaanin tärkeimpiä ainesosia, tärkeämpiä kuin esimerkiksi juonenkuljetus tai henkilöiden ja miljöön kuvaus. Tyypillinen esseistin näkemys.”

    Minusta tässä kappaleessa oli tiettyä ristiriitaisuutta, hyvä, että tarkensit kommentissasi.

    Jopa miljöön kautta ajattelu on nähdäkseni mahdollista – esim. Gogol ja Kafka selvästikin tekivät niin. Tai miksei vaikka Grossman Elämässä ja kohtalossa (jota Dovlatov tosin piikitteli ”ihmiskasvoiseksi sosialistiseksi realismiksi”).

    Minusta hyvä esimerkki Camus’n romaanien lukemisesta romaaneina on Girardin essee Sivullisesta (ja Putoamisesta), joka ilmestyi suomeksi joskus pari vuotta sitten Nuoressa Voimassa (ja löytyy englanniksi To double business bound -kokoelmasta). Tuossa esseessään Girard tarkastelee Meursaultin itse omalle toiminnalleen esittämiä tulkintoja sekä sitä, miten Sivullisen juoni samanaikaisesti asettuu vastustamaan Meursaultin ajatuksia ja ”tulkitsee” Meursaultia paremmin kuin Meursault itse – mistä Camus tuli Girardin mukaan tietoiseksi vasta jälkikäteen. (Argumentti meni muistaakseni suunnilleen näin: Mikä sivullinen Meursault loppujen lopuksi oikein on? Mieshän perkele ampui sen arabin. Jos Meursault olisi ollut aidosti sivullinen ja pysynyt sivullisena, yhteiskuntaa / kollektiivista toista ei olisi kiinnostanut pätkän vertaa. Ettei itkenyt äitinsä hautajaisissa ja muka siksi teloitettiin – silkkaa sumutusta.) Girard väittää, että Putoamisessa Camus tavallaan pyrki purkamaan tätä ”Sivullisen valhetta”. Oli niin tai näin, jostain syystä Sivullinen tuntuu vaikuttavammalta kirjalta kuin Putoaminen, vaikka Putoaminen olisikin sekä Camus’n että Girardin mielestä rehellisempi…

    Girardin ensimmäisessä kirjassa Deceit, Desire and the Novel on muuten hienoja kehittelyjä romaanista ajattelun alustana. Alkukielinen nimi Mensonge romantique et vérité romanesque tarkoittaa käsittääkseni kai jotain sellaista kuin Romantiikan valhe ja romaanin totuus, mikä on ehkä paras kirjallisuusesseen nimi ikinä. (Kirjassa on kiinnostavaa Flaubert-luentaa myös, notate bene, flaubertistit.)

  9. 9

    sanoo

    Tuo Girard-esimerkkiksi johtaa siihen vanhaan juttuun, että tekstiä ei luo lopulta kirjailija vaan lukija.

    Ja jos Girard tai joku muu päättää lukea kaikki Camus’n romaanit romaaneina niin se on sitten sillä hyvä.

    Ei tästä sen enempää. Vaatisi enemmän kirjoittamista & pohtimista kuin mihin minulla nyt on mahdollisuus.

    Sen kuitenkin vielä voisin sanoa, että teemakeskeisellä lukutavalla melkein mikä tahansa romaani saadaan näyttämään täynnä ajatuksia olevalta.

    Vaikkapa romaani, jossa miesporukka lähtee erämaahan ampumaan kauriita, voidaan nähdä tutkielmana miesten välisestä toveruudesta ja nykyihmisen viihtymättömyydestä urbaanissa kaupunkitilassa.

    Mutta tällainen lukeminen menee jo aika kauas siitä, mitkä olivat omat lähtökohtani alkuperäisessä merkinnässä.

  10. 11

    sanoo

    Poltin kauan sitten osan siivistäni päästyäni liian korkealle. Alastultuani luin läpi suurin piirtein kaiken Camus- aiheisen Tikkurilan kirjaston monipuolisista hyllyistä.

    Simone de Beauvoir piti kovasti hänen ajatuksestaan ”Viehätysvoima on sitä että osaa kuulla myönteisen vastauksen vaikka ei ole esittänyt selvää kysymystäkään”, mutta sehän on Suomessa yllättävän vaarallista! Että ”charmia” ei voisikaan johtaa tai tankata äidinkielestä; ei edes jossakin menneessä ajassa, täysin erilaisissa oloissa laaditun perustuslain nojalla.

    Ilman teorioitakin minulla kirjallisuudenharrastajana olisi nyt oiva tilaisuus osoittaa ymmärtäneeni suomalaisen saavan kirkkaimman mahdollisen kruunun päähänsä, jotkut sanovat sitä myös pyhyyden tunteeksi, jos omaksuisi Juhani Aholta tavakseen järjestää vähemmistökielisille asianmukaisia palveluja vaikkapa olisivat sisaruksia.

    Sellaista se olisi, suurmieselämä

  11. 12

    sanoo

    ”Sen kuitenkin vielä voisin sanoa, että teemakeskeisellä lukutavalla melkein mikä tahansa romaani saadaan näyttämään täynnä ajatuksia olevalta.”

    Osittain samaa mieltä; puhelinluetteloakin voi tulkita, jos kovasti yrittää. Mutta tarkoitin oikeastaan vähän eri asiaa – sitä, että romaaneissa esseistisiä ajatuskulkuja on tavallaan pakko lukea vasten juonta, henkilöitä ja miljöötä, jos haluaa lukea romaanin ehdoilla. Tokihan romaaneja voi ”vääntää” johonkin teoreettiseen kehykseen, jos tahtoo. Tällaisessa lukutavassa kuitenkin tyypillistä on se, että jotain olennaista ja tulkintaan sopimatonta on selitettävä epäolennaiseksi tai painettava villaisella kuten arabin tappaminen on painettava villaisella Sivullisessa, jos aikoo lukea sitä kertomuksena epäsovinnaista yksilöä tukahduttavasta suvaitsemattomasta yhteisöstä.

    Vaikka Girardia voi joidenkin teostensa osalta varsin helpostikin syyttää tällaisesta lukutavasta, tuossa mainitsemassani kirjassa hänen alkuperäinen intentionsa on mielenkiintoisella tavalla erilainen – Girard oikeastaan väittää, että suuret romaanit ”lukevat meitä” paremmin kuin me niitä. Esimerkiksi Freudin Karamazovin veljekset -luennasta hän argumentoi, että koska Dostojevski ”lukee” Freudia paremmin kuin Freud Dostojevskiä, Freud joutuu luennassaan pakenemaan romaanin varsinaisesta analyysista miltei välittömästi Dostojevskin biografian tarkasteluun. Romaanin henkilöiden välisten suhteiden lähiluenta uhkaa Girardin mukaan repiä Freudin oman teoreettisen mallin kappaleiksi eikä toisinpäin.

    Kirjoitan tästä varmaan blogiini pidemmän merkinnän, kunhan ehdin.

    Kiitos onnitteluista!

  12. 13

    sanoo

    En tarkoittanutkaan tuolla erätarinan tulkinta -vitsilläni että sinä olisit edustanut tuollaista suuntaa. Yleisellä tasolla puhuin.

    Toisessa ääripäässä tämän esimerkin kanssa on sitten sellainen suuntaus, jossa romaanien luonne teoksena kielletään kokonaan ja niitä käsitellään pelkkinä teksteinä, joissa ei ole mitään valmiita tai lopullisia merkityksiä. Lukeminen on tällöin jonkinlaista merkitysten ja tulkintojen hajottamisen riemua.

    Oma Camus-esitelmäni, samoin kuin tuo blogimerkintäni lähti siis liikkeelle siitä, millainen oli Camus’n kirjallinen itseymmärrys ja väljästi ottaen hänen kirjallisuuskäsityksensä. Tekstien tulkintaan en edes yrittänyt mennä.

    ”Tällaisessa lukutavassa kuitenkin tyypillistä on se, että jotain olennaista ja tulkintaan sopimatonta on selitettävä epäolennaiseksi tai painettava villaisella kuten arabin tappaminen on painettava villaisella Sivullisessa, jos aikoo lukea sitä kertomuksena epäsovinnaista yksilöä tukahduttavasta suvaitsemattomasta yhteisöstä.”

    Minusta Sivullisen lukeminen tuolla tavoin ei tunnu laisinkaan kiinnostavalta, olen siinä asiassa samoilla linjoilla sinun (tai Girardin) kanssa. Eikä se kovin relevantti tapa ole myöskään, jos lukee Sivullista ja Sisyfoksen myyttiä rinnakkaisteoksina, jollaisiksi Camus ne tarkoitti. (Nyt ne, joiden mielestä kirjailijan intentioihin vetoaminen on alkeellista, vetävät varmasti herneet neniinsä).

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *