Eräänlainen reunahuomautus

Edellisen merkinnän kommenttiosiossa oli puhetta siitä, että kertomakirjallisuuden ydinasioita on tutkia ihmisenä olemisen peruskysymyksiä, kurkottaa tendenssimäisen ja triviaalin ylitse kohti universaalia ja ajatonta.

Se on ylevä ja vaativa tavoite. Niin ylevä ja vaativa, että siitä on helppo tehdä pilkkaa. Siksi kirjailijat usein muotoilevat pyrkimyksensä varovaisemmin (”Haluan vain kertoa hyviä tarinoita”) tai keskittyvät puhumaan esteettis-poeettisista erityiskysymyksistä.

Balzac päätyi aikoinaan omassa kirjallisessa ohjelmassaan yhdistämään universaalit ulottuvuudet ajalliseen kontekstiin. Hän sanoi (joudun nyt siteeraamaan ulkomuistista), että kirjailijan tehtävä on kartoittaa sitä, miten arvojen muuttuminen vaikuttaa yhteiskuntaan. Taustalla hänellä tietysti olivat 1800-luvun mullistukset: modernisaatio, teollistuminen, urbanisoituminen, porvariston nousu. Balzacissa ruumillistui usko suureen realistiseen romaaniin, joka sulkee sisäänsä koko sosiaalisen todellisuuden kaikkine kerrostumineen.

Nykypäivän katsannossa Balzacin usko kertomakirjallisuuden todistusvoimaan tuntuu helposti naiivilta. Modernismi opetti hajottamaan suuret maailmanselitykset pieniin osiin ja postmodernismi viskelemään nämä osat sinne sun tänne.

Mutta ei balzacilainen usko romaaniin suurena inhmillisten ja yhteiskunnallisten teemojen yhdistäjänä ole kokonaan kuollut. Esimerkiksi Michel Houellebecq on hyvinkin balzacilainen kirjailija ja on myös tunnustanut velkansa esikuvalleen. Houellebecqin romaaneja elähdyttää yhtä lailla sosiologinen kuin kirjallinen mielikuvitus.

Entäpä meillä Suomessa? Mieleeni tulee Joonas Konstigin romaani Totuus naisista. Aistin siinä vahvasti pyrkimyksen tutkia arvojen muutoksen vaikutuksia yhteiskunnan ja ihmissuhteiden tasolla. Lukemissani lehtikritiikeissä tämä puoli Konstigissa ei muistaakseni noussut kovinkaan vahvasti esiin.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Kundera on muistaakseni pohdiskellut tätä ”Esiripussaan” (siteeraan myös ulkomuistista, koska ei ole kirjaa hyllyssä) ja todennut, että Balzacin aikaan – kun historian kulku ja yhteiskunnan muutos alkoivat kovasti kiihtyä – romaanikirjallisuuden kantavana arvona oli korostetusti katoavan ajan hengen arkistoiminen, olemassa olevan yhteiskunnallisen totuuden dokumentoiminen. Flaubert, Proust ja sitten myöhempi modernismi käänsivät katseensa ihmisen sisään ja postmodernismi on sitten kääntynyt siitä kielipeliensä puoleen.

    Voisiko olla niin, että hyvä romaanikirjallisuus tutkii ihmisenä olemista universaalisti sekä toissijaisesti siihen vaikuttavia reunaehtoja, kuten juuri arvojen muuttumista. Kestävän romaanikirjallisuuden kannalta olennaista on kuitenkin pystyä nousemaan vallitsevien arvojen ja niiden muutoksen yläpuolelle, ikuistaa jotain pysyvämpää. Tässä mielessä vaikka Proustin ajatukset homoseksuaalisuudesta (ja ihmisen seksuaalisuudesta ja rakkaudesta yleensä) ovat edelleen täysin kuranttia kamaa, kun surkeampi romaanikirjailija olisi kirjoittanut päivänpoliittisen moraliteetin 1900-luvun alun Ranskan moraaliarvojen taantumuksellisuudesta tms. Viimeksi mainittu sopii paremmin historiankirjoituksen tai poliittisten pamflettien materiaaliksi. Suomesta hyvä esimerkki on vaikkapa sisällissodan pyörteissä kirjoittanut Joel Lehtonen, joka on mielestäni upeasti ottanut etäisyyttä sinänsä yhteiskunnallisesti tärkeisiin tapahtumiin ja kuvannut erilaisia universaaleja ihmistyyppejä tällaisessa kontekstissa.

    Ideana olisi siis se, että vallitsevista yhteiskunnallisista arvoista riippumatta on jokin ”ydinihmisyys” (kaamean suuria sanoja, joilla altistaa itsensä naurulle…), jota kunnollinen romaanitaide tutkii. Ehkä samalla tavalla vakavasti otettava filosofia pystyy nousemaan vallitsevien yhteiskunnallisten arvostusten ja politiikan yläpuolelle ja on siten erityisen arvokasta. Juuri tästä näkökulmasta minua harmittaa se, että vaikka Sartre tai Suomessa Saarikoski niin vahvasti sortuivat päivänpolitiikan toitottajiksi.

  2. 2

    sanoo

    Kundera juurikin on kirjoittanut tuosta, kuinka modernismi teki selvän pesäeron Balzaciin, joka ”tutki pölynhiukkasia mikroskoopilla” päästäkseen sosiaaliseen yleiskatsauksellisuuteen. Modernismin myötä kertomakirjallisuus nosti polttopisteeseen lavean sosiaalisen todellisuuden asemesta yksittäiset tilanteet ja olosuhteet, situaatiot, joissa sosiaalinen todellisuus ilmaisee itseään. Ja samalla modernismi tietysti sukelsi pään sisäiseen maailmaan, ihmistajuntaan, mitä ilmennettiin uudenlaisilla kirjoitustekniikoilla.

    Martin Amis on yksi niistä nykykirjailijoista, joka on hieman ilmaissut nostalgiaa 1800-lukulaista ”superpower”-romaania kohtaan. Hän on puhunut siitä, että kunnianhimo tai tavoitetaso kertomakirjallisuudessa on laskenut. Enää ei kirjoiteta 800-sivuisia tiiliskiviä yhteiskunnan ja ihmiskohtaloiden yhteen nivoutumisesta (paitsi jenkkiprosaistit toki kirjoittavat tiiliskiviä, mutta se kertoo pikemminkin heidän omista neurooseistaan). Tyypillinen nykypäivän valtavirtaromaani on teknisesti hallittua mutta tyyliltään ja temperamentiltaan kädenlämpöistä kuvausta mitä tyypillisimmistä keskiluokkaisista ongelmista. Eli on toteutunut tavallaan pahin mahdollinen: jatketaan modernismin jälkeisessä maailmassa realismin projektia, jälkijättöisesti ja vesitetysti, tuotetaan standardiromaaneja standardi-ihmisille.

    Toinen kiintoisa nimi tässä yhteydessä on Will Self, joka julkaisi viime vuonna tähän asti parhaan romaaninsa Umbrella. Siinä on taustalla ajatus siitä, että kirjallisuus on kadottanut parhaan terän paitsi realismista myös modernismista. Self kirjoittaa 1920-luvun hengessä sisäiset ja ulkoiset maailmat yhteen nivovaa kompleksista, muodoltaan ja kieleltään kunnianhimoista modernistista narratiivia. Umbrella on kai jonkinlaista retromodernismia, ja sitä lukiessa tulee välillä tunne että tämä on niin nähtyä mutta välillä taas kovastikin innostuu siitä että tyyppi osaa ja uskaltaa kirjoittaa noin vahvasti ja kunnianhimoisesti.

    Eli mitä tässä nyt oikein yritän sanoa: kai sen että ihmisenä olemisen reunaehtojen tutkimisen ohella kertomakirjallisuuden pitää samalla yrittää etsiä niitä parhaita kirjallisia ilmaismuotoja, estetiikkoja ja poetiikkoja, joilla se omasta ajastaan käsin pystyisi sanomaan jotain painokasta. Eikä vain kierrättämään vanhaa rojua, tekemään kirjallisuutta, joka näyttää jo valmiiksi kirjallisuudelta ja sanoo asioita, joita sen odotetaan jo valmiiksi sanovan.

    Tuosta ”ydinihmisyydestä” puhuminen on tosiaan riskialtista ja siinä saa helposti osakseen vain lukeneiston inisevät pilkkanaurut. Edelleenkin kai ajatus jonkinlaisesta ylihistoriallisesta ihmisluonnosta on taantumuksellinen tai lapsellinen niissä piireissä, joissa kirjallisuutta ahkerimmin luetaan ja kirjoitetaan.

    Sartresta ja Saarikoskesta olen täysin samaa mieltä.

  3. 3

    sanoo

    Taantumuksellinen ja lapsellinen eivät aina välttämättä ole huonoja adjektiiveja…

    Kiitokset Will Self -vinkistä, täytyy lukea tuo. Olen itse sitä mieltä, että modernistisella projektilla on vielä runsaasti annettavaa nykyäänkin. Olen myös ihan samaa mieltä siitä, että vaikka kestävä romaanikirjallisuus aina tutkii sitä samaa asiaa, sen tulee pystyä samalla uudistamaan romaanikirjallisuuden taiteellista perinnettä, muuten se on vain tympeää torikollaasia (tämä taitaa muuten hyvin pitkälti olla myös Alex Matsonin ”Romaanitaiteen” ydinajatus, ja myös Kunderalla on tästä painokasta sanottavaa).

    Sinähän tunnet hyvin Wallacea: eikö hän tavallaan ainakin yritä ja jollain tasolla onnistukin tällaisessa uudenlaisessa synteesissä, tosin sortuen ehkä välillä postmoderniin pikkunäppäryyteen ja kenties välillä liikaan ajankohtaisuuteen, nykyajan epärelevantin pintahälyn nostamiseen vähän turhankin merkitsevään asemaan nykyihmisen kokemusmaailmassa? Kysyn tätä ihan vilpittömästi, koska olen lukenut häneltä toistaiseksi vasta ”Oblivionin”, joka teki kyllä tällaisen uuden ilmaisun yrityksenä vaikutuksen. ”Oblivionin” perusteella Wallace on myös hyvin vahvasti perinteessä kiinni oleva tarinankertoja, mikä on aina tärkeää, elettiinpä mitä vuosisataa tahansa.

  4. 4

    sanoo

    Eräs Wallacen useimmin siteerattuja lausahduksia on että kirjailijan tärkein tehtävä on ”to tell what it means to be a fucking human being.”

    Eikä tuota lausahdusta syyttä niin usein siteerata. Kaikki mitä Wallace kirjoitti mielestäni todistaa tuosta hänen eetoksestaan.

    Ja eetostaan hän toteutti myös siten, että pyrki muodon ja kielen tasolla löytämään parhaita ilmaisukeinoja sanomaan sanottavansa omasta ajastaan, omasta todellisuudestaan käsin. Siten Wallace tuo hyvin tärkeän uuden ulottuvuuden juuri sitä kautta, että hänen tuotannossaan ovat vahvasti esillä ne kipukysymykset, jotka hippisukupolven lapset (ja lapsenlapset) kokevat hyvin läheisesti. Eli ironia- ja terapiasukupolven kipuilut. Ne eivät kuitenkaan Wallacella (toisin kuin monilla muilla postmodernisteilla) johdata sellaiseen tendenssimäisyyteen, että teksti kadottaisi kykynsä puhua ja puhutella myös yleisemmin. Näitä tällaisia ulottuvuuksia ei suurten eksistentialististen kysymyksenasttelujen läpitunkevalta modernistien sukupolvelta, Kunderoilta ja kumppaneilta hevin löydä.

    Ja jos ajatellaan Wallacen pääteosta Infinite Jestiä niin sehän on kaiken muun ohella myös runsaudensarvi maailmankirjallisuuden tärkeimpiä narratiiveja lähtien siitä ilmeisimmästä eli Shakespearesta.

  5. 5

    sanoo

    On kai pakko käydä Infinite Jestin kimppuun…

    Palatakseni vielä Knausgårdiin lyhyesti: hän on ilmiömäinen tarinankertoja, joka käsittelee juuri niitä asioita, joita hyvän romaanikirjailijan tuleekin käsitellä. Hän ei kuitenkaan ymmärrä eikä hänellä ole kunnianhimoa uudistaa riittävällä tavalla romaaniperinnettä tullakseen todella merkittäväksi kirjailijaksi, jota luettaisiin vielä sadankin vuoden päästä. Tästä tulevat ne paljon parjatut mutta yllättävän tarkkanäköiset Pantheonin portinvartijat pitämään huolen, uskaltaisin ennustaa.

  6. 7

    Anonymous sanoo

    Tommi ja Mika, teillä kyllä nyt järki juoksee… Pysyn mielelläni kuunteluoppilaana.

    Lisään vain sen että minäkin odotan muuta
    kuin ”standardiromaaneja standardi-ihmisille.” Mitä sitten sillä tarkoitan, mitä odotan, on vaikeampaa hahmottaa. Otetaan esimerkiksi Neuromaani. Se ei ollut standardi-tavaraa. Mutta miksi se ei osunut isommin tässä maassa, miksi se jätti kylmäksi monet kirjallisuuden vakavastikin ottavat? Siksikö koska se oli niin ilmeinen ei-standardinomaisuudessaan? Modernismi ( inc. post-verses) ja narratiiviset isot jutut eivät ole aina vastakkaisia toisilleen, vaan jäävät samalla tapaa ”vain” taiteeksi, jos niistä puuttuu se jokin iso vastaavuus, osumapinta
    ( saan käyttää noin tyhmiä sanoja, en ole kirjailija) mikä joissakin kirjoissa, äärimmäisen harvoissa on kuin luonnostaan, tai vahingossa tai kirjailijan oikeassa hetkessä ja ajassa olemisen kautta. Tajusiko Wallace tämän puutteen Pale Kingin suhteen? Infinitessä ja novelleissa se oli, mutta nyt siitä ei enää saanut kiinni…?

    Ehkä myös Knausgårdinkin osui vain oikealla estetiikalla oikeassa tilassa ja ajassa. Ehkä te kirjalijat jätätte teoksenne kuin lottokupongin em. sekavasti hahmottelemaani ”osumaa”
    ( en siis tarkoita kaupallista) toivoen. Ja se on ainakin varmaa että sitä osumaa ei tule koskaan hallitulla romaanilla joka on ”hyvää Finlandia-luokkaa” sen enempää kuin sekoilevalla kokeellisellakaan. Mutta joo, isot asiat takaisin kirjallisuuteen. Mitä ne isot sitten ovat, on sitten jokaisen oma tehtävä selvittää itselleen. Piilottakaa ne kuitenkin vaikka sinne mikroskooppiselle tasolle, mutta kyllä ne siellä pitää olla. Luettuani esim. Cormac McCarthyn Tien, en ole häpeillyt edes salaa ”ydinihmisyyden” tutkimista.
    Jos kirjalla on antaa kokonainen tai vaillinainen maailmanselitys, olen valmis lukemaan. En välttämättä nielemään. Mutta lähtökohtaisesti jo sirpaleiset peilit on nähty ja niillä on kävelty. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä vähemmän on muutenkin huolissaan älyllisestä uskottavuudestaan.
    jope

  7. 8

    juha saari sanoo

    Ehkä Knausgårdin maailma on uudelleen löydetty kodinlämmin, hieman nukkautunut villapusero. Kaikesta kipuilustaan huolimatta tai sitten juuri sen vuoksi.

    Kun suuria yhteiskunnallisia näkemyksiä on aika turha nyt esittää taiteellisina oivalluksina, henkilökohtaisuus ja subjektiivinen kokemus tekevät paluuta. Tässä ehkä osaksi Knausin suosion syy: pako turhauttavasta suhteellisuudesta omiin aisteihin ja tunteisiin. (Kun puhuu Knausista, puhuu pakostakin hieman myös itsestään – ainakin jos on siis yhtään elänyt samalaista todellisuutta tai ajatellut samanlaisia ajatuksia.)

    Mutta myös universaali, ”todesta” riisuttu fenomenologinen reduktio täysin fiktiivisen tarinan muodossa voi luoda vaikuttavan henkilökohtaisen mutta kuitenkin jaettavissa olevan (eettisen) efektin. Nykyteoksista tulee mieleen (tietenkin taaaaaas) McCarthyn Tie (tuo jokamiehen Beckett). Sitä ties monettako kertaa lukiessani minulle herää taas epäilys: onko kielen ja maailman suhde sittenkään ihan niin sopimuksenvarainen kun meille on uskoteltu? Ehkei maailma sittenkään ole vain sana. Vai voiko ihmistä muka lohduttaa vasaroimalla häntä?

    Itselleni tämä on iso ja aidosti häiristevä kysymys, jonka voisi määritellä tuoksi ydinihmisyydeksi. Pakottavaksi reaaliseksi. Jos joku nyt naurahtelee siellä jossain, se on minulle aivan yksi lysti. Hän kai elää jossain ihan eri maailmassa kuin minä.

    t.juha

  8. 9

    juha saari sanoo

    ”Otetaan esimerkiksi Neuromaani. Se ei ollut standardi-tavaraa. Mutta miksi se ei osunut isommin tässä maassa, miksi se jätti kylmäksi monet kirjallisuuden vakavastikin ottavat? Siksikö koska se oli niin ilmeinen ei-standardinomaisuudessaan?”

    Hyvä huomio jope. Itselleni taisi käydä Neuromaanin kanssa uutuudenviehätyksen jälkeen juuri noin.

  9. 10

    juha saari sanoo

    ”Mikäli fiktio oli arvotonta, maailmastakin tuli arvotonta, sillä me näimme sen nyt fiktion kautta.” (Taisteluni s.607)

    Tämä kaiken näkeminen tarinoina on aikamme suuri ja kliseinen kertomus itsessään. Kuin taiteen ja fiktion korottamista jumalaksi; siitä jo puhutaan kuin jumalasta: jos jumalaa ei ole, millään ei ole merkitystä ja kaikki on sallittua. Luulen että Knausgård nolostuu välillä jopa itse lauseitaan.

  10. 11

    sanoo

    Kirjailija saattaa ajatella kirjoittamistaan lauseista myöhemmin yksinkertaisesti, että ”tuolta silloin tuntui.” Varsinkin, jos on kirjoittanut lauseensa romaaniin, romaanithan eivät ole kuitenkaan mitään teesi- tai väitelausekokoelmia vaan pikemminkin hapuilua ja kipuilua erilaisten tuntemusten, kokemusten ja ajatusten ympärillä.

    Lukijat saattavat ottaa kirjailijan lauseet paljon haudanvakavammin, kirjaimellisemmin kuin hän itse.

    No, eipä silti, tuskin on sellaista kirjailijaa, joka ei koskaan häpeäisi mitään kirjoittamaansa.

    Tuo maailman näkeminen fiktion kautta, todellisuuden koteloituminen kertomuksellistettuihin kaavoihin. Sehän on sinänsä suuri teema eikä Knausgård siitä varmaan mitään kovin ihmeellistä ja omaperäistä sano, jos siis hänen lauseitaan haluaa lukea väitelauseina eikä tietyn henkisen kokemuksen kuvauksena ja luotauksena.

  11. 12

    juha saari sanoo

    Knausgårdin kohdalla käsite romaani on kiinnostava, kun sitä käsittelee siten kun hän mahdollisesti itse tuossa purkauksessaan ”haluaa” teostaan käsiteltävän: kuin elävän ihmisen puhetta. Kysymys kuka,miksi ja miten puhuu on Taisteluni sarjassa kiinnostava siksi, että sitä voi lukea kuin kuuntelisi edessään puhuvaa ihmistä; olemassaolo sinänsä on hapuilua ajatustensa ympärillä mutta silti ne on otettava aina jossain suhteesa vakavasti. Kirjaimellisesti. Jos haluaa olla tosi, saa varautua siihen, että tulee myös otettua todesta eikä sitten kätkeydy romaaniin. Mielestäni Knaus jakaa kortit, jotka vaativat pelaamaan muun kuin puhtaan romaanikäsitteen sisällä. Oikeastaan tässä on Knausgårin kiinnostavin puoli.

  12. 13

    sanoo

    ”Jos haluaa olla tosi, saa varautua siihen, että tulee myös otettua todesta eikä sitten kätkeydy romaaniin.”

    Eihän tässä ole kyse siitä, ettei otettaisi todesta. Tai kätkeydyttäisiin.

    Mutta mielestäni romaani on otettava todeksi romaanin ehdoilla.

    Kyllähän Knausgård luo itsestään romaanihahmon, jonka ympärillä koko Taisteluni-sarja pyörii.

    Se, että hän ei luo ihan perinteistä psykologisoitua romaanikaraktääriä, vaan pikemminkin äänen kuin luonteen, ei tarkoita sellaista mystistä todellisuusloikkaa, että edessämme äkkiä olisikin ikään kuin aito ihminen, kapakkaseuralainen, jonka juttuja kuunnella kuin kenen tahansa kapakkaseuralaisen. Vaikka Knausgårdin teksti intensiivisyydessään tällaiseen todellisuusilluusioon hyvin vahvasti johdattelee.

    Eli meillä on edelleenkin hyvin tietoisin kirjallisin keinoin luotu tunnustuksellinen hahmo, joka kertoo hapuiluistaan ja kipuiluistaan, ajatuksistaan ja ajatusyritelmistään uudella tavalla ajatellun romaanikehikon, mutta yhtä kaikki edelleenkin romaanikehikon, sisältä.

    Siksi minä en näe kauheasti järkeä siinä, että nostaisin hänen yskittäisiä julkistuksellisia lauseitaan tikun nokkaan ja ruotisin niitä sitten sana sanalta ja sävy sävyltä, että onkos tämä nyt hyvin ajateltu, pitävätkö tässä nyt argumentit paikkansa vai heittävätkö pahasti häränpyllyä.

    Toisin sanoen minussa kiinnostaa Knausgårdin sensibiliteetti, joka siis on jonkinlainen tunteiden ja ajattelun kimppu, yhteismuodostuma, jossa tunteita ei voi erottaa ajattelusta eikä ajattelua tunteista. Näin minä yleensäkin romaaneja luen.

  13. 14

    sanoo

    Mutta täytyy kyllä ihailla Knausgårdin kaltaista kirjailijaa, joka vyöryttää kymmennien sivujen verran suoraan dialogiin perustuvaa yksikohtaista kerrontaa vuosikymmenten takaisista asioista ja houkuttaa lukijan uskomaan, että tässä on kyse jostain aidommasta ja todemmasta kuin romaanista!

    Todellinen kaunokirjallisen tempputaiteen mestarinäyte. Enkä sano tätä vähätellen tai paheksuen vaan vilpittömästi ihaillen.

  14. 15

    juha saari sanoo

    Tämän oman käsitykseni Knausgårdin ”romaanin” ontologiasta on itsellenkin vaikeaa jäsentää tarkasti. Ja hyvä että pidät minua tiukoilla!

    Tuo ilmaisusi ’kaunokirjallisen tempputaiteen mestarinäyte’ on ehkä se ontologinet raja, joissa maistelemme Knausia jotenkin eri puolilta. Kun mielessäni maistelen tuota ilmaisuasi, tuntuu kuin amputoisin pois jotain Knausgårdin performanssista,jossa hänen välineensä on… romaanin näköinen tuotos… en parempaakaan nyt keksi. Että olen niin ajatellessani jo asettunut liian vakaasti jollekin puolelle…

    Minulle hänen lukemiseen liittyy vahva romaanin ”juridisen” määritelmän huojunta. Knausgårdia lukiessa syntyy ”uskonnollinen” fundamentaalin lukemisen paradoksi ja se mielestäni juuri kuuluu hänen teoksensa ontologiaan, sen tapaan olla olemassa.

    Hyvä vertailukohta on Bukowski. Hänessä tämä reaalisen puhujan ”ongelma” ei synny eikä viritä edes kiinnostusta koska hän niin ilmiselvästi on rakentanut alteregonsa ja ei oikeastaan ole vähääkään kiinnostunut toden ja fiktion rajoista, jota Knausin kohdalla rivien välistä luen pakottuvalla voimalla (minä siis pidän Bukowskista todella paljon eli tämä ei ole moite). Knausgårdin tekstissa tämä reaalisen kysyminen mielestäni elää ja on sen voiman ydin.

    Mika Kukkoselle: Ehkä Knausgårdissa sittenkin on jotain ainutlaatuista joka kestää. En sano että hän on ainut laatuaan mutta virittää tämän semanttisen huojunnan poikkeuksellisen voimallisesti (ja siitä ehkä hänen valtava suosionsa). Jos Knausgårdista jotain jää jäljelle, niin juuri tämä romaanin ”juridiikan” dekonstruktio; että häntä lukiessa syvin merkitys syntyy epätietoisuudestani määritellä, missä ja miten tämä kirjoitus on. Tuntuu kuin romaanin ”juridinen” käsite välillä ilmestyisi paikalle ja sitten taas jos ei nyt ihan katoaisi niin jotain sen tapaista. Se on läsnä ja poissa, jää jälkeen ja eheättää edelle…

    Kun Knausgårdia (harppoenkin) lukiessa ajattelee ”juridista” romaania, tuntuu jo typistävänsä hänen taidettaan. Siinä hänen kestävyytensä.

    t.juha

  15. 16

    sanoo

    Minulle ei oikein avaudu tuo mainitsemasi romaanin ”juridinen” määritelmä, joten en oikein osaa ottaa kantaa siihen, mitä esität. Ajatus jonkinlaisesta ”juridiikasta” romaanin yhteydessä, jonka mielestäni pitäisi taiteenlajina olla kuin sika, joka syö mitä ikinä huvittaa ja myös käyttäytyy tarvittaessa kuin (stereotyyppinen) sika eli miten ikinä huvittaa, on hieman vaikeasti sulava.

  16. 17

    juha saari sanoo

    Tarkoitin ”juridiikkaa” ikään kuin sen määrittelynä, mikä romanikäsitteen sisä- ja ulkopuolella kuuluu ottaa tosissaan, en siis vaadi sitä mihinkään. Sian pitää päästä valloilleen mutta romaanin käsite rajaa väistämättä ruokavalion mielivaltaisuutta. Sitä tarkoitan.

    Oikeastaan yritän tavoittaa sitä, miten romaanin rajojen sisäpuolella on mahdollista olla esseisti ilman että purkaa kirjoitustaan jo kirjatessaan sitä romaanin rajojen sisään…Tämä huojunta tuntuu aina kun puhumme fiktion rajoista; missä alkaa ja päättyy kirjaimellinen. Myös tässä blogissa käyty knauskeskustelu on pitkälti tätä fiktioon turhautumisen pohdintaa – myös Knausgårdin itsensä toimesta tuossa lainaamassasi otteessa; eikä se että hän kirjoittaa noin ”julistavaa” tekstiä fiktion osaksi, ole turhaa koska juuri se lataa huojunnan, se saa sian minussa ahneemmaksi ja luovemmaksi.

    Ilman tätä (ehkä sitten kuvittelemaani) leikkiä(än?) romaanin, tai laajemmin, ”fiktion juridiikalla” Knausgård ei olisi Knausgård ainakaan itselleni.

    t.juha

  17. 18

    sanoo

    ”eikä se että hän kirjoittaa noin ”julistavaa” tekstiä fiktion osaksi, ole turhaa koska juuri se lataa huojunnan, se saa sian minussa ahneemmaksi ja luovemmaksi.”

    Ei se missään nimessä olekaan turhaa.

    Mutta minun tapani lukea häntä lauseiden tasolla on selvästi erilainen kuin sinun. En koe mielekkääksi poimia hänen tekstivyörytystensä seasta yksittäisiä väitelauseita ja arvioida ja puntaroida niiden todistusvoimaa. Luen häntä juurikin tuosta edellä kuvaamastani sensibiliteetistä käsin. Välillä hän varmasti kirjoittaa yhtä sun toista ihan puppua, mutta minua liikuttaa (sanan kaikissa merkityksissä) ennen muuta hänen ajatustensa, tunteidensa, muistojensa ja kokemustensa kokonaisvaikutelma.

    Toki minäkin olen paljon pohtinut hänen romaanikäsitystään ja sitä miten hän sitä Taisteluni-sarjassa toteuttaa. Mutta olen päätynyt lähinnä siihen, että hän ei tiedä sitä oikein itsekään, vaan se on häilyvä ja muotoaan muuttava eikä sillä ole mitään vakiintunutta, lukkoon lyötyä ontologiaa tai todistuslausetta. Sen aistii yhtä paljon hermostollaan kuin älyllään.

  18. 19

    sanoo

    ”No, eipä silti, tuskin on sellaista kirjailijaa, joka ei koskaan häpeäisi mitään kirjoittamaansa.”
    Tämä pitää varmasti paikkansa – myös kirjoittelijoilla. Silti en malta olla pistämättä tänne muutamia yksittäisiä ajatuksia, mitä on noussut mieleeni lukiessani tätä ja edellistä blogikirjoitusta ja niitä seuranneita keskusteluketjuja.

    Autofiktiosta:
    Minusta kaikkien kaikki muistot ovat itse asiassa fiktiota. Omat muistoni lapsuudesta esim. ovat paljolti itse itselleni kertomaa tarinaa, johon olen alkanut uskoa. Kun joskus keskustelee samoja aikoja eläneen läheisen kanssa, hänen kertomansa saattaa yllättää. Luulen, että autofiktio on erittäin joustavaa totuuden suhteen. Ja mitä se totuus sitten on? Knausgård on mielestäni ihan yhtä rehellinen kuin esim. Stephen Fry kertoessaan tarkkoine dialogeineen kaikki homostelunsa ja varastelunsa muistelmissaan Moab is My Washpot tai Peter Franzen lapsuudenkuvauksessaan Mustan veden päällä. Olen nauttinut valtavasti näiden kirjailijoiden töistä. Knausgårdilta kolmas osa vasta menossa. Luulen, että autofiktio tulee tyylinä lisääntymään. Onko sillä jotain tekemistä aikamme kanssa?

    Narsismista:
    Kirjailijan on oltava kirjoitustilanteessa narsisti, uskottava itseensä kuten kaikkivoipainen alle viisivuotias lapsi, joka uskoo voittavansa kaikki vastukset ja lyövänsä miekalla maahan vastustajat. Kirjoittaminen on kunnianhimoista puuhaa. Kirjoittaja kurkottaa toisten luo kysyen ymmärrättekö, mitä tarkoitan, saanko vastakaikua. Minäkin (heh-heh)toivon, että joku pitäisi tätä kommennttia suurenmoisena!

    Harmi Tommi, ettet nähnyt jälkimmäistä dokkaria Knausgårdista. Minusta siinä oli hienoa loppu, jossa K. lopultakin uskaltautui kotikonnuille ja sai siellä ”armahduksen”. Isän entinen kollega tarjoili kahvit ja kaikki oli leppoisaa. Siitä mies rentoutui ja alkoi intoilla kirjoittavansa kansallisesta identiteetistä. Olikohan mielessä norjalainen identiteetti verrattuna ruotsalaiseen, kuka tietää.

  19. 20

    sanoo

    ”Luulen, että autofiktio tulee tyylinä lisääntymään. Onko sillä jotain tekemistä aikamme kanssa?”

    Reality television lyö läpi kirjallisuudessakin. Se olisi helppo ja ilmeinen selitys, ynnä perään tyhmimmänkin kolumnistin keksimät voivottelut minä minä -ajastamme.

    Mutta voihan siinä jotain tottakin olla, että narsismi on noussut aikamme sairaudeksi ja varmasti hyvinkin monitahoisten ja moniselitteisten vaikutuskanavien kautta alkaa näkyä myös kirjailijoiden tavassa valita aiheita ja kirjoittaa.

  20. 21

    sanoo

    Kommentoin tähän siitä huolimatta, että minut mainittiin. Tulin nimittäin juuri Oriveden Uuden kirjan päiviltä, jossa pidin luennon tästä nimenomaisesta aiheesta ihmisluonto. Asetin siinä vastakkain toisaalta klassisen ihmiskäsityksen (joka todistaa ihmisluonnon puolesta) ja tämän viime vuosikymmeninä vallinneen, ihmisluonnon kieltävän humanistisen muotivirtauksen, jota kutsun nimellä ”edistyksen tarina”.

    Luentoni ei ainakaan vielä ole missään luettavissa, mutta sen pohjalla oli nämä blogipostaukset, joissa etsin ihmisluontoa, ”ihmislajin ääntä” ja toisaalta pohdin minkälaista kirjallisuutta tämä muodikas ihmisluonnon kieltävä edistyksen tarina tuottaa.

    http://joonaskonstig.com/2013/04/22/ihmislajin-aani-i-mika-tekee-kirjasta-kestavan/

    http://joonaskonstig.com/2013/04/29/ihmislajin-aani-ii-nykykirjallisuuden-muotioikkuja/

    Joten jos pelkäätte jonkun humanistiklopin tirskuvan puheille ihmisluonnosta, ette ainakaan ole yksin naurunalaisena. Mutta Melvillen sanoin, ”Voi häntä joka ei tässä maailmassa aseta itseään alttiiksi häpeälle!”

  21. 22

    sanoo

    Itselläni on ollut hyvin nuoresta asti Idea ja Aihe, joka tavoittelisi jotakin sellaista, mistä bloggaus kertoo. Koen edelleen, että en ole tarpeeksi kokenut toteuttamaan Sitä. Kirjailijanakaan, mutta ennen kaikkea ihmisenä. Joten keskityn muuhun, niihin ihmisyyden ja elämän fragmentteihin sillä välillä.

  22. 23

    Anonymous sanoo

    Marjatta, Knausgård on joidenkin lähteiden mukaan kiinnostunut puhumaan myös niinkin kielletystä aiheesta kuin kansallisesta identiteetistä maahanmuuton näkökulmasta. Siis samoja juttuja mitä Michael Holleunbecq on tehnyt Ranskassa…

    Luulen kuitenkin Karl Oven tuovan nämä asiat esiin skandinaavisen pehmomiehen tyylillä. Jos tuo ollenkaan, jättänee väliin luulen. Niin jättää aiheena meilläkin väliin moni, kaikki. Ja ainahan voi perustella: tuo aihe ei kiinnosta minua. Tie todellisuudesta pakoon on helppo perustella.

    Meillähän täällä em. asioiden esiintuominen nostaakin heti fasisti- ja rasismi-leimat valmiustilaan. Ne ovat tehokas kuonokoppa. Norjassa maahanmuuttokritiikki on jokapäiväinen keskustelunaihe jopa jälki-breivikiläisessä tilanteessa. Meillä kukaan ei uskalla asettua vaaraan. Surullista. Itsesensuristi olen minäkin. Helppoa täältä nimimerkin takaa on huudella…

    ( Mutta tuo vain näin human interest-tason sivuhuomautuksena Knasu-keskusteluun. )

    jope

  23. 24

    riikka sanoo

    Myö hankittiin avokin kanssa jälkikasvullekkin nuo Knausgårdit. Saattaapi olla, että tulee innostus (poika täytti juuri 16, tyttö on 14 ja nuorimmainen vasta 9).

    Noh, pojalla suurimmaksi osaksi aikaa vie urheiluharrastus (jääkiekko) ja silloin tällöin kitaransoitto, mutta Potterit on luettu ja sitä myöten voisi sanoa että oli jopa sellainen ”fantasiakausi” jonkin aikaa.

    Avokki aloitti juuri kakkosen, minulla on vielä tää ykkönen meneillään, hirvittävän jännää proosaa tämä Knasu jotenkin saa, jopa erittäinkin arkisista aiheista, kuten teenjuonnista tai aamupalan laittamisesta. Ja mies on vielä kaiken lisäksi komeakin… : )

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *