Entä jos Knausgård olisi nainen?

knasu

Otsikon kysymys on noussut monesti esiin keskusteluissa tuttavieni kanssa.

Moni heistä on sitä mieltä, että jos nainen kirjoittaisi yhtä pitkästi ja perusteellisesti perhesuhteistaan ja arkisista huolistaan, häntä ei otettaisi vakavasti. Puhumattakaan, että hänet nostettaisiin kertomakirjallisuuden uudistajaksi.

Väitettä ei voi tyhjentävästi todistaa oikeaksi tai vääräksi.

Knausgård liittyy siihen nousussa olevaan kirjalliseen virtaukseen, jota nimitetään milloin autofiktioksi, milloin elämästä kirjoittamiseksi. Sen edustajissa on niin miehiä kuin naisia, mutta Knausgård on eittämättä sen keulahahmo.

Elena Ferranten Napoli-kvartetti on saanut runsaasti ylistystä ja vertautuu maineensa ja huomionsa puolesta Knausgårdin Taisteluni-sarjaan. On tosin vaikea tietää, kuinka paljon Ferranten proosassa on autofiktiivisiä aineksia. Napoli-kvartetista huokuu niin vahva omakohtaisen läsnäolon tuntu, että se houkuttaa lukemaan tekstiä tunnustuksellisena.

Toinen merkittävä autofiktioon kytkeytyvä naiskirjailija Rachel Cusk on saanut ristiriitaisemman vastaanoton. Cuskin kohdalla ovat käyneet toteen juuri sellaiset syytökset napanöyhdän kaivelusta, joita tuttavani ovat uumoilleet naispuolisen Knausgårdin osaksi kirjallisessa kulttuurissamme.

Kysymys sukupuolen merkityksestä Taisteluni-sarjan vastaanotossa ei ole vain tuttavapiirini fiksaatio, vaan askarruttaa kirjallisuusihmisiä laajemmin. Amerikkalainen toimittaja ja kirjailija Katie Roiphe pohdiskeli muutama vuosi sitten, millaisia reaktioita lukijoissa ja kriitikoissa herättäisi päiväkirjamaisia purkauksia lapsiperheen iloista ja suruista kirjoittava Carla Olivia Krauss.

Roiphe päätyi samalle kannalle kuin tuttavani: Carla Olivian romaanisarjaa väheksyisivät ja pilkkaisivat niin miehet kuin naiset ennen kuin unohtaisivat sen kokonaan.

 

***

 

Siri Hustvedt jatkaa sukupuolilähtöistä Knausgård-keskustelua tuoreessa esseekirjassaan A Woman Looking at Men Looking at Women. Hustvedtilla on norjalaiset sukujuuret, joten hänellä on tuntuma siihen henkiseen maisemaan, josta Taisteluni-sarja kumpuaa.

”Olen Knausgårdin kirjojen ihailija”, Hustvedt toteaa ennen kuin ryhtyy ruotimaan niitä kriittisesti.

Kun romaanisarjan ensimmäinen osa ilmestyi Yhdysvalloissa, Hustvedt haastatteli Knausgårdia yleisötilaisuudessa. Haastattelun loppussa hän kysyi, miten on mahdollista että kuuteen kirjaan ja kolmeen tuhanteen sivuun mahtuu viittaus vain yhteen naispuoliseen kirjailijaan (Julia Kristevaan), vaikka viittauksia miespuolisiin kirjailijoihin on satoja.

Knausgård kuittasi kysymyksen lyhyesti: ”Ei vastusta.”

Aika ei riittänyt täsmentäviin kysymyksiin, mutta esseessään ”No competition” Hustvedt mietiskelee, mistä outo vastaus kertoo. Syynä ei voi olla se, että Knausgård pitäisi kaikkia muita naispuolisia kirjailijoita kuin Julia Kristevaa merkityksettöminä. Pikemminkin kyse lienee hänen tavastaan hahmottaa kirjallista maailmaa taistelun ja kamppailun kautta. Eli leimallisen maskuliinisesti.

Hustvedt tuskin liioittelee tulkinnassaan, sillä Knausgård antaa sille vastakaikua Taisteluni-sarjan kuudennessa osassa. Siinä hän kirjoittaa suhteestaan muihin (miespuolisiin) kirjailijoihin, ja väittää, ettei kadehdi Jonathan Franzenia, koska tietää pystyvänsä kirjoittamaan parempia romaaneja. Peter Handke sitä vastoin herättää kunnioitusta, koska hänet Knausgård laskee yhdeksi kolmesta tärkeimmästä elossa olevasta kirjailijasta, ellei peräti tärkeimmäksi. Kahden muun nimet jäävät mainitsematta.

Hustvedt huomauttaa, että Knausgård ei ole ensimmäinen eikä viimeinen prosaistiuros, joka sivuuttaa tai ohittaa naispuoliset kirjailijat, koska he eivät ole vastustajia kilpailussa maineesta ja kunniasta. Naispuoliset kirjailijat asuttavat eräänlaista rinnakkaismaailmaa, jossa julkaistaan toisinaan hienoja teoksia, mutta jotka ovat ”vain” naisten kirjoittamia, eivätkä siten uhaksi tai haasteeksi.

 

***

 

Hustvedtin mielestä Taisteluni-sarjan paradokseihin kuuluu se, että se on kulttuuristen asetustensa osalta ”feminiininen teksti”, vaikka kumpuaa tekijänsä halusta todistaa viriilisyyttään maskuliinisten vastustajiensa edessä.

Knausgård kirjoittaa sivukaupalla pyykkien pesusta, ruuan laitosta ja lasten hoidosta sekä purkaa perhe-elämän kuormittavien velvollisuuksien synnyttämää ahdistusta. Näiden tekstijaksojen ytimessä on klassinen ”oman huoneen” kaipuu.

Hustvedt kysyy, miten on mahdollista, että näin vahvoin feminiinisin painotuksin kirjoittava Knausgård ei tunnista kirjailijana naisia vertaisikseen, vaan huitaisee heidät harmittomaan ja vaarattomaan rinnakkaismaailmaansa.

Yhden selityksen tarjoaa haastattelu, jonka Knausgård antoi The Guardianille joitakin vuosia sitten. Minäkin ruodin kyseistä haastattelua Onnellisuudesta-kokoelmaani sisältyvässä Knausgård-esseessä. Se on paljastava dokumentti.

Haastattelussa Knausgård kertoo omaksuneensa lapsuudessaan ahtaan käsityksen maskuliinisesta identiteetistä, eikä siihen kuulunut tunteiden näyttäminen tai itkeminen. ”En puhu tunteista, mutta kirjoitan niistä paljon. Lukeminen, se on feminiinistä. Kirjoittaminen, sekin on feminiinistä. On järjetöntä ajatella niin, todella järjetöntä, mutta en mahda itselleni mitään”, Knausgård sanoo.

Kirjoittaessaan – eli puuhastellessaan feminiinisiä juttuja – Knausgård nousee isänperintönä omaksumiaan sukupuolirooleja vastaan ja sallii itselleen synneistä raskauttavimman eli itkemisen.

Taisteluni-sarja vilisee jaksoja, joissa Karl Ove yrittää olla itkemättä, mutta paljon useammin hän antaa kyyneleille periksi. Jos kyynelet tirahtaisivat silloin tällöin, ne elävöittäisivät tarinaa, mutta kun kirjojen sivut ovat suorastaan kyynelten tahrimia, ne saavat ympärilleen uhmaa. Karl Oven on hävittävä taistelunsa itkemistä vastaan mahdollisimman näyttävästi, koska silloin tappion takaa kajastaa voitto.

Tämä on suopea tulkinta Taisteluni-sarjan ytimessä olevasta kamppailusta sukupuoliroolien puristuksessa.

 

***

 

Hustvedt huomauttaa, että Knausgårdin vastentahtoisesti sisäistämä käsitys kirjoittamisesta feminiinisenä puuhasteluna on ristiriidassa sen ajatuksen kanssa, että kirjallinen maailma on miesten välistä voimainmittelöä.

Kuinka on mahdollista, että kirjoittaminen ja lukeminen ovat olleet vuosisatoja miesten yksinoikeutena ja että länsimaisen kirjallisuuden historia on kuolleiden valkoisten miesten valtakunta, jos romaanit, novellit ja esseet ovat naisellista hömppää?

”Käsitys siitä, että kirjoittaminen ja lukeminen ovat feminiinisyyden tahrimaa, on syvällä länsimaisessa psyykessä”, huomauttaa Hustvedt.

Sitkeän kulttuurisen stereotypian mukaan luonnontieteet ja matematiikka ovat kovia, rationaalisia ja maskuliinisia hengen pyrintöjä, kun taas kirjallisuutta ja taidetta luonnehtivat pehmeys, tunteellisuus ja feminiinisyys.

Taisteluni-sarjassa Knausgård onnistuu isäkapinassaan tarinan tasolla päästäessään tunteet ja kyyneleet virtaamaan. Sen sijaan teoksen tasolla hän epäonnistuu rikkomaan sukupuolisia stereotypioita, koska ankkuroituu asetelemaan, jossa on olemassa kahdenlaista kirjallisuutta, miesten ja naisten.

Hustvedt tuumii, että hänellä olisi hyvät syyt pitää Knausgårdin ”Ei vastusta” -luonnehdintaa naispuolisista kirjailijoista loukkaavana ja raivoa nostattavana. Hänen mielestään Knausgårdin tokaisu herättää kuitenkin enemmän sääliä ja myötätuntoa. Sen lausahti ilmeisen vilpittömästi prosaisti, joka on kirjoittanut tuhansia sivuja itsetutkiskeluun pyrkivää tekstiä, mutta ei ole oppinut tuntemaan itseään tai ”naisia” kovin hyvin.

Esseensä lopuksi Hustvedt siteeraa George Eliotia kaukaa 1800-luvulta:

Happily, we are not dependent on argument to prove that Fiction is a department of literature in which women can, after their kind, fully equal men.

Kommentit
  1. 2

    jope sanoo

    ”…Knausgårdin vastentahtoisesti sisäistämä käsitys kirjoittamisesta feminiinisenä puuhasteluna on ristiriidassa sen ajatuksen kanssa, että kirjallinen maailma on miesten välistä voimainmittelöä.”

    Historiallisesti noiin varmaan kyllä, mutta jos tekee kierroksen Akateemisessa tai muussa kirjakaupassa ja tarkastelee esille asetettuja teoksia sekä teoksien luona pysähtyviä potentiaaleja ostaja-lukijoita niin kyllä se kaikki ainakin nyt on naisten käsissä vahvasti.
    Oliko se Arto Salminen joka sanoi että kirjallisuus kirjoitetaan keskiluokalle keskiluokan toimesta? Ja ei niin kovin maskuliinisesta näkökulmasta, lisäisin.

    Ei se tietenkään mikään ongelma ole tämä kirjallinen naisistuminen, mutta ei ongelma ole sekään, jos intohimoinen lukija löytää kirjansa pääasiassa tai vaikkapa kokonaan vain miessukupuolen puolelta.
    Kukahan kohta keksii oikeaan ja haluttuun suuntaan ohjaavan termin: vihalukeminen?
    Se voisi esim. tarkoittaa väärien tai hankalien kirjailijoiden ja vaikkapa vain ”pelkkien” mieskirjailijoiden lukemista, ihan omin päin, ilman korrektin monipuolisuuden vaalimista, ilman tasa-arvoa lukemistavoissa.
    (Itse kyllä luen naiskirjailijoita, tietenkin, toki selvästi vähemmän kuin miesten tekeleitä, mutta se ei kuulu edellä sanottuun.)

  2. 3

    Jukka Sjöstedt sanoo

    Sori, jotenkin tämä juuttui bittisekoon, joten sopisiko tänne. Kirjoitin 9.2. M. Kuismasta https://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/mielipide-kotimaa/yhteisesta-rahasta-tuli-euroopan-julma-hajottaja-euron-synnytys-muistuttaa-rikollista-ihmiskoetta/ intoutuneena ja Sipilän hapannaama ilmeen vaihtumisesta takaisin hymypojaksi, pettyneenä:

    Eihän Sipilä mikään sätkyukko ole. Päinvastoin. Silti pitänee sanoa kun sanonut olen ennenkin, siitä varallisuutensa kuoreenpanosta. Kiitos vielä Iltalehden lehtineekerille joka upeata ammattietikkaa ja älyä osoittaen, vartoi pääministerin verotietoja. Jättipotti helisi syliinsä. Minäkin uutista levittelin parhaani mukaan, täällä Kemppisellä.

    Eilen Sipilä oli vauhdissa ja panemassa noususuhdanteen alkua ansioikseen. Joopa. Kiky sen starttia enintään myöhensi. Lauri Lylyn SAK oli allekirjoittamassa nollaa, ja oli allekirjoittanut sitä jo vuosia globaalin romahduksen 08 jälkeen, myös harmistuneena joukkohysteriasta Sirpa Sairaanhoitajatar viagrassa tätä ennen. Se hysteria kiehautettiin pitkälti Etelärannassa, muuten.

    Vaalien alla ja hallitusta koottaessa oli joka puolueella deletekauhurit liikkeellä. Yksi mies piteli tulvapadon reijässä sormeaan. Se oli Lyly, ulkoisesti ja sävyisyydeltään kaikein epätodennäköisin hahmo. Ajattelepa voimamies Vapaavuoren silloisia meininkejä ! Ja sitä kuinka Varsinais-Suomen yrittäjien ja työväen luottamusmiesten keskuudesta kohosivat telakoiden pelastajat (kun hurraten hightech Arktiaa karkotettiin risteilijätilaus Ranskaan, purjehtii jo). Finveralla ei muka ollut kanttia vientitakuisiin, nyt on moninkertaisesti. Varman ja Elon ja Ilmarisen hallituksissa pamautettiin rautakourilla pöytää. Ja samassa hyvässä kapinassa alkoi rahaa vuotaa uusrakentamiseen. EKP:n QE ja omien eläkerahojen kotiintuonti oikeasti käynnistivät nousun, jota eilen Sipilä omi ansiokseen.

    Kiva että Paavo Arhinmäki ja dissidentit ekonomistit harteillaan tunkivat luuta kurkkuun puhujalle, joka myönsikin valikoivan propakointinsa. Se pohjasi luovaan kirjanpitoon Valtiokonttorissa. On sitä pahemmissakin paikoissa käytetty. Esim. 1919-20 kun ei ollut veronkeruuta eikä velanottoa, homma hoitui saamisella ”verotuloja joskus” -futuurilla. Oikealla rahalla maksettiin poliisit, upseerit ja opettajat palkkapäivinään. Setelipainokone kävi höyryvoimalla, halkoja syöttäen.

    Suomi on ihana kun sen oikein näkee. Sipilästä pari lausetta. Kauppalehti Optiosta 2.2.2017. Ja kysyn siis mikä konsultti ja pääkallonmetsästäjä hyvän hallinnon alalta eli Good Corporate Governance + reittausfirmat + ulkoistettu Suomen Eduskunta, tämän Sipilän ja Bernerin meille tienviitoiksi toimitti ?

    ”Kuokkanen palkkasi Sipilän Lauri Kuokkanen Oy:hyn 1980-luvulla, ja heidän yhteistyöstään tuli pitkäaikaista. Vuonna 1986 Kuokkanen myi yrityksensä Nokialle ja perusti matkapuhelinalan komponentteja valmistavan Solitran. Vuonna 1992 hän pyysi Sipilän Solitran toimitusjohtajaksi.
    1990-luvun alussa Solitra kasvoi voimakkaasti, muutamassa vuodessa työntekijämäärä moninkertaistui. Vuonna 1994 Solitran pääomistaja Rautaruukki halusi irti yhtiöstä.
    ”Sipilä soitti minulle ja ehdotti ostavansa yrityksen itselleen. Se syy ei oikein minulle selvinnyt”, Lauri Kuokkanen kertoo. ”Syy selvisi, kun hän myi Solitran amerikkalaisille ja teki siinä hyvän päivätilin.”
    Sipilä myi Solitran Yhdysvaltoihin vuonna 1996. Kaupan myötä hänestä tuli yksi Oulun ensimmäisistä it-miljonääreistä. Sipilän on arvioitu tienanneen kaupassa noin 12–17 miljoonaa euroa. Hän perusteli myyntiä sillä, että suomalainen rahoitusmaailma ei ymmärtänyt yritysten nopeaa kasvua.
    ”Sanoin Sipilälle, että teko on epäisänmaallinen. Ja olen sitä mieltä yhä. Amerikkalaiset hävittivät Solitran”, sanoo Kuokkanen.”

    Niin. Työteliäisyydestäni olen kiitollisuudenvelkaa Kuismalle & kumpp. kohta kai myös Elina Kuorelahdelle. Päivän artikkelista pari twiittiä: ”Suomelle sopii kyllä kaikki, se on tehty selväksi.” Ja lopusta ”…muiden käskytykseen sellaisella alusmaan eliitin notkeudella kuin pääosa suomalaisesta vallasväestä.” Jukka Sjöstedt

  3. 4

    sanoo

    Hyvä teksti. Kiitos. Minusta Hustvedtin lopputulema osoittaa kypsyyttä ja ymmärrystä sitä kohtaan, miten ahtaat sukupuoliroolit rajoittavat kaikkien elämää, eivät vain naisten (vaikka kiistatta enemmän heidän) vaan myös miesten, ja että on traagista, miten vaikea niistä on pinnistellä irti, silloinkin kun tahtoa olisi.

    Minusta on aina ollut erikoinen ajatus, että joku lukisi pelkästään miesten kirjoittamia kirjoja. Kaanonin ja arvostuksen jakautumisen vääristymä on niin ilmeinen. En ole ikinä havainnut, että naisten ja miesten kirjoittamat romaanit olisivat jotenkin perustavasti erilaisia. Kiinnostavia, vähemmän kiinnostavia, nerokkaita ja ala-arvoisen hirveitä kirjoja löytyy kaikkien ihmisryhmien kirjoittamina. Kirjan luonnetta ei voi päätellä kirjailijan sukupuolesta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *