Elävät ja kuolleet

Muutin kesällä omakotitaloon, mutta vasta nyt olen saanut kirjani järjestykseen.

Osa kirjoista on olohuoneessa, osa työhuoneessa. Aikaisemmin ladoin kirjoja aakkosjärjestykseen, mutta luovuin tästä hankalasta käytännöstä. Nyt noudatan eräänlaista mentaalista karttaa, jossa sijoitan samanhenkisiä kirjailijoita toistensa läheisyyteen.
Lisäksi minulla on sellainen perusjako, että olohuoneen hyllyissä ovat kuolleiden kirjailijoiden ja työhuoneen hyllyissä elävien kirjailijoiden teokset.
Kuolleiden kirjailijoiden joukkoon olohuoneen puolelle on eksynyt myös joitakin eläviä. He ovat sellaisia, joita pidän ehtyneinä, joiden en odota enää julkaisevan merkittäviä teoksia. Kuulostaa julmalta, mutta tällainen on maailman laki.

En henno paljastaa, keitä eläviä suomalaisia olen sijoittanut kuolleiden keskuuteen. Ulkomaisista siellä ovat esimerkiksi Philip Roth ja V.S. Naipaul.

Hiljattain eräs elävistä, Norman Mailer, sattui kuolemaan. Sitten kun saan luetuksi hänen viimeiseksi jääneen kirjansa, Adolfin linnan, siirrän hänet Valhallaan muiden taistelunsa taistelleiden maailmankirjallisuuden sotureiden joukkoon.

Liekö tarpeellista edes sanoa, että kuolleille kirjailijoille varaamani hyllyt ovat ajattomampaa designia ja laadukkaammista materiaaleista valmistettuja. Elävien on tyytyminen kalseaan Ikea-kamaan.

Kommentit
  1. 1

    Manta sanoo

    ”Olohuoneeseen kuolleiden kirjailijoiden joukkoon on eksynyt myös joitakin eläviä.”

    Tarvittaisiinko taas pilkkuja apuun, ettei tule poliisilla asiaa Antiaikalaisen Kauhujen taloon…

    Et kai vain Salamaa ja Merta ole jo raahannut nilkoista olohuoneen puolelle? Voisin kuvitella, että niille olisi vielä käyttöä työhuoneenkin puolella.

  2. 2

    sanoo

    Juu, en ole tappanut kirjailijoita olohuoneeseeni eikä heitä ole sinne muutoinkaan kuollut, vaikka pilkutuksestani voisi niin päätellä.

    ”Meri on tärkeä, mutta kyllä Tuuriakin tarvitaan”, sanotaan erään elävän suomalaisen kirjailijan novellissa.

    Kyllä minäkin Merta tarvitsen. Ja tarvitsee ja on tarvinnut moni muukin näistä kotimaisista, jotka elävien kirjoissa kulkevat.

    Tarvitsen muuten monia näistä kuolleistakin, eläviäkin enemmän. Onneksi lukaalini ei ole niin iso ettenkö jaksaisi kipaista välillä olohuoneen puolella. Ei tässä ole kuin yksi seinä välissä.

    ”Elämän ja kuoleman raja, se on tässä. Minä menen, kiitos”. Muistinvarainen sitaatti erään toisen jykevän elävän suomalaisen kirjailijan proosasta. Tämän, joka jaksaa olla vihainen nuori mies vielä yli 75-vuotiaana.

  3. 3

    Manta sanoo

    Hmm, ikuinen vihainen nuori mies… ei tule kylmiltään mieleen sen ikäisistä kuin Paavo Haavikko ja Pentti Linkola.

    Ja sori vielä, ei ollut tarkoitus viisastella. Siivoa vain pois ekasta viestistäni pari ensimmäistä kappaletta (jos voit), kun ovat nyt tyhjän panttina. Kai se on niin, ettei näinä synkeinä syyspäivinä ole ollut vähään aikaan muuta fiilattavaa ja höylättävää kuin pilkut.

  4. 4

    sanoo

    Paavo Haavikkohan tämä vihainen nuori mies on, jota tarkoitin.

    Nyt on kello 1:08 ja olen juuri kotiutunut – muutakin kuin kansalaisluottamusta nauttineessa tilassa – NVL:n tilaisuudesta, jossa keskusteltiin Nylénin ja Hännikäisen esseekokoelmista. Siellä herätti keskustelua tämä ”vihaisen nuoren miehen” käsite, mutta siitä ei tällä kertaa enempää.

    Ihan ok, Manta, että nostit esiin tuon pilkutuksen. Sanasaivartelu on parasta mitä tiedän. Opiskeluaikanani valtio-opin professori Kari Palonen sanoi, ettei moderni politiikan tutkimus ole sen enempää kuin sanasaivartelua. Sama pätee kirjallisuuskeskusteluun.

  5. 5

    sanoo

    tommi

    oma kirjasto on kummallinen voimakeskus. luopuisin itse asiassa mistä tahansa muusta tavarasta, mutta en seiniä tapetoivista täysistä kirjahyllyistä. teos- tai nidelukua en luettelon puuttuessa osaa arvioida, mutta ehkä viisitoistatuhatta on lähellä totuutta.

    koska kirjoja tulee rajalliseen tilaan koko ajan lisää, niiden luokittelu luonnollisesti horjuu. tiedän suurinpiirtein mistä teoksesta mikin tieto tai asian selvitys on löydettävissä, mutta en sitä, mistä tuo kyseinen kirja löytyy.

    olen havainnut tämän luokittelusta piittaamaton järjestelmän hyödyllisyyden siinä, että jos en löydä etsimääni, lueskelen sitten sen, mikä käteen sattumoisin osuu.

    kaikkea en tietenkään ole lukenut, enkä aiokaan. mutta kirjavarasto on kuin kaivo; jo tietoisuus siitä, että vettä on tarpeen tullen saatavana, antaa kaivolle hirveän tärkeän merkityksen.

    kokoelmassani on suuria aukkoja, ja niiden täydentäminen edes osapuilleen olisi liian työlästä.

    se tapa, millä kirjastoni on kasvanut milloin minkin alan suuntaan, kuvastaa kiinnostukseni kohteita eri elämänkausina. itse asiassa vain matkakirjat, filosofia, kirjallisuudenhistoria, taidehistoria, sarjakuvat ja dekkarit ovat suhteellisen hyvin edustettuina. kaikki muu on olemassa enemmän tai vähemmän irrallisena kasvustona hyllyjä köynnöstämässä.

  6. 6

    sanoo

    ”kaikkea en tietenkään ole lukenut, enkä aiokaan. mutta kirjavarasto on kuin kaivo; jo tietoisuus siitä, että vettä on tarpeen tullen saatavana, antaa kaivolle hirveän tärkeän merkityksen.”

    Tämä pätee myös minuun ja omaan suhtautumiseeni. Vertauskuvat kaivosta ja vedestä ovat osuvia siinäkin mielessä, että on eräitä välttämättömyyksiä (kuten ruoka, vaatteet ym.) joita tarvitsemme puhtaasti elääksemme, mutta sitten on näitä toisenlaisia välttämättömyyksiä (kuten joillekin kirjat), joita tarvitsemme, että elämisellämme olisi jotakin mieltä.

  7. 7

    Etappisika sanoo

    Nyt kun Normie läksi niin et sentään joutunut avaamaan osastoa kolme kahden jo olemassaolevan (Elävät, Kuolleet) rinnalle: Alastomat ja kuolleet?

    Tämä luokitussysteemi Elävät/kuolleet on hyvä, koska sen logiikkaa ei oikein ulkopuolinen arvaa ainakaan heti. (Aakkostaminen on onneton tapa järjestää kirjat, se ei jostain syystä vain toimi ja on hankala.)

    Olen tuttavien kirjastoja kurkistellessani tullut ymmärtämään, että lähes jokaisella on joku oma luokitussysteeminsä – hauska on aina yrittää kirjahyllyjä katselemalla arvata mikä se punainen lanka kulloinkin on. Harvoin osuu oikeaan.

  8. 8

    sanoo

    Kuolema tekee kaikista alastomia. Normiekin on nyt esikoisromaaninsa nimen mukaisessa olotilassa.

    Tuttavien kirjastoissa olen joskus havainnut sellaisenkin ulottuvuuden, että tiettyjä kirjoja ei haluta pitää näkyvästi esillä, vaikka kaikesta päätellen niitä luetaan. Eräs Remeksen salafani piti johtavan trilleristimme teoksia ovellisessa alakaapissa. Näkösällä oli vain parasta maailmankirjallisuutta.

    Käsittääkseni myöskään tietyntyyppinen marxilainen ei olisi voinut 70-luvulla pitää näkösällä, sanokaamme vaikkapa Althusserin kirjoja, vaikka olisi niitä innokkaasti lukenut.

    Kirjasto on lukevan ihmisen ruumiin ja identiteetin jatke. Ei ole samantekevää mitä siellä esillä pidetään ja miten esillä pidettävät luokitellaan.

  9. 9

    Etappisika sanoo

    Kyllä.
    Tämä ulottuvuus onkin kiinnostava: ”kirjahylly merkkinä”. Ilman semioottisia käsitteellisiä apparaattejakin huomaa selvästi, että kirjahyllyllä ja sen sisällöllä on suomalaisessa kulttuurissa ainakin vielä suuri ilmaisuvoima. Se on osa ”julkista tilaa”, jonka tarkoituksena on osaltaan antaa asukkaista haluttu kuva. Ja sitten se ”privaatti” – Althusser, pornolehdet ja asento-oppaat pidetään makuuhuoneessa, Remes ehkä vessassa.
    Lukeneisuus, sivistys, mitä kaikkea merkityksiä tähän julkiseen puoleen sitten halutaankaan imeyttää ja edelleenvälittää, on kuitenkin aika delikaattia hommaa. Sama juttu kuin vaatetuksen kanssa: se on systeemi, jonka ulkopuolelle ei ole pääsyä. Siten esimerkiksi kirjahyllyn puuttuminen asunnosta (ja vielä erikseen sen toteaminen kävijöille) on kirjahyllyllisempää toimintaa kuin kirjahyllyn pitäminen.

  10. 11

    sanoo

    Sitten on vielä sellaiset kodit, joissa on kirjahylly, mutta ei siellä ensimmäistäkään kirjaa. Tai sitten vain muutama, pari isänpäivälahjaksi saatua paasilinnaa tai remestä, tuttavan ostama tervo, muutama utrio, hirvisaari tai jokin ulkomainen. Ehkä vielä isältä peritty Tuntematon sotilas ja vanha vihkiraamattu. Sitä aina miettii, mitä noilla muutamalla kirjalla tekee, miksi niiden pitää olla esillä, kun ne pikemminkin viestivät kirjallisuuden puutteesta kuin läsnäolosta kyseisessä kodissa.

    Ehkä ihmiset jostain kumman syystä kunnioittavat kirjoja niin etteivät tunge niitä kaapin pohjalle pois silmistä, vaikka eivät niille mitään järjellistä käyttöä elämässään keksisikään. Tämä tietysti kertoo siitä että kirjallisuutta arvostetaan suhteettoman paljon siihen nähden kuinka vähän sitä luetaan.

    Monessa urheilukodissa kirjahyllyn virkana on tietysti palkintokaappina toimiminen. Joskus takavuosina näin silloisen kotiseutuni maakuntalehden urheilusivulla useinkin henkilöjuttuja ansioituneesta hiihtomiehestä tai suunnistajasta (miehiä he aina olivat), joka oli kuvattu palkintokaappinsa edessä. Liekö tämä tällainen urheilujournalismin laji jo historiaa? Jotain groteskia oli siinä pokaalien, lautasten, mitalien ja lusikoiden säihkeessä. Että ihminen voikin tuntea niin aitoa ja paljasta ylpeyttä sellaisen roinan edessä poseeratessaan.

  11. 12

    Etappisika sanoo

    Kyllä tutkiva journalismi tuntee vastuunsa. Näin hiljattain jossain hiihtokuningas Eero ”Seefeld” Mäntyrannan haastattelun (70v.) ja mihinkäs muualle päivänsankari oli kuvassa istutettu kuin pokaali- ja viiriröykkiöiden katveeseen (oliko tosin vitriini eikä kirjahylly, en muista).

    Kirja on sisustuselementti. Pidemmälle ehtineissä läntisissä demokratioissa voi ostaa jo semmoista kirjanselkämyspaneelia, joka liimataan hyllynreunaan.

    Itse muistan ihailleeni laajaa sivistystä, kun olin nykyistä nuorempi, aina silloin kun tv:stä tuli Walt Disneyn ja Samu-Sirkan yhdessä juontama Joululähetys; tässä yhteydessä mietin että onkohan Walt-setä lukenut ne kaikki hienot nahkaselkäiset kirjat joita sillä oli toimistonsa seinä täynnä. Joskus sillä taisi olla joku niistä aukikin työpöydällä, ja sieltä putkahti Aku Ankka tai Nalle Puh tai joku muu eksistentialistinen sankari (”maailmaan ravisteltu”).

  12. 14

    Etappisika sanoo

    Tuo ravistelu oli hieman jälkilöylyä Juha Seppälän blogissa olleesta de Beauvoir-keskustelusta. Siellä keskustelu kääntyi kylläkin koskettelemaan eksistentialismin ja feminismin osalta sitä, ravisteliko de Beauvoiria Nelson Algren vai ei. Kirjoihin tietysti sekin liittyy.

  13. 15

    sanoo

    ”Siellä keskustelu kääntyi kylläkin koskettelemaan eksistentialismin ja feminismin osalta sitä, ravisteliko de Beauvoiria Nelson Algren vai ei.”

    Ihmisillä on paha tapa harhautua puhumaan siitä, mikä heitä oikeasti kiinnostaa.

  14. 16

    Etappisika sanoo

    Sivuhuomautus: onko klappia yleisesti noudatetun käytännön ja säännöstön välillä?

    Siis: de Beauvoiria/de Beauvoir’ta?

  15. 17

    Etappisika sanoo

    Jaa niin, kyllä siellä lopussa taitaa jonkinlainen ärrä patonginpurijankin suuontelossa vilahtaa. Siis sitten olisi de Beauvoiria ihan laillisesti.

    Ahlgren vastannee suomen Aalkreenia.

  16. 18

    sanoo

    kävin vuosia sitten ostamassa erään kuolinpesän kirjajäämistön. tilanahtaus oli uskomaton. kirjoja oli vähän joka paikassa. määrää kuvaa hyvin se, että kun olin kirjakasoja jo viikon lajitellut, löysin niiden alta flyygelin.

    osa kirjoista oli siististi pähkinäpuisissa kaapeissaan, mutta jossain vaiheessa tämä bibliomaani oli ilmeisesti joutunut käytännöllisen mahdottomuuden eteen, eikä enää voinut antaa kultaisen leikkauksen lain ruveta määräämään hyllylautojensa suhteita.

    puuttuvan hyllytilan vuoksi osa kirjoista oli järjestetty kahteen riviin niin, että takana olevat kirjanselät kurkistivat edessä olevien olan yli. kirjasto päättyi vihdoin enson pahvilaatikoihin, joista oli rakennettu se vihoviimeinen säilytysjärjestelmä seilaavalle kirjairtaimistolle.

    pienenä persoonallisena muistona tuosta diletantin ja autodidaktin kirjakodista pidän pientä routavuosien propagandakirjallisuuskokoelmaa, joka löytyi sen samaisen flyygelin sisältä.

  17. 19

    sanoo

    Etappisika: Aalkreeni on Alkreeni, mutta tuosta Sartreskan lopun r:n kuuluvuudesta tai kuulumattomuudesta en osaa antaa kovin valistunutta näkemystä.

    Meri: Kertomuksesi nosti väistämättäkin mieleeni Haavikon usein toistetun säkeenpätkän: ”kirjat, muutossa hankalat.”

  18. 20

    Etappisika sanoo

    Miten muuten Meri kävi, jouduitko palauttamaan flyygelin vai kuuluiko diiliin, ”kirjat ja niiden alla oleva irtain omaisuus”?

    Tuohon pesään saattaa kätkeytyä tarina suuresta inhimillisestä valintatilanteesta: vanhemmat ostavat lahjakkaalle lapselleen flyygelin ja kirjan; katsotaan onko lahjakkuus luonteeltaan kirjallista vai musikaalista. Vuodet vierivät, lapsi kasvaa, mutta lahjakkuus ei vain paljasta luonnettaan, lapsi sekä paukuttaa menemään tuntitolkulla hurmioituneena etydiä flyygelillä että ostelee ja lukee myös yhä enemmän ja enemmän kirjoja. Vanhemmat hiipuvat pois, ja nyt jo aikuinen lapsi lopulta huomaa sittenkin lahjakkuutensa viittaavan enemmän kirjallisuuden keräämisen suuntaan. Lopulta myös lapsen, nyt jo luonnollisesti vanhuuteensa edenneen, aika koittaa eikä häntä enää ole. Materiaalisena todisteena tapausten kulusta on vain taistelun hävinnyt flyygeli voittajiensa peittämänä.

    Olisi ollut myös aika sensaatio, jos flyygelin sisältä olisi löytynyt kirjojen lisäksi luurangonlaihaksi nälkiintynyt Matti-Juhani Koponen. Muttei sentään?

  19. 21

    sanoo

    Juu tuo muuttaminen on hankalaa, kun on kirjoja. Joitain on vieläkin Istanbulissa, vaikka muutimme sieltä jo viisitoista vuotta sitten.

    Minä järjestän kirjahyllyni aika huonosti. Yritän saada saman kirjailijan kirjat pysymään lähekkäin. Olisi kyllä mahtavaa,jos yksi huone olisi pelkkä kirjasto.

    Sitten myös myyn kylmästi kirpputorilla tai divareihin kirjoja, joihin olen kyllästynyt. Pystyn hyvin luopumaan kirjoista, en ole mikään keräilijä.

    Huomaan, että kirjoja tulee ostettua teemoittain. Nyt olen ostanut kaikkea kuolemaan liittyvää. Siis mm. Raittilaa & Syrjää ja Atwoodia. Ei dekkareita kuitenkaan 🙂 Ne ei kiinnosta enää lainkaan.

  20. 22

    sanoo

    tappinen

    en hennonnut ottaa flyygeliä mukaan. pelkäsin, että uusi emäntä olisi ollut sille järkytys. se oli selvästi käynyt läpi monta metamorfoosia eli metempsykoosia, kuten molly bloom sanoisi; lahjakkaan lapsen steinwaysta epävireiseksi lundiaksi. arvelen sen pääsevän seuraavassa elämässään postinkantajaksi – sen verran runsas kirjeenvaihto soittokoneiston vasaroihin oli kätketty. koposen ja vainajan? ehkei sentään.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *