Enemmän kuin pelkkää tekstiä…

”Hitlers Mein Kampf är det enda absoluta tabu som finns i litteraturen. Att säga att det gör den intressant är omöjligt, även om den ju faktiskt är det, för då är man respektlös mot alla dem som det system som direkt uppstod ur boken ledde in i döden. Sex miljoner judar, för bara sextiofem år sedan. Nästan all litteratur är bara text, men inte Mein Kampf, den är mer än text. Den är symbol för mänsklig ondska. Dörren mellan texten och verkligheten står på vid gavel i den, på ett sätt som inte förekommer i andra böcker.”

Karl Ove Knausgård: Min kamp 6.

Kommentit
  1. 1

    Anonymous sanoo

    Kirjojen nimien samuus ei ole siis sattuma. Molemmat rikkovat rajaa todellisuuden ja kirjallisuuden välillä, tosin eri mittakaavoissa. Jossakin haastattelussa Knausg. sanoi, että antoi tuon nimen sarjalle koska Hitler oli vienyt periaatteessa hyvän kirjan nimen ja hänen kirjansa kertoi yksinkertaisesti hänen elämänsä ”taistelusta.”
    Mutta tuo sitaatti kertoo että syy on myös muu, taideteoreettinen myös, vähintään. Voihan olla että Knausin kirjasarjan suurin ansio onkin sen tutkiminen mikä on fiktiota, mikä ei, mikä molempia. Tänään taas haastattelu. Itse saan kutosen loppuviikosta.

    jope

  2. 2

    juha saari sanoo

    Tuo pahuus on parempi todenefekti kuin hyvyys koska se haastaa humanistisen lukijan maailmankuvan ja kun se vielä tiedetään historiallisesti todeksi niin parempi. Vaikkapa uusnatseille humanismilla olisi sama funktio, mutta ne ei anna itsessään lohjeta epäröintiä niin kun me humanistit jotka kipuillaan tään asian kanssa ja vielä nautitaan siitä että kokisimme olevamme tosia…

    Ja samahan se on kun Knaus kirjoittaa kärsimättömyydestään isänä, niin juuri se on sitä haastavaa osaa kirjasta; asioiden pitää ankkuroitua arkeen jotta taiteesta ei tule eskapismia. Minulle kaikki sellainen, mitä ei voi koetella omassa kokemuksessaan on eskapismia. Se ei siis tule teoksen laadusta sinänsä vaan siitä, miten teos avaa genreen tai muuhun jaotteluun katsomatta omaa todellisuuttani johon voin vielä sitten vaikuttaa niin valitessani!

    Minulle kävi Taisteluni kanssa sittenkin niin, että Knausin arvo on yksityiskohdissa, ei kokonaisuudessa. Ilman hätkähdyttävää yksityiskohtaa vaikkapa lapselle huutamisesta ja ravistelemisesta Knaus ei olisi sitä mitä on, ehkä ketään elämänkerturia kummempi. Se että hän paljastaa itseään yksityiskohdissa, on se juttu. Parisuhteensa syntymisen kuvaus on hieno sinänsä ei siinä mitään, mutta… Eikä vaimon psyykisen sairauden kuvauksessa ole mielestäni mitään hätkähdyttävää nyt kun sitä joka lehdessä paljastetaan milloin kenenkin toimesta. Knausin elämää se varmasti on häirinnyt ja sukua kiusannut mutta se ei tee kenestäkään hyvä tai huonoa kirjailijaa.

    Kirjan esseistiset purskahdukset ovat lopultakin innostavimipia… Ykkosen alun kuolemapohdinta on parasta mitä tähän asti olen näistä kahdesta osasta lukenut…

    Kyllä: se että koko teos tuntuu iholla johtuu yksityiskohtien hätkähdyttävyydestä! Kun ne poistaa, efekti katoaa.(Minulle valitettavasti nyt kävi niin, että aloin harppoa kakkostakin…)

    Kun mikään ei tunnu miltään mutta on kuitenkin säilytettävä ironinen ja älyllinen ote olemassaoloonsa, on välillä puhuttava fiktion ja faktan rajoista… (pelkkä eskapistinen eläytyminen kun olisi hieman varomatonta). Ehkä tässä on Knausin suosion syy… mene ja tiedä.

    t. juha

  3. 3

    Anonymous sanoo

    Juha, toisaalta…eikö oikeastaan kaikki muu kuin ehkä oman lapsen kasvattaminen ja hengissä pitäminen ja siihen littyvät velvollisuudet ole eräänlaista eskapismia? Knausin pakopaikka oli ihan varmasi tuo sarja johon hän paleni kirjoittamaan ”totta.” Minulle yksi eskapismin muoto on kirjallisuus. Se voi olla totta/”totta” että todellisuuteen ankkuroitunut taide on ehkä pitkällä aikavälillä sittenkin pysyvämpää tavaraa, yrittäähän se edes kertoa jotakin jostain todellisuudesta eikä ole ihan lähtökohtaisesti jo vain pelkkää aivopilvien huminaa. Tosin satuja ja tarinoitakin tarvitaan. Isänä tiedän sen oikein hyvin.

    jope

  4. 4

    juha saari sanoo

    Joo. Kyllä ihan silikkaa viihdettä tarvitaan. Se aidosti voimaistaa. Mites se Nelosen mainoslause teeveessä menikään? Satuja tarvitsee aikuinenkin. Mutta muistatko sitä kun yle oli pitkään lakossa ja näki vaan mainoskanavien ohjelmia. Ei sekään olisi hyvä.

    Maailma, jossa esitettäisiin vain Haneken elokuvia tai sitten vain toimintaelokuvia olisivat kummatkin helvettiä. Moninaisuus ja liike ääripäiden välillä on juuri sitä, mitä me ihmisinä olemme ja kaipaamme. Se on meidän itsemme kuva.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *