Erään kirjasyksyn tilinpäätös

Olen pitänyt linjanani, etten kirjoita blogissani itsestäni vaan toisista kirjailijoista ja heidän teoksistaan. Antiaikalainen on lukijan, ei kirjailijan blogi, koska lukijana oleminen on minulle yhtä rakasta ellei jopa rakkaampaa kuin kirjailijana oleminen.
Silloin tällöin olen tästä linjasta poikennut. Nyt teen sen taas. Kirjaan muutamia kokemusperäisiä ajatuksiani kirjasyksystä 2014. Ne, joita ärsyttää lukea julkisesti napanöyhtäänsä kaivelevien kirjailijoiden sepustuksia, voivat siis jättää tämän kirjoituksen lukematta.
Julkaisin syyskuun puolivälissä neljännen romaanini Kylmä sota. Sen kirjoittaminen oli oudon helppoa ja huoletonta, vaikka laitoin sisältöä ja rakennetta koskevat suunnitelmat kokonaan uusiksi viime keväänä, joskus huhti-toukokuun vaiheilla. Kesän alussa toimitin kustantajalleni kovin raakilemaisen käsikirjoituksen ja sanoin, ettei hätää, ehdin kyllä naputtelemaan tekstin julkaisukuntoon kesän aikana. Lopullinen versio piti luovuttaa syyskuun alussa. Kustantajaa taisi hieman epäilyttää, suoriudunko urakastani. Aikaa oli vähän, työtä paljon. Itse olin levollisin mielin. Tiesin mitä tekstille pitää tehdä ja olin varma että siinä onnistun. Epätoivon tai epäuskon hetkiä ei tullut vastaan.
Koskaan en ole kirjoittanut kirjaa yhtä vähällä tuskan hiellä.

En ehtinyt murehtia tai jännittää Kylmän sodan vastaanottoa etukäteen, koska käsikirjoituksen valmistumisen ja kirjan julkaisemisen välillä oli vain pari viikkoa. Useinhan syksyn kirjat luovutetaan kustantajalle kevättalvella tai keväällä. Kirjailijalla on sitten koko pitkä kesä aikaa vatvoa, mitä kriitikot mahtavat sanoa ja miten lukijat suhtautuvat. 

Omien teosten vastaanoton seuraaminen on kirjailijalle yleensä raastavaa. Charles Baudelaire kierteli maanpakolaisena Brysselissä katselemassa kirjakauppojen ikkunoita ja kiehui vihasta nähdessään kaiken sen roskan, jota Pariisissa painettiin ja julkaistiin. Se roska hautasi alleen hänen omat vaatimattomat niteensä. Esseekokoelmassani Yhden hengen orgiat kerroin tunnistavani Baudelairen tuskan, ja kukapa kirjailija ei tunnistaisi. Ei liene prosaistia tai lyyrikkoa, joka mielestään olisi saanut riittävästi huomiota teoksilleen. 

Kirjailijoita ajavat ylevien kaunotaiteellisten pyrkimysten lisäksi alhaiset motiivit, kuten itsekeskeisyys ja narsismi. Olen aina inhonnut näitä tunteita itsessäni. Esseessäni paljastin, että vuodatan baudelairemaista mielen myrkkyä muistivihkooni ja mainitsin Juha Itkosen ja Miika Nousiaisen esimerkkeinä kirjailijoista, joiden saama suitsutus on kismittänyt minua. Monet lukivat sanani näihin herroihin kohdistuvana pilkkana, vaikka oikeasti pilkan kohteena olin minä itse, oma turhamaisuuteni. Kirjoitin, etten pysty jälkeenpäin lukemaan raivokkaita muistikirjamerkintöjäni tuntematta häpeää.

Lähettäessäni Kylmän sodanlopullisen version kustantajalle päätin rajoittaa sen vastaanoton seuraamisen minimiin. Osittain siksi, että säästyisin alhaisilta tunteenpurkauksilta. Osittain siksi, että olen vuosien varrella päätynyt sille kannalle, että kritiikit kirjoitetaan lukijoille eikä kirjailijalle. Pari vuotta sitten provosoiduin kirjoittamaan blogiini vastakirjoituksen Maaria Pääjärven Voima-lehdessä julkaistuun juttuun. Harvaa tekstiä olen katunut yhtä paljon. Ei enää vastakirjoituksia tai vastakritiikkejä, ei koskaan!

Aikaisempien kirjojeni yhteydessä minulla on ollut tapana aamulla ensi töikseni googlettaa, onko niistä julkaistu uusia kritiikkejä. Päätin, että Kylmän sodan kohdalla en toimi samoin, vaan jatkan median käyttöä samaan tapaan kuin ennen sen julkaisua. Jos jotain kirjaa koskevaa tulee silmieni eteen, luen sen, mutta erikseen en ryhdy juttuja penkomaan. Käytännössä tämä päätös tarkoitti, että lukisin vain Helsingin Sanomien ja muutaman maakuntalehden arviot. Niin myös kävi.

Samana päivänä, kun Kylmä sotailmestyi, siitä oli ketjukritiikki Etelä-Suomen Sanomissa ja Keskisuomalaisessa. Seuraavana päivänä Helsingin Sanomat julkaisi arvionsa. Siinä vaiheessa en ollut ehtinyt vielä saada edes kirjaa käteeni. ”No niin, tämän kirjan vastaanotto oli minun osaltani tässä”, päätin. Se päätös on pitänyt, en ole sen enempää seurannut, mitä Kylmästä sodasta on kirjoitettu. Jokunen tuttava on vinkannut nähneensä kirjastani kritiikkejä eri lehdissä, mutta en ole käynyt katsomassa. Kirjablogeihin en ole kurkannut ollenkaan, koska minulla ei ylipäänsä ole tapana niitä seurata (paria poikkeusta lukuun ottamatta). Eikä tämä (taaskaan) ole kirjablogien väheksymistä, aikani ei yksinkertaisesti riitä kaikkeen, kun minulla on kirjailijantyön lisäksi palkkatyö ynnä normaalit perhekuviot ja vapaa-ajan riennot. Lukuhetkeni omistan kirjoille, en netille.

***

Helsingin Sanomien kritiikki Kylmästä sodasta oli hyvä merkityksessä suopea tai kiittävä. Samoin maakuntalehdissä julkaistu ketjukritiikki. Eräs tuttava kysyi Hesarin luettuaan, otetaanko kirjastani jo kovaa vauhtia uutta painosta. En heti tajunnut, mitä hän tarkoitti. Hän selitti, että ainakin ennen vanhaan kirjasta otettiin saman tien uusi painos, jos Hesari kehui sitä. Ei enää, ei enää, vaikka moni varmaankin niin kuvittelee. Hesarin näyttävät kehut eivät tarkoita automaattista myyntipiikkiä. Tiedän sen omasta kokemuksestani.

Sen sijaan Finlandia-ehdokkuus näkyy kirjan menekissä välittömästi. Ranskalainen ystävä pääsi ehdokkaaksi syksyllä 2009 ja on edelleen myydyin romaanini, vaikka olen sen jälkeen kirjoittanut mielestäni kaksi selvästi parempaa. Tänään julkaistiin tämän vuoden Finlandia-ehdokkaat eikä listalla ollut Kylmää sotaa. Siinä toisin sanoen leikkautui pois suuri määrä potentiaalista myyntiä.

Olenko pettynyt?

En oikeastaan. Kirjailijakunnassa puhutaan Finlandia-ehdokkaiden julkistusviikosta piinaviikkona. Maanantaina ja tiistaina saa jännittää, soittaako kustantaja ilouutisen. Torstaina (paitsi tänä vuonna perjantaina) joutuu katsomaan sivusta, kun kuusi onnekasta seisoo parrasvaloissa. Siitä eteenpäin kirjasyksystä onkin jäljellä vain ne kuusi ehdokaskirjaa sekä parin vakiobestselleristin uutuudet. Kaikki muut sysätään unohdukseen. Myönnän, että alkuviikosta otin pari kertaa kännykkäni esiin katsoakseni, onko tullut puheluita. Ei ollut. ”Se siitä sitten”, tuumin tiistai-iltana. Jotenkin fatalistisesti, ilman suurempia suruja.

Tämän vuoden Finlandia-ehdokkaista etenkin Heidi Jaatinen ja Jussi Valtonen saavat mukavaa buustia, hehän ovat olleet vähän tuntemattomampia nimiä. Suuret onnittelut heille! Esikoiset Tommi Kinnunen ja Anni Kytömäki on ehditty jo huomata, molempien kirjat saateltiin matkaan kehuvin kritiikein. Olli Jalonen ja Sirpa Kähkönen ovat ansioituneita pitkän linjan tekijöitä.

Kirjakauppiaiden näkökulmasta ehdokaslista ei välttämättä ole mieluisin. He varmaankin toivoisivat enemmän sellaisia nimiä, joilla on hyvä perusmyynti (kuten Kinnusella ja Kähkösellä) ja jonka voisi ehdokkuuden avulla pönkittää erinomaiseksi. On toki houkuttelevampaa nostaa muutaman tuhannen myynti lähelle kymmentätuhatta kuin tuhannen myynti muutamaan tuhanteen. Finlandia-palkinnon perustarkoitushan on kirjamyynnin kasvattaminen, joten sitä on mielestäni myös sinänsä relevanttia arvioida myynnillisestä näkökulmasta.


***

Vanhan kliseen mukaan kirjailija etsii teoksensa kritiikistä kahta sanaa: ”nerokas” ja ”mestariteos”. Se ei pidä paikkansa. Ei ainakaan minun eikä useimpien tuntemieni kollegojen kohdalla. Olen sen verran suhteellisuudentajuinen, että pystyn näkemään omissa kirjoissani myös vajavaisuuksia.
Mikään ei ole niin nöyryyttävää kuin räävitön ylistäminen. Jos haluat loukata kirjailijaa verisesti, esitä perusteeton kehu. Kritiikin kentällä toimivat automaattiset vakauttajat. Ylenmääräinen kehuminen tuottaa nopeasti vastareaktiot ja arvostuskupla puhkeaa kuin pörssissä. Kirjailijan uraa aloittaessani ajattelin, että olisi ihanteellista jos teokseni herättäisivät hyväksymisen lisäksi myös halveksuntaa. Kaikilla minulle tärkeillä kirjailijoilla on ollut vihamiehiä ja -naisia. Olen joskus katsonut lempikirjojeni lukija-arvioita Amazonista ja Goodreadsista. Niillä on järjestään sekä viiden että yhden tähden arvosanoja. Tietenkään tällaista asemaa ei voi eikä pidä erikseen tavoitella, se tulee jos on tullakseen.
Suuria myyntihaaveita en ole koskaan elätellyt. Se ei kuitenkaan tarkoita, että minulle olisi samantekevää, menevätkö kirjani kaupaksi vai eivät. Vaatimaton myynti johtaa pahimmassa tapauksessa julkaisemisen lopettamiseen. Kirja-alan rakennemuutos on laittanut kustantamot ahtaalle, mikä näkyy nimikkeiden karsimisena. Niin sanottuun kulttuurityöhön (eli vähälevikkisten kirjojen julkaisemiseen) riittää kustantamoissa varmaan edelleen tahtoa, mutta taloudelliset resurssit niukkenevat. Kohtuullinen myynti, joka jättää jotain viivan alle, on minun ja luulisin että useimpien muidenkin kirjailijoiden toiveena. Ei megatähteys.
Tärkeintä on saada kirjoittaa sellaisia kirjoja kuin haluaa. Tiedän, ettei Kylmä sota edusta suurten kohderyhmien kirjallisuutta. Se tuskin vetoaa niihin, jotka haluavat muutaman kerran vuodessa rentoutua mukavan kirjan parissa. Aktiivisia, monipuolisesti lukevia kirjallisuudenharrastajia lienee Suomessa muutamia kymmeniä tuhansia. Siitä joukosta löytyvät teosteni todennäköisimmät lukijat.


***


Useimmiten kateuden ja tyytymättömyyden tunteet ovat seurausta oman aseman vertaamisesta toisiin. Niihin, joilla menee paremmin. Sama dynamiikka toimii myös kirjailijoiden keskuudessa, ovathan hekin ihmisiä, kaikesta huolimatta.
Taloustieteilijät Emmanuel Saez ja Gabriel Zucman ovat julkaisseet pysäyttävän paperin USA:n tuloeroista. Sen mukaan ylin 0,1 prosenttia amerikkalaisista omistaa yhtä paljon varallisuutta kuin alin 90 prosenttia. Tämän häviävän pienen superrikkaan murusen hallussa on 22 prosenttia kansakunnan kokonaisvarallisuudesta. Osuus ei ole ollut näin suuri sitten 1930-luvun laman.
Elämme supertähtitaloudessa. Myös Euroopassa, jossa tuloerot eivät ole sentään niin kärjekkäitä kuin USA:ssa. Yhä harvemmat saavat yhä enemmän mainetta ja mammonaa. Winner takes it all -asenne on hiipinyt huomaamatta arkiseen kielenkäyttöön.
Sen voi nähdä myös lehtien kulttuurisivuilla. Supertähtitalouden logiikka hallitsee myös kirjallisuutta koskevaa uutisointia. Päivälehdet raportoivat bestselleristien myyntiluvuista ja käännössopimuksista. Nämä megamenestyjät edustavat häviävän pientä joukkoa kirjailijoista, sitä 0,1 prosenttia.
Tähtisadetta ropisee myös kirjallisuuspalkintojen voittajien päälle. Suomen tapauksessa Finlandia-voittajan päälle, koska Finlandia-palkinto on ainoa oikeasti myyntiä siivittävä kirjallisuuspalkintomme. Se nähtiin esimerkiksi viimevuotisen voittajan Riikka Pelon tapauksessa. Palkinto moninkertaisti (kenties jopa monikymmenkertaisti) Jokapäiväinen elämämme -romaanin myynnin. Toki hieno romaani sen ansaitsi. Mutta arpa olisi voinut mennä toisinkin. Ei olisi tapahtunut oikeusmurhaa, vaikka Asko Sarkola olisi valinnut jonkun toisen viiden muun ehdokkaan joukosta. 
Kirjailijakunnan valtaenemmistö (99 tai 99,9 prosenttia) saa kirjasyksyn huipentuessa katsella syrjästä niitä, jotka juhlivat kirjamarkkinoilla ja kirjallisuuspalkintojen jaossa. Se ruokkii alhaisimpia tunteita. Miksi minulle ei riitä mitään siitä maineesta ja mammonasta, joka lankeaa harvoille ja valituille?

Kirjailijan työ on omiaan altistamaan synkkyydelle ja katkeruudelle. Suurin osa työstä tapahtuu yksinäisyydessä, jossa vakiovieraina ovat epäonnistumisen pelko ja kyvyttömyyden tunne. Kun työnsä puolesta joutuu seurustelemaan aivan liikaa itsensä kanssa, erilaiset pakkoajatukset ottavat helposti vallan. Erityisen vaarallista aikaa on se, kun kirja on julkaistu eikä seuraava työ ole vielä päässyt kunnolla vauhtiin. Nuppi joutuu koetukselle, jos kritiikit ovat nuivia tai niitä ei tule lainkaan ja jos kirjakauppojen paraatipaikoilla komeilevat aivan muut kirjat kuin oma uutuusteos.

Olen tänä syksynä kuullut hyvinkin monen kirjailijan harkitsevan vakavissaan tai ainakin puolivakavissaan hanskojen lyömistä tiskiin. Samanlainen defaitismi, jota Hannu Raittila kuvaa Kirjailijaelämää-teoksessaan, valtaa alaa. Se on täysin ymmärrettävää aikana, jolloin kustantamot karsivat nimikemääriä, kirjamyynti syöksyy kaksinumeroisin prosenttiluvuin, kirjastot vähentävät hankintojaan, apurahojen saanti niukkenee ja lehdet julkaisevat kritiikkejä kitsaammin kuin ennen.
Nykyaikana voi olla musertavaa olla kirjailija, ellei kuulu supertähtitalouden voittajiin.

***
Kuka muistaa Jacques Eijkensin? Hän oli Sanoman kirjaliiketoiminnan pomo silloin kun WSOY oli vielä osa Sanomaa. Eijkens esitti Helsingin Sanomien haastattelussa kirjailijan menestysreseptin digitaalisessa ajassa: on oltava esillä kaiken aikaa, kaikilla areenoilla, televisiossa, radiossa, lehtien palstoilla, sosiaalisessa mediassa.
Brändää itsesi tai kuole.

En ole noudattanut Eijkensin ohjeita enkä aio noudattaa. Kirjailijan päätehtävä on lukea ja kirjoittaa, ei olla esillä. Aivan niin ehdoton en kuitenkaan ole kuin Juha Seppälä, esiinnyinhän tänäkin syksynä esimerkiksi kirjamessuilla. Suostun myös sellaisiin haastatteluihin, joissa saan puhua kirjallisuudesta kirjallisuuden ehdoilla. Joskus on tullut toisenlaisiakin pyyntöjä, mutta niistä olen kieltäytynyt. 

Suomessa valtavirtajulkisuuden kirjallisuuspuhe keskittyy aiheisiin, ei itse kirjallisuuteen. Vakiintunut puhetapa näkyy myös tämän vuotisen Finlandia-esiraadin puheenjohtajan Sirkku Peltolan puheesta, jonka voi ladata täältä.
Jos samana syksynä julkaistaan viisi romaania, joissa päähenkilönä on koti-isä, siinä nähdään heti ajan kuvaa luotaava uusi trendi. ”Koti-isä tulee nyt ryminällä suomalaiseen kirjallisuuteen”, summataan kirjasyksyn anti.
Naistenlehdet haastattelevat koti-isistä romaanin tehneitä kirjailijoita ja nämä kertovat haluavansa herättää keskustelua koti-isien asemasta. Koti-isiä ei ehkä ole huomioitu tarpeeksi, kenties koti-isien ongelmat on tyystin unohdettu. ”Koti-isälläkin on oikeus saada äänensä kuuluville”, kirjailijat julistavat.
Entäpä jos joku näistä kirjailijoista sanoisikin: ”En minä ole sosiologi tai sosiaalipsykologi, eikä romaanini ole yhteiskunnallinen pamfletti koti-isyydestä. Siinä vain sattuu olemaan päähenkilönä lapsiaan kotona hoitava isä. Minä olen kaunokirjailija ja varsinainen asiantuntemukseni rajoittuu romaanien kirjoittamiseen.”
Todennäköisesti toimittajat eivät haluaisi kysellä tällaisen kirjailijan kerrontaratkaisuista tai poetiikasta. He etsisivät käsiinsä jonkun neljästä muusta koti-isästä kirjoittaneesta kirjailijasta ja taivuttelisivat hänet ruotimaan romaaninsa polttavan ajankohtaista aihetta.
Kylmän sodan päähenkilö Vertti Harmaja on jälkikeynesiläinen taloustieteilijä, joka saa aivovamman ja kärsii sen seurauksena erilaisista pakko-oireista. Tykkäsin kirjoittaa Vertistä, mutta en ole valmis tekeytymään talous- tai neurotieteen asiantuntijaksi tai edes laukomaan mielipiteitäni niistä. Voisin jutella Kylmästä sodasta romaanina, mutta eipä sellaisista puheista syntyisi vetävää lehtijuttua.
Joku tietysti sanoo, että brändään itseäni sillä, etten halua puhua ulkokirjallisista jutuista. Ehkä niin. Kaikkihan me annamme itsestämme ulospäin jonkinlaisen vaikutelman. Aikamme sairauksia on nimittää sitä brändäykseksi, riippumatta siitä onko kyseessä viihdetähti tai rivikirjailija. Huomiotalouden logiikka määrittää niitäkin, jotka eivät huomiotalouden ehdoilla pelaa (eli pyri maksimoimaan julkista läsnäoloaan.)
Tämän sanoessani en halua tuomita niitä, jotka ovat valmiit juttelemaan toimittajille välillä yhdentekeviäkin asioita. Kirjailijan leipä on niin lujassa, että turha moralisoida.
Olen vain realisti. En ratkaisevasti pystyisi edistämään kirjojeni myyntiä vaikka hyppisin jokaisen toimittajan pillin mukaan enkä ikinä kieltäytyisi haastattelupyynnöistä, edes typerimmistä. Pelimerkkini huomiotaloudessa ovat niin vähäiset, että yritykseni maksimoida julkinen läsnäoloni synnyttäisi vain nolouden ja epämukavuuden tunteita nostamatta minua kuitenkaan niin laajaan tietoisuuteen, että se ratkaisevasti vaikuttaisi myyntilukuihini.
Teen siis välttämättömyydestä hyveen ja puhun vain asia-asiaa.

Kommentit
  1. 1

    Anonymous sanoo

    Älä nyt tätä kirjoitusta ala katumaan. Päinvastoin. Tämä saattaa lisätä jonkun halua lukea myös vähälevikkistä kirjallisuutta. Uskon (naivisti) että tuhannen niteen kirjailijat haluavat saada lukijoita muualtakin kuin tutkija-lukijoista tai omista piireistään. On tosiaan vahvasti totta, että kirjallisuudessa jyrää nykyään ”pelkkä” aihe, mieluummin ajankohtainen tai vähintään ”ajankuva” jostakin hahmotettevasta ajasta ja paikasta historiassa. Ilmiö on samatapainen kuin mitä leffan puolella, jossa leffat ovat aika pitkälti (vain) tarinoita, filmattuja tarinoita – kirjallisuudessa aiheet ajavat saman asian ja osa kotimaisesta kirjallisuudesta lähestyy dramatisoitua journalismia. En tiedä onko se näköharha, mutta onko tämä ilmiö erityisen suomalainen? Toisaalta jos joku pitää parhaimpana mahdollisena kirjallisuutena touudenmukaisia kuvauksia peliriippuvuuksista, uusperheiden ongelmista, kaupunkilaissinkkujen levottomuudesta tai naisten lasikatoista työelämässä niin kaipa on ihan ok, että käyttöliittymänsä kirjallisuuteen, romaanin, hekin saavat.
    t. jope

  2. 2

    sanoo

    ”Toisaalta jos joku pitää parhaimpana mahdollisena kirjallisuutena touudenmukaisia kuvauksia peliriippuvuuksista, uusperheiden ongelmista, kaupunkilaissinkkujen levottomuudesta tai naisten lasikatoista työelämässä niin kaipa on ihan ok, että käyttöliittymänsä kirjallisuuteen, romaanin, hekin saavat.”

    Juu, ei ollut pointtinani lainkaan se, että pitäisi jotenkin rajoittaa sitä, mistä ja miten kirjoitetaan. Päinvastoin. Viestini painotti monipuolisuuden tärkeyttä, myös siinä tavassa miten kirjallisuus esiintyy tai esitetään julkisessa puheessa.

  3. 3

    sanoo

    Suosion ja huomion kasautuminen ovat suuremmassa osassa juuri massamediassa. Ja koska media ja kirjakauppabisnes ovat naimisissa, laitetaan yhä enemmän munia yhteen ja samaan koriin. Aivan saman voi nähdä leffa- ja musabisneksessä, tietysti vielä raadollisempana, onhan kirjallisuus sentään vielä nappikauppaa.

    Pientä toivoa antanee se, että pääasiassa netin myötä media ja journalistit eivät voi enää yksinoikeudella päättää kuka tai mikä saa huomiota. Tämän internetin osittain demokraattisen luonteen vuoksi pinnalle nousee väistämättä silkkaa paskaa, mutta kiistatta myös lahjakkaita tekijöitä. Uusi muusikko voi löytyä youtubesta tai kirjailija blogista (hah, itse kirjailijuudesta haaveilevana varmaan kuvittelenkin jotain tällaista. Vaikka kukaan ei haluaisi julkaista, voin laittaa kaiken nettiin, ehkä joku kuitenkin tykkäisi). Media ei voi täten määritellä oikeaa tapaa ajatella tai kertoa ihmisille, mikä maailmankuva heidän olisi omaksuttava. Tuloksena on alakulttuurien sikermä, jossa taide – onko se sitten lainkaan hyvä asia – on harrastelua päivätyön ohessa. Ammattitaiteilijuus jää yhä harvempien ja kaupallisempien tekijöiden käsiin.

  4. 4

    sanoo

    Jopelle piti vielä sanomani:

    En väitä (enkä edes usko), että aihelähtöinen julkinen puhe olisi jotenkin korostuneesti suomalaisen kulttuurin piirre.

    Kerroin vain, mitä olen havainnut seuraamalla täkäläistä valtavirran kirjallisuuspuhetta. Se ei siis ole vertaileva havainto, vaan puhtaasti tähän maahan rajautuva.

    Tosin olen joskus lukenut tekstejä, joissa on vertailtu taideteosten vastaanottoa eri maissa. Niiden mukaan esimerkiksi Ranskassa puhe on monitahoisempaa kuin Suomessa, jossa on vallinnut aika vahva kirjaimellisen tulkinnan periaate. Tätä käsitellään esimerkiksi Tommi Uschanovin kirjassa Miksi Suomi on Suomi, kaiken muun ohessa.

  5. 5

    sanoo

    Korpille:

    Amatööriys on ihan hieno juttu. Sen latinankielinen kantasanahan viittaa rakastamiseen. Voidaan siis ajatella, että amatööri on puhtaasti taiteenrakkauden asialla.

    Itsekään en tarkan määritelmän mukaan ole ammattikirjailija, koska käyn palkkatöissä. Enkä aio palkkatöitä lopettaa, vaan kyllä minulle sopii oikein hyvin, että kirjailijuudessani on tietty amatöörimäisyyden elementti. Elantoni ja toimeentuloni ei ole siitä kiinni. Antaahan se tiettyä vapautta tai ainakin vapauden illuusiota.

  6. 6

    Anonymous sanoo

    Itse en ole puhtaan aihevetoisen romaanin ystävä, romaani on kieltä, tekstiä, sanataidetta, romaanitaidetta jopa, mutta on minullakin helpot heikkouteni: ns. avain – ja aikalaisromaanit. Niiden subjektiivisuus yhden kokemuksen tasolta kerrottuna on virkistävää aina ilman romaanitaiteen ihmeellisimmillä keinoilla toimimista.
    Mutta Tommin peruspointtiin palatakseni tulee mieleen, että sinä aikana kun olen romaanitaidetta seurannut, noin 80-luvulta saakka, on romaanien arviointi ja keskustelu niistä varmasti korostunut enemmän aiheisiin. Tarvitseehan romaani aiheensa, tietenkin, mutta esimerkiksi usein muistamissani Matti Pulkkisen romaaneissa aiheita oli aina ja moneen junaan, mutta sen lisäksi muutakin niin, ettei keskustelu niistä voinut typistyä vain aiheen näkökulmaan.

    Otetaan lopuksi ihan triviaali esimerkki ajan ja estetiikan suhteesta. Me pidämme Hemingwaytä nykyään perustarinoiden peruskertojana, emme juuri muuna, mutta unohdamme että Ernst oli 20-luvulla omassa ajassaan romaanitaiteen miltei vallankumouksellinen uudistaja, melkeinpä avantgardisti omalla ääriniukalla tyylillään. Ajatus tuosta tuntuu ihan mahdottomalta, nykyään.
    Tässä mielessä on ihan selvää ettei tästä ajasta kertovat ajankohtaisen kakkosen tai mirja pyykön vieraana -tyyppiset
    hyvinkään tehdyt laadukkaat aiheromaanit voi olla merkittävintä tavaraa kirjallisuuden kannalta ajateltuna, vaikka kuvaisivat kuinka merkittäviä ilmiöitä tahansa. Media mediana, sosiologia sosiologiana, kirjallisuus on enemmän kuin aiheensa ja sen tulkinnan summa.
    Huh. Taas yksi lukija asettaa karmeita vaatimuksia kirjailijaparoille. Have a mercy! Eli, jos joku tekijöistä pyristelee vielä sanataiteen eturintamalle niin toivon kyllä hänen puolestaan etteivät kirjallisuuden kaikki(esteettiset) keinot ole jo loppuun käytetty.
    t. jope

  7. 7

    Anonymous sanoo

    Korppi, (Tommi valaise jos tiedät), mitä olen lukenut niin kirjabisnes ei ole nappikauppaa, vaan siinä pyörii yhtä monet miljardit maailman mitassa kuin musabisneksessä, ainakin jos sitä vertaa hiipuvaan levyteollisuuteen. Väittäisin että Suomessa kirja-ala pesee musamyynnin voluumillaan. Voin olla väärässäkin. t.jope

  8. 8

    sanoo

    Suomen painettujen kirjojen myynti viime vuonna oli 113 miljoonaa euroa. Laskua edellisvuodesta viisi miljoonaa. Tämä selviää Kirjakauppaliiton tilastoista. Tosin kirja-alan tilastokäytännöt ovat varsin kiemuraisia, joten noita lukujakaan ei voi pitää ainoina oikeina.

    Music Finlandin tiedot taas kertovat, että äänitteiden myynti liikkui samana aikana vajaassa 70 miljoonassa eurossa. Mutta musiikkialan talouden kokonaisarvo yltää liki 900 miljoonaan euroon, kun mukaan lasketaan elävä musiikki ja vienti.

    Viime aikoina paljon puhutun kirjallisuusvientimme arvo on kahden miljoonan euron luokkaa eli todellista nappikauppaa. Kuulin hauskan anekdootin: pari itäsuomalaista tattien viejää kerää pelkästään Italiasta suuremmat vientitulot kuin suomalainen kirjallisuus kirjaviennistä.

  9. 9

    sanoo

    (En ole tarkistanut tuon tattianekdootin todenperäisyyttä, mutta jokainen voi halutessaan keksiä vastaavia rinnastuksia kahden miljoonan liikevaihtoa pyörittävistä pikkufirmoista.)

  10. 10

    sanoo

    Joo, musabisneksen suhteen olin väärässä. Unohdin kokonaan kuinka vaikeuksissa levy-yhtiöt ovatkaan, musiikki kun ei ole enää lähimainkaan yhtä sidottu fyysisiin tuotteisiin kuin kirjallisus (eihän sekään enää ole, mutta painettujen kirjojen ostaminen tietääkseni edelleen pesee vaihtoehtonsa).

    Muusikoiden isoin tulonlähde megabändejä lukuunottamatta lienee keikkailu. Siitä eivät sentään kirjailijat joudu päätulolähdettään onneksi repimään, vaikka esiintymisten yhteydessä puhutaankin ”keikoista”.

  11. 11

    sanoo

    ”Esseessäni paljastin, että vuodatan baudelairemaista mielen myrkkyä muistivihkooni ja mainitsin Juha Itkosen ja Miika Nousiaisen esimerkkeinä kirjailijoista, joiden saama suitsutus on kismittänyt minua. Monet lukivat sanani näihin herroihin kohdistuvana pilkkana, vaikka oikeasti pilkan kohteena olin minä itse, oma turhamaisuuteni. Kirjoitin, etten pysty jälkeenpäin lukemaan raivokkaita muistikirjamerkintöjäni tuntematta häpeää.”

    ”Pari vuotta sitten provosoiduin kirjoittamaan blogiini vastakirjoituksen Maaria Pääjärven Voima-lehdessä julkaistuun juttuun. Harvaa tekstiä olen katunut yhtä paljon. Ei enää vastakirjoituksia tai vastakritiikkejä, ei koskaan!”

    Whoa dere, pardner!

    Where I’m comin’ from it’s called wipin’ yo ass clean fo nuthin’!

    Fuck Itkonen, fuck Nousiainen, fuck Ylikangas (nee Pääjärvi)!

    Tuon jälkeen pitäisi olo tuntua hyvältä ja puhdistuneelta kuin saunan jälkeen! Miksi nyt enää rypistellä?

    Meidän on nyt vakavasti kysyttävä: Olisiko Flaubert vetänyt räkätappia takaisin nenäänsä tällä tavoin kuin Vanhala Vuoksen ylityksessä?

  12. 12

    sanoo

    A Man of…:

    Ei tässä ole flaubertiaanisia räkätappeja.

    Yksinkertaisesti: a) tulin viitanneeksi esseekokoelmaani ja b) samalla pyöri mielessä kirjojen vastaanotto ylipäänsä, joten näistä tuli tajunnanvirallinen huomio, että Itkos-Nousiais-maininnat luettiin ulospäin suutautuvan sivalluksena eikä sisäänpäin suuntautuvana, jollainen oli tarkoitukseni.

    Jaa, Pääjärvi taitaa todellakin olla Ylikangas nyt. Pahoitteluni epätarkkuudesta.

  13. 15

    sanoo

    Lähinnä Jopen aikalaisheminwayhin viitaten:

    Edes avantagarde ei ole tae siitä, että jokin olisi ajatonta. Citizen Kane oli uraauurtava teos mutta ainakin itselleni se nyt tuntuu kliiniseltä aikalais-innovatiivisuudelta ja vaikkapa hyvinkin perinteinen Hollywoodtuotanto Ihmellinen on elämä taas on kestänyt mielestäni aikaa loistavasti tunnerekisterinsä ja (eksistentiaalisen) ideansa suhteen.

    Taideteoksissa uudistuminen ja innovatiivisuus ovat niitä tekijöitä, joihin huomio tarkennetaan aikalaisarvioissa. Realismin kestävyys saa arvonsa vasta ajan myötä. (Näinhän yleensä sanotaan lähinnä uutta luovasta avantgardesta!) Joskus tendenssinnen aihevetoinen realismi kuitenkin puhalletaan älykkäästi henkiin ja sen älyllinen arvo huomataan taas uudelleen. Esimerkkinä Moodyssonin moraalista vihaa täynnä oleva Lilja 4-ever.

  14. 17

    Anonymous sanoo

    Juha: totta. Moni avantgarde-juttu jää historiaan oman alansa ja aikansa Suomelan perheenä, ei muuna.
    Italian neorealistiset jutut, esimerkkinä tuli mieleen, ovat sen sijaan kestäneet hyvin aikaa, minun silmissäni ainakin, ja niitä katselee mielellään edelleen nolostumatta.

    Sitten tuohon riemastuttavaan kuka haukkui ja ketä- skismaan. (Sellainenhan voisi olla kirjallisuuden suola!).

    Onhan se nyt ihme siellä herkissä kirjapiireissä (heh) jos ei saa sanoa notta jostakin ei pirä.
    No, poikkeus on tietty Tervo, siitähän saa sanoa ihan vapaasti ettei pidä, ja kai niin pitääkin sanoa tietyissä piireissä, olen huomannut, mutta miksei näitä muita vastaavia, nousiaisia, kyröjä, itkosia, kaikkien pitämiä mukavia omakuvia-nykymiehestä -kirjantekijöitä voisi vähän piikitellä, varsinkin aiheesta? Nämä unelmavävyt jotka kirjoittavat unelmavävy-romaanejaan (olenkos nyt hieman sekava?)eivät siitä voi pistää pahakseen, jos aiheessa, kirjoissa, pysytään.
    Ehkä tuo juuri suomalaisesta kirjallisuudesta puuttuukin – kunnon kirjallinen fight siitä mikä on hyvää ja mikä ei. (Vrt. Tommin analyysi tästäkin kirjasyksystä.)

    Ymmärrän kyllä että Villa Kivessä Linnunlaulussa kaikki haluavat olla hyvissä väleissä, mutta antakaa meille lukijoille edes joskus illuusio ankarasta kirjasodasta kahden koulukunnan kesken. Tässä voisi olla, hah ha, jollekin imagokonsultille hommaa. Bonniers, hej!

    Okei, koulukuntia ei (enää) ole. Kaikki tekevät omia juttujaan. Kirjallisuus on hiljaista ja tapahtuu vain korvien välissä.
    Keskiluokka lukee parisuhteista, kansa taistelee vareksien ja remeksien kanssa.

    t. jope

  15. 18

    sanoo

    ”Moni avantgarde-juttu jää historiaan oman alansa ja aikansa Suomelan perheenä, ei muuna.”

    Tosiasia kyllä on, että useimmiten avantgardistista jutuista tulee osa valtavirtaa, sinne ne liukenevat.

    Ne jutut, joita esimerkiksi uudistushenkiset nykyrunoilijat tänäpäivänä tekevät, säteilevät satavarmasti jollain tapaa vaikutteina 30 vuoden kuluttua kirjoitettavaan valtavirtaproosaan.

    Ja laajemmin: yleensäkin se, mitä pidämme nykyään vaikkapa psykologisen realismin vakioasetuksiin kuuluvana juttuna, on aikanaan ollut uutta ja kummallista. Jope mainitsi Hemingwayn, oikein hyvä esimerkki. Toinen hyvä esimerkki on Flaubert, jonka vapaa epäsuora kerronta (style indirect libre) ennakoi aikoinaan tajunnanvirtaa ja on nykyisin ihan perusjuttuja proosakerronnassa.

    Tai Blazac ja Dickens. He loivat tietyn eeppisen proosan hahmon, joka nykyään monesti nimet mainiten tai ilman nimiä nostetaan jonkinlaiseksi romaanin ”luonnolliseksi” olotilaksi tai alkupisteeksi. Eihän se sitä ole. Pelkkää myyttiä. Meillä vain on niin hirmuisesti perspektiiviharhoja.

    Satamäärin voisi jatkaa tällaisia esimerkkejä…

    Ja samalla tavalla tietysti muutumme lukijoina. Kun olemme imeneet tahtoen tai tahtomattamme esimerkiksi kaikenlaisia postmoderneja vaikutteita itseemme, luemme sitä edeltäviä juttuja ihan eri silmin kuin aikalaiset. Siitäkin syntyy omat perspektiiviharhansa.

    Olisin siten hyvin varovainen julistamaan mitää asioita ajattomiksi, ikivihreiksi tai ”vanhaa kunnon kerrontaa” noudattaviksi.

    ”Onhan se nyt ihme siellä herkissä kirjapiireissä (heh) jos ei saa sanoa notta jostakin ei pirä.”

    No juu, olet oikeassa Jope tuossa.

    ”Suomalainen kirjallisuus voi hyvin” ja ”Uskomattoman vahva kirjasyksy” ovat sunnilleen niitä asioita, joita saa sanoa ja sitten on varmuudella hyvää pataa kaikkien kanssa. Koska elämme vaikeita aikoja ja pitää puolustaa ”yhteistä asiaa” ja olla ”kirjan puolella”. Veneenkeikuttajia ei kaivata.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *