Elän mielikuvitushahmojen keskellä

david foster wallace

Kun vedän henkeä romaania lukiessa, minulla on tapana silmäillä etuliepeestä kirjailijan naamakuvaa. Useimpiin romaaneihin sellainen painetaan, koska lukijoita kiinnostavat kasvot tekstin takana.

Tämä kasvojen kaipuu ei luonnollisesti rajoitu kirjailijan naamakuvan silmäilyyn, joka on pelkkä sivujuonne syvemmästä pyrkimyksestä luoda yhteys toiseen ihmistietoisuuteen. Luemme, jotta olisimme vähemmän yksinäisiä. Tai ainakin minä luen. On tietysti muitakin syitä, mutta tämä on eräs painavimmista. Lukijuuden suloisimpia illuusioita on kuvitelma siitä, että joku toinen on kirjoittanut tämän nimenomaisen tekstin juuri minulle.

Tekijyyteen kiinnittyminen ei akateemisessa katsannossa edusta erityisen sofistikoitunutta lukutapaa. Viimeistään uuskritiikki opetti ottamaan tekstin tulkinnassa etäisyyttä ulkokirjallisiin seikkoihin. Rohkenen kuitenkin epäillä, onko olemassa ihmisiä, jotka lukevat romaaneja tinkimättömän tekstilähtöisesti. Ainakaan itse en ole sellaisia kummajaisia tavannut.

”Jos romaanissa on ulkopuolinen kertoja, samastan hänet kirjailijaan”, eräs kollegani sanoi.

Samoin teen usein itsekin silloin kun luen vain omaksi huvikseni enkä valmistaudu kirjoittamaan teoksesta esseetä, kritiikkiä, analyysiä tai lausuntoa.

 

***

 

En yleensä samastu vahvasti romaanihenkilöihin, enkä pidä hyvän kirjan universaalina kriteerinä ”tunnistettavia, uskottavia” henkilöhahmoja.

Vladimir Nabokovin kerrotaan sanoneen, että sivistynyt lukija samastuu kirjailijaan eikä henkilöhahmoihin. Tunnen ajatuksen läheiseksi, mutta en pidä sen jyrkästä muotoilusta. Perinteisen karakterisoinnin toimivuus on tärkeää psykologista realismia edustavissa romaaneissa, ja se edellyttää, että lukija kokee pääsevänsä henkilöhahmojen nahkoihin.

Läheskään kaikki kertomakirjallisuus ei kuitenkaan nojaudu psykologiseen realismiin.

Masentavinta ”kirjakritiikkiä” on sellainen, jossa tyydytään epäsuorasti ilmoittamaan: ”Olisin halunnut lukea toisenlaisen kirjan.” Ei pidä vaatia Lydia Davisilta tai Leena Krohnilta samoja asioita kuin Alice Munrolta tai Raija Oraselta. Ei pidä moittia maksimalistia tiivistämisen puutteesta tai minimalistia ilmaisun niukkuudesta.

Eikä pidä kärttää huolellisesti pyöristettyjä henkilöhahmoja kirjailijalta, joka ei jaa psykologisen realismin ajatusta syvästä minuudesta.

Lukijana yritän hahmottaa kirjailijan esteettiset ja poeettiset pyrkimykset, jotta voisin ymmärtää, miksi hän kirjoittaa niin kuin kirjoittaa. Se ei tarkoita, että automaattisesti hyväksyisin hänen kerronnalliset ratkaisunsa tai pääsisin hänen kanssaan samalle taajuudelle kielen tasolla. Jotkut kirjailijat jäävät minulle vieraiksi, jotkut yhdentekeviksi. Joitakin vain satun inhoamaan.

Kirjoja on helppo haukkua heppoisin perustein tai pelkän haukkumisen vuoksi, mutta punnitun negatiivisen kritiikin kirjoittaminen vie aikaa ja voimia. Sen vuoksi luovuin hiljattain ajatuksesta arvioida blogissani Anthony Doerrin romaania Kaikki se valo jota emme näe, joka herätti minussa ristiriitaisia ja enimmäkseen kielteisiä ajatuksia.

 

***

 

Tim Parks kertoo New York Review of Booksin blogissaan kuvittelevansa romaaneja lukiessaan kirjailijalle persoonallisuuden, jolla ei välttämättä ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä hän ajattelee lukemastaan teoksesta.

Saatan nauttia kirjasta, vaikka suhtautuisin varauksellisesti tai jopa vihamielisesti henkilöön, jollaiseksi kirjailijan kuvittelen, tai saatan tuntea viehtymystä sekä kirjaan että kirjailijaan, mutta eri syistä.

Esimerkkinä ristiriitaisesta suhtautumisestaan Parks mainitsee Philip Rothin, joka kirjoitti yliampuvankin provokatiivisia romaaneja. Vaikka Rothin teokset herättävät Parksissa vastarintaa, hänen persoonansa synnyttää lämpimiä ajatuksia. Parks aistii itsensä täysillä likoon laittaneen kirjailijan hahmossa jopa haavoittuvuutta.

Kirjailijaan samastuminen askarrutti myös David Foster Wallacea, joka monissa teksteissään alleviivasi kirjallisuuden vuorovaikutuksellisuutta. Ei voi olla korkeampaa tai arvokkaampaa päämäärää kuin kahden ihmistietoisuuden kohtaaminen kirjailijan ja lukijan välillä. Wallace otti dialogisuuden sen verran vakavasti, että päätyi vastustamaan helppoa lukunautintoa, passiivista immersiota kerronnan maailmaan. Sielunkumppanuus edellytti sitä, että lukija on valmis näkemään vaivaa tullakseen palkituksi. Välitön tarpeiden tyydytys tuottaa nautintoa, mutta jää hetkelliseksi ja häilyväksi. Nautinnon edelle Wallace asetti lukemisen ilon, joka on syvempää ja kestävämpää, koska se on palkinto kirjailijan rinnalla kulkemisesta.

Postuumisti julkaistussa esseekokoelmassa Both Flesh and Not on teksti, jossa Wallace ruotii Edwin Williamsonin mammuttimaista Borges-elämäkertaa. Kyseisessä tekstissä Wallace korostaa kirjailijaan samastumisen illusorisuutta. Lukijat nostavat itselleen tärkeät kirjailijat jalustalle ja tuudittautuvat enemmän tai vähemmän tietoiseen harhakuvitelmaan, jossa kietoutuvat yhteen kirjailijan persoonallisuus, tyyli, pakkomielteet ja elämännäkemys.

Mutta kuten Wallace huomauttaa, kirjailijaelämäkertoja lukiessa syntyy usein pettymyksensekainen tunne siitä, että tämä ihminen ei ole sama, joka kirjoitti minulle niin tärkeät romaanit.

Samastuessamme kirjailijaan samastumme siis väistämättä fiktiohahmoon. Siinä ei silti ole mitään väärää. Kirjallisuuden maailma edustaa kuvitelmien valtakuntaa, jossa tunteet ja ajatukset voivat olla tosia, vaikka henkilöt niiden takana olisivat epätosia.

 

***

 

Voiko David Foster Wallacen henkilökohtaisen äänen erottaa hänen teoksissaan? Onko niissä tasoja, joissa narratiivi väistyy suoran vuorovaikutuksen tieltä?

Tätä pohtii kirjallisuudentutkija Toon Staes esseeantologiassa David Foster Wallace and ”The Long Thing”: New Essays on the Novels. Varmoja vastauksia ei tietenkään ole, mutta Staes tekee kiintoisan ehdotuksen: ehkä Infinite Jestissä esiintyvä haamu personoi omaan tekstiinsä upottautunutta kirjailijan hahmoa.

Staes ruotii myös sitä, kuinka kirjailijaan samastuminen vaikuttaa teosten vastaanottoon. Toisinaan tekijän ympärille syntyy niin vahvoja mielikuvia, että ne alkavat määrittää lukemista. Staes pitää Wallacea tässä mielessä riskitapauksena, koska hän toi korostetusti esiin kirjallista eetostaan ja kirjallis-filosofisia lähtökohtiaan.

Television ja fiktion suhdetta käsittelevässä esseessä ”E Unibus Pluram” ja Larry McCafferyn haastattelussa Wallace paalutti kaunokirjallisuuden moraalisia ja kommunikatiivisia ulottuvuuksia koskevat korkealentoiset periaatteensa niin vahvoin äänenpainoin, että ne puskevat tavalla tai toisella läpi melkein kaikista tutkijoiden, kriitikoiden ja DFW-entusiastien esittämistä tulkinnoista. Näin Wallacen tuotannon ympärille on syntynyt eräänlainen pyhyyden painolasti.

Liian voimakas kirjailijaan samastuminen tuottaa lopulta irvikuvan ainutkertaisesta nerosta tai oikeamielisestä sankarista. Molemmat ovat vastenmielisiä ja elämälle vieraita.

 

PS

 

Elokuussa ilmestyy Savukeitaan kustantama esseeantologia Mitä David Foster Wallace tarkoittaa. Se ei ehkä paini samassa sarjassa David Foster Wallace and ”The Long Thing” -teoksen kanssa, mutta tavoittaa varmasti suomenkieliset lukijat paremmin.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Tekijästä on vaikea sanoa mitään sanomatta jollain tavoin liikaa mutta jos sen kieltää sanoo silloinkin liikaa. Itse olen tavoitellut rattkaisua paradoksiin antamalla lukukokemukselle nimen synteettinen maisema. Uskon että me haemme sitä eläytyessämme teksteihin. Siis sitä että ymmärrämme tarpeeksi saadaksemme mielekkään kokemuksen. Esimerkiksi Beckett mielestäni koettelee tämän maiseman rajoja. Oletamme tässä maisemassa aina semanttisen agentin jonka hahmoon tekijyyskin sotkeutuu. Sitä paitsi: miksi tekijällä ei voisi leikkiä kuin millä muulla tahansa maiseman osalla? Minusta tuo tekijyyden ”tabu” tulee jostain metafysiikan tarpeesta vaikka postfilosofia kovasti yritti juuri metafysiikkaa kieltää. Nimeämättömän tarpeesta. Tekijä on liian maallinen entiteetti. Se että teksti syntyy tekstistä on jotenkin vapauttava ja rajattomuuteen kohottava mielle. Ainetta pakoon henkeä päin. Tekijättömyys on/oli metafysiikan huomaamatonta paluuta.

  2. 3

    tommimelender sanoo

    Foucault sanoi jotenkin niin, että kirjailijan hahmo on tekstissä poissaoleva isä, johon vetoamalla pysäytetään merkitysten vapaa leviäminen.

    Eli toisin sanoen kyse oli hierarkioiden purkamisesta. Oletus tietysti oli että tekijä-isä edustaa vallan ja systeemin kieltä ja hänestä on päästävä emansipaation nimissä eroon, jotta teksti ei enää pönkittäisi valtaa ja systeemiä.

    Tällainen vapautumisen eetos tuntuu vähän jo tuhnunhajuiselta.

    Mutta jos lasketaan poliittisen idealismin (tai dogmatismin) astetta ja lähdetään siitä kaikin puolin mielekkäästä ajatuksesta, että tekijän kuolema on lukijan syntymä, niin sehän sallii myös erilaiset leikittelyt tekijyydellä ja tekijän hahmolla, kuten, Juha Saari, kommentissasi vihjaat, mikäli oikein ymmärsin.

    Wallace suhtautui tunnetusti varsin skeptisesti 60-lukulaisen radikalismin perintöön. Tekijän kuolemasta hän totesi, että se voi tarkoittaa monia asioita, mutta ei kuitenkaan sitä, että tekstit tupsahtaisivat maailmaan tyhjästä. Arvostettavan käytännönläheinen suhtautumistapa.

  3. 5

    sanoo

    Olikos tekijyyskuolemassa merkitystä esim. sukupuolella? Hyväksyttiinkö naistekijä miestä mieluummin? Onko sinulla Tommi ajatusta tai tietoa tästä? Tai mikäli tekijällä oli selkeä radikaali deologinen agenda, tarvitsiko hänen silloin kuolla? Jos tällä ei ollut väliä, ajattelisin että ajatusleIkkini metafysiikan ja romantiikan itsepintaisuudesta saa enemmän uskottavuutta. Ajattelen myös että merkitysten vapaan leviämiämisen (sinänsä tietenkin tärkeä) aate saa energiansa halusta eläytyä vapauteen sinänsä. Romanttisesta affektista. Siis samaan tapaan miten Hume eettiset valinnat näki. Tässä mielessä nämä tekijä(isän?)tappajat omasivat romanttisen flown seikkaillessaan tekstissään. (Tätä heitän nyt ihan vaistolla perustamatta mihinkään tietämykseen.)

  4. 6

    jope sanoo

    Aikaisemminkin tästä kirjoitettu – tämä juttu oli varma touche mun kohdalla: olen tekijäkeskeinen lukija ilman muuta. Luen minulle merkittävimmissä kirjoissa nimenomaan tekijää, hänen ajatuksiaan ja/tai kehittyviä, kasvavia, muuttuvia ajatuksiaan ajassa. Romaani on tekijän ajatus ensisijaisesti, ei hahmojen tilanteita ja kuvioita. Ei niinkään että tekijä ripustaa ajatuksensa hahmoihin, tarinoihin, mutta kirjan kokonaisuus on nimenoaan tekijän yritys sanoa jotain, itselleen, minulle, muille. Totta kai on vaarana että lukija alkaa mystifoimaan tekijää…vai onko sittenkään; ei ole, jos ei ajattele elämää ja lukemisiaan minään kesäyliopistokurssina, josta pitää suoriutua akateemisesti. Taidanpa iloisesti mystifoida kourallista tekijäjoukkoa jatkossakin. Olen onnistunut tuntemaan jopa suurta persoonaan kohdistuvaa kiitollisuutta luettuani tiettyjä tekijöitä. Siitä syntyy silloin ilman muuta jonkinlainen kuvitteellinen intimiteetti (oli se totta eli ei) ja silloin sitä voi löytää itsensä vaikkapa You Tubesta katselemassa kirjailijahaastatteluja ( ! ), ja todellakin, pitämään tekijää ”velipuolenaan” ja niin joskus silloinkin, kun omat ajatukset ovat täysin vastakkaisia kuin tekijän kirjassaan ilmaisemat, tai ne jotka on sinne itse sisään lukenut.
    Eli tuottakoon kirjailijat vain ja nimenomaan ”yhteistä vaivaa” lukijoille, nuo DFW:n ajatukset olivat muuten erittäin lukijaa kunnioittavia. Sanoisin siis ettei sen enempää tekijä kuin lukijakaan ole kuollut. Romaanin hahmot ovat kuviteltuja olentoja ( ja niitä ei pidä sekoittaa kirjailijaan eikä tulkitsevaan lukijaankaan) mutta sekä tekijä että lukija ovat totta. Jos kirjaa ajattelee tekijän
    a j a t u k s e n a, niin silloinhan on juuri näin: ajatus liikkuu noiden kahden pisteen välillä. Hahmot ovat siinä joskus tarpeellisia mutta eivät aina.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *