Elokuvatuttavuuksia

Kuten edellisessä merkinnässäni kerroin, olen katsellut tänä kesänä ahkerasti elokuvia. Enimmäkseen vanhoilta tutuilta mieliohjaajiltani, mutta myös uudemmilta tuttavuuksilta. Minulle uusista nimistä kiintoisimpia ovat belgialaiset Dardennen veljekset, Luc ja Jean-Pierre. Olin aikaisemmin nähnyt heiltä vain yhden leffan, La promesse, ja se kyllä tuntui oitis vaikuttavalta. Nyt kun olen laajemmin tutustunut Dardennen veljesten tuotantoon, pidän heitä aivan kärkitason eurooppalaisina elokuvantekijöinä.
Like muuten julkaisi hiljattain suomennoksena Luc Dardennen päiväkirjamerkintöihin perustuvan teoksen Kuviemme takaa. Sitäkin olen lueskellut. Kirja nostaa esiin monia tärkeitä kysymyksiä tyrkyttämättä niihin valmiita tai heppoisia vastauksia. Luc Dardennesta piirtyy kuva ohjelmallisena — mutta ei julistavana — elokuvantekijänä, joka haluaa että hänen teoksillaan on suurempaa merkitystä kuin antaa puolentoista tunnin (valheellinen) todellisuuspako nautinnonhaluisille kuluttajille. Elokuvia ei hänen mielestään tehdä pelkän tekemisen tai rahan ansaitsemisen vuoksi. Pitää olla myös sanottavaa. Sanomattakin on selvää, että Dardenne on moralisti. Niinhän kaikki merkittävät kirjailijat ja taiteentekijät ovat.
”Pahuutta on turha yrittää vangita mahdollisimman läheltä, tiukasti, keskeltä. Se ilmestyy vaivihkaa ja ilman syytä pitkään kestäneen, rajauksensa ylittäneen ja hankalasti erottuvan otoksen reunaan. Juuri sellaiseen epätarkoituksenmukaiseen näkymään ilmestyy epäinhimillinen inhimillisyys, ja vain silloin sen todellisuudesta voi saada jonkinlaisen käsityksen.”

Tätä blogimerkintää kuvittavat yllä Rosetta-elokuvan päähenkilön Èmilie Dequennen kasvot. Suosittelen kyseistä leffaa kaikille niille, jotka epäilevät realistisen yhteiskunnallisen elokuvan ilmaisuvoimaa. Rosetta kuuluu jälkimodernin maailman kurjalistoon, elää asuntovaunussa karavaanarileirissä. Hänelle yhteiskunta näyttäytyy sotatantereena, jossa on otettava paikkansa, vaikka muiden kustannuksella. Rosettaa ajaa pakahduttava halu selviytyä, elää ”normaalia elämää”, kuten hän itse sanoo. Mikä on hänen päämääräänsä? Ei sen hohdokkaampi kuin päästä vohvelikojun myyjäksi. Tällainen työ — jota parempiosaiset nuoret kutsuisivat paskaduuniksi — on Rosettalle asia, jonka edestä hän on valmis panemaan kaiken likoon. Voiko osattomuutta tämän konkreettisemmin ilmentää? Tavoitteeseensa päästäkseen Rosetta lopulta pettää ainoan ystävänsä, ainoan auttajansa. Se ei ole pahuutta. Se on epätoivoa. Èmilie Dequennen kasvot, olemus, kuvallinen läsnäolo ilmaisevat tämän epätoivon ja siihen kietoutuvan uhmakkaan tahdonvoiman pakahduttavasti. Luc Dardenne kirjoittaa päiväkirjassaan Rosettan taistelevan sitä vastaan, että katsoja alkaisi itkeä hänen puolestaan. Se on hyvin sanottu.
Dardennen veljekset eivät tee yhteiskunnallista elokuvaa osoittelevassa, ”oikeaa tietoisuutta” alleviivaavassa sävyssä. He eivät aseta riistäjiä ja riistettyjä suoraan toisiaan vastaan, eivätkä keskity kuvaamaan päähenkilöidensä sosiaalisen tietoisuuden kehittymistä. Rosettan maailmassa on pikemminkin olosuhteita kuin rakenteellisia voimia. Kaikki ovat omillaan, maailmaan heitettyjä. Useammassakin kohtauksessa toistuu asetelma, jossa yksi epätoivoinen ottaa paikan toiselta epätoivoiselta. Eivätkä työnantajat ole sikaria tupruttelevia porhoja, vaan rupisia pienyrittäjiä. Dardennen veljesten maailma muistuttaa jollain tasolla Arto Salmisen romaanien maailmaa, vaikka kerronnan sävyt ovatkin viitteellisempiä, hienovaraisempia. Rosettassa ei ole groteskia, satiiriksi kääntyvää toivottomuutta. Se elokuvallistaa väkevästi kokemuksen siitä, mitä on elää yhteiskunnan pohjalla ja rimpuilla ylöspäin, sokean päättäväisyyden vallassa.
Elokuvan lopussa on jonkinlainen sovitus, luultavasti. Dardennen veljekset onneksi jättävät tulkinnat katsojille. Meidän on selvitettävä itse, mitä olemme nähneet. Ja mitä näkemästämme ajattelemme. Näin toimii taide, joka kunnioittaa kokijansa älykkyyttä ja kauneuden tajua.
Kommentit
  1. 1

    Essi Kummu sanoo

    Katsoin viime keväänä Lukas Moodyssonin elokuvan Mammutti. Minua virkisti tuolloin kovasti Moodyssonin julistava moralismi. Tämän ruotsalaisen elokuvaohjaajan persoonaan ja esiintymiseen kuuluu moralisointi, jota itse kyllä jo nimittäisin saarnaamiseksi.

    Minusta tuollainen saarnaaminen on kaunista.

    Ja julistaminen myös.

    Mietinkin, mitä tarkoitat tuolla ”ohjelmallisella, mutta ei julistavalla”.

    Filosofiansa ja aatteensa tuntevalla tekijällä estetiikka ja ohjelma ovat mielestäni yksi ja sama.
    On hyvä julistaa! Olkoonkin, ettei se voi tai saa olla itsetarkoituksellista. Mutta ei hyvä proosa saati elokuva sellaiseen suostukaan. Lisää julistamista, sanon minä. Täällä vain kaikenlaista ymmärrellään.

  2. 2

    sanoo

    ”Mietinkin, mitä tarkoitat tuolla ”ohjelmallisella, mutta ei julistavalla”. ”

    Se liittyy tässä yhteydessä Dardennen veljesten elokuvakäsitykseen. He tietävät hyvin tarkasti mitä tekevät, heillä on hyvin vahva ja selkeä näkemys siitä, minkälaiset elokuvan tyylilliset ja kerronnalliset keinot ovat heidän mieleisiään ja mitkä eivät. Heillä on myös elokuvissaan tietty yhteiskunnallinen eli moralistinen kerrostuma. Näistä elementeistä koostuu tuo mitä sanoin ohjelmallisuudeksi.

    Heidän elokuvakäsitykseensä kuuluu, että mitään ei alleviivata, tuoda korostetusti esille tai ilmaista katsoja johdatellen tai manipuloiden. He luottavat katsojan kykyyn havaita itsenäisesti se, mikä on olennaista ja tärkeää. He pelaavat enemmän vivahteilla, sävyillä, vaivikaisuudella kuin suoraviivaisuudella, elokuvallisen sanoman auki kirjoittamisella.

    Tämä on tietysti paljolti myös temperamenttikysymys. Moodyssonilla on erilainen temperamentti, erilainen sanomisen polte kuin Dardennen veljeksillä.

    Olet oikeassa siinä että saarnaaminen on kaunista, ainakin jos sen tekee joku sellainen kuin Moodysson.

    Ja minullekin sopii se että enemmän julistamista. En pistä lainkaan pahakseni.

  3. 3

    sanoo

    No mutta mun on joka tapauksessa nyt pikimmiten löydettävä nämä Dardennen veljesten elokuvat, kiinnostuin siinä määrin.

    Mietin tuon kommentin kirjoittamisen jälkeen, tulinko saivarrelleeksi. Ja että kysymys on juuri tuosta sävyerosta.
    Ei mitä, vaan miten.

    Sävyt, niin. Niitäpä juuri parhaillani itsekin etsin ja tutkin. Astevaihteluita, nyansseja. Julkaisen juuri toisen romaanini ja parasta aikaa hahmottelen kolmatta.

    Minulle parhaat löydökset kuitenkin mitä sävyihin tulee ovat intuition ja alitajunnan tuotoksia, ne tunkevat varsinaisen kerronnan ohi ja todistavat että pulssi on – tietoisenkin tyylin, tai sen ja sen suosimisen ohi. Ja mikä voima onkaan niissä paikoissa joita halveksuu, välttää, ei halua.

    Mutta pidän tuosta vaivihkaisuuden ajatuksesta. Sehän on hellä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *