Elämäni suurimpia romaaneja

Jokaisella lienee erityiset kirjansa. Minulle erityisistä erityisimpiä on Veijo Meren Peiliin piirretty nainen. Otava on julkaissut siitä uuden painoksen, mistä suuret kiitokset. Olen lukenut puhki kaksi yksilöä kyseistä romaania, joten uusi painotuore laitos tulee tarpeeseen.

Entä miksi Peiliin piiretty nainen on minulle niin tärkeä? Ei se ole objektiivisesti ajatellen Meren paras romaani, mutta se on kolahtanut minuun eniten. Se toi minut takaisin kirjallisuuden pariin harhailtuani useita vuosia tuuliajolla yhteiskuntatieteen myrskyisillä vesillä.

Julkaisin parikymppisenä ensimmäisen runokokoelmani. Toinenkin oli työn alla, mutta sitten – hupsis – lumous yhtäkkiä haihtui. Etäännyin kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta vuosikausiksi, vaihdoin kirjallisuustieteen valtio-oppiin. Häpeällistä myöntää, mutta halusin politiikan tutkijaksi.

Joskus 1990-luvun lopulla tartuin sattumalta Peiliin piirrettyyn naiseen. Veijo Meren proosa imaisi minut siltä istumalta takaisin kirjallisuuden pariin.

Sekin lienee tässä yhteydessä syytä paljastaa, että hauskimpia kirjallisia muistojani on se, kun hontelona esikoisrunoilijana tapasin Veijo Meren WSOY:n pippaloissa. Tungos oli helvetinmoinen, kaikkialla vilahteli tunnettuja kirjallisia vaikuttajia. Katselin menoa hämilläni enkä uskaltanut mennä juttelemaan kenellekään.

Veijo Meri ilmestyi jostain käsi ojossa ja kertoi lukeneensa päivän Helsingin Sanomista kokoelmani arvostelun: ”Mä olen muuten Veijo Meri.” Hän oli eloisa, puhui paljon ja piti puhuessaan välillä silmiä kiinni. Kun kerroin opiskelevani kirjallisuustiedettä, hän kysyi, luetteko te kaikki sitä Derridaa. Sanoin, että jotkut lukevat, mutta eivät kaikki, mikä pitikin paikkansa. Meri tunnusti, ettei pysty lukemaan Derridaa. ”Jos mä yritän, mulla alkaa koskea tähän”, hän sanoi ja näytti ohimoaan.

Kierreltyäni väentungoksessa palasin vielä hetkeksi Veijo Meren seuraan. Hän istui rauhallisessa sopessa Aimo Kanervan kanssa. ”Tää on Aimo Kanerva”, hän esitteli. Sanoin Kanervalle, että olen nähnyt hänen töitään televisiossa, mikä pitikin paikkansa, koska taiteilijasta oli vastikään esitetty televisiodokumentti.

Kanervan naamasta paistoi, ettei hän pitänyt kommenttiani suuressa arvossa. Jätin herrat turisemaan keskenään. Poistuin niistä kemuista ja pian sen jälkeen poistuin myös kirjallisista piireistä, pitkäksi pitkäksi ajaksi.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Vitsi. Nyt innostuin tästä kirjoituksesta niin paljon, että käytän lakisääteisen kahvitaukoni kommentointiin (kun en koskaan muutenkaan juo kahvia töissä).

    Siis. On vaikeaa nimetä yhtä tai kahta merkittävää kaunokirjallista teosta, kun niitä on niin monta. Mutta yksi mahtava on tämä Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina. 70-luvulla olin liian nuori ymmärtääkseni siitä aiheutunutta kohua. Luin sen joskus parikymppisenä ensimmäisen kerran ja tykkäsin hirveesti. No sitten nelikymppisenä se kolahti uudelleen ja olen tyrkyttänyt sitä kaikille miehille, että lukekaa nyt ihmeessä jos haluatte naisesta jotain ymmärtää. Nyt en voi suoraan siteerata, mutta aivan mahtava on esim. se kohta, jossa mies mitätöi naisen palkkatyön. ”Pyh, yhdellä grafiikanlehdellä ansaitsen yhtä paljon kuin sinä koko kuukauden aikana.” Haa- sukupuolten välinen sota parhaimmillaan. Just tollasta se on!

    (Pieni keskeytys tuli kahvitaukoon, kun puhelin soi.)

    Ja sitten tuosta politiikasta. Politiikka on ihan omituista touhua. Kärsin kunnallisjärjestön ja piirijärjestön kevätkokouksissa, ihan älytöntä ajanhukkaa. Ja kumminkin niissä pitää käydä ”näyttäytymässä”. Ja sitten kärsin siitä, että haluan olla oma itseni, mutta huomaan että lipevyydellä ja imelyydellä pärjää epäreilun hyvin. En kestä sellaista, joka ei ole aitoa, mutta narsistinen huomio vetoaa joihinkin… En tiiä. Ja sitten kun ajattelen, että lopetan koko touhun, niin tulee ne pahimmat ÄIJÄT mieleen ja kummasti saa taas potkua ja energiaa. Että ihan niiden kiusaksi jatkan. Jos Miina Sillanpää ja Hilja Pärssinen ovat pilkan kestäneet, niin kai minäkin sitten!

  2. 2

    sanoo

    Olen minäkin Tikkasta lukenut, mutta en Märtaa vaan Henrikiä. Olisiko tämäkin esimerkki siitä sukupuolten välisestä sodasta, asemien ottamisesta siinä?

    Olen päätynyt HT:n kirjoihin toisten kirjojen kautta, kuten usein käy. HT:n asema suomalaisessa kirjallisuudessa on sellainen, että miesprosaistin on vaikea olla jossain vaiheessa häntä lukematta.

    MT taas on tästä positiosta nähden syrjemmässä, ”siis tämä joka kirjoitti sen kohutun, mikä sen nimi nyt olikaan, no sen Vuosisadan rakkaustarinan…” Jos kirjallinen viiteryhmäni olisi toinen, jos olisin sosiaalistunut kotimaiseen kirjallisuuteen eri tavalla kuin olen, varmaan MT olisi voinut olla minulle relevantimpi valinta kuin HT.

    Pitkät ketjut vaikuttavat siihen, kuka lukee mitäkin ja mitä jättää lukematta. Näin se vaan menee.

    Politiikasta minulla on vain teoriapuolen tuntumaa ja kokemusta. Mutta kai se on tuota bismarckilaista mahdollisuuksien taitoa, että osaa pärjätä lipevyydellä, imelyydellä sun muulla.

    Nykyisessä henkisesti alikehittyneessä lööppijulkisuuden maailmassa poliitikot tämä mahdollisuuksien taito saa uudenlaista sisältöä, se ei ehkä ole enää niin paljon vanhaa juntta- ja kabinettimanoveerausta vaan entistä enemmän julkisuusvetoista imagonrakennusta.

    Uudessa Journalistissa Seiskan juorutoimittaja sanoo, että ”minä en ikipäivänä kirjoittaisi juttua eduskunnan täysistunnosta, ellei Merikukka Forsius olisi siellä rinnat paljaina.”

    Ja sitten on vielä näitä vakavasti otettavina journalisteina itseään pitäviä, joiden mielestä on pelkästään komeaa, että hymyt, seiskat ja ohoot saavat linjata yhä enemmän poliittista journalismia ja politiikan agendaa.

    Kaikenlainen taivastelu, päivittely, juoruilu ja hurskastelu juhlii nykypäivänä mediassa, ja tolvanat kuvittelevat näiden ilmiöiden edustavan kriittistä, kuvia kumartamatonta journalismia. Mediatalot tekevät rahaa, kansa saa mehukkaita lööppejä reposteltavakseen.

    Tietysti nuo mainitsemasi kunnallis- ja piirijärjestöjen kokoukset ovat siinä mielessä otollisessa julkisuuskatveessa, että eivätköhän niissä politiikan vanhat pahat tavat ole edelleen voimissaan.

  3. 3

    Susanna Iivonen-Pekesen sanoo

    Niin. Minä olen lukenut sekä HT:n että MT:n kirjoja. Olisko tässä taas voimassa se vanha sanonta, että miehet ei hirveesti lue naisten kirjoittamia kirjoja? Vai onko ihan ”seksistinen” ajatus?

  4. 4

    sanoo

    Ei, ei tuo ole yhtään turha sanonta, vaan siinä on vinha perä.

    Vladimir Nabokov sanoi joskus, että kaikki miehet ovat lukijoina homoseksuaaleja eli lukevat vain toisten miesten kirjoittamia kirjoja. Tämä pitää käsittääkseni edelleen paikkansa, valitettavasti.

    Naiset toimivat avarakatseisemmin. Tässäkin asiassa.

  5. 5

    sanoo

    Parempi sana lienee (ranskalaisten) naistutkijoiden käyttämä ”homososiaalisuus”. Viitaten edelliseen.

    Minä olen toteuttanut unelmani ja valmistun pian maisteriksi myös kirjallisuudesta (sen valtio-opin ohella). Henk. kohtaiset unelmat pitää toteuttaa, vaikkei niitä ole koskaan mikään urakiilto silmissä suunniteltu.

  6. 6

    sanoo

    Juu, olisi parempi sana. Mutta Nabokov ei sitä tuntenut, koska naistutkijat eivät olleet sitä vielä silloin keksineet.

    Taannoinhan ulkoministeri Ilkka Kanervan ja miespuolisten politiikan toimittajien kuherruskautta seliteltiin homososiaalisuudella. Ike kaveerasi, toimittajat ylistivät Ikeä ulkoministerinä.

    Jotenkin se homososiaalisuus katosi, kun nämä tekstiviestit tulivat julki.

  7. 8

    Anonymous sanoo

    Tuo oli kaunis ja tunnustuksellinen kertomus. Siitä voi lukea muutamiakin piiloisia jännitteitä. Mutta Meri, niin itsekin jossain yhteydessä jouduin huomaamaan mikä ällistyttävä olento ja tyylikäs henkilö hän on. Romaaneista en sitten kyllä onnistunut pitämään. Varsinkin nyt tämä puheenalainen, siitä jäi mieleen vain miten joku autokuski näyttää jossain huvilalla valokuvaa miten kaunis hänen vaimonsa on. Näytön kohde reflektoi, että nainen on tavallisen ellei arkisen näköinen. Toivon että muistan väärin. Meren asiaproosa kuten se on koottu Julmaan prinsessaan ja kirjaan Tätä mieltä on kyllä mainio, siinä on moni asia sanottu ensimmäistä kertaa, kun on sitten muuttunut vakiintuneeksi totuudeksi. Ja tyyli on ihailtavan vähäeleinen, imevä mutta asiallinen. Niihin sopii palailla. Mutta ymmärrän ilmiön: romaani jonka kautta palaa kertovan kirjallisuuden maailmaan. Itselläni samaa tehtävää palveli Mauriacin Käärmesolmu.

  8. 9

    sanoo

    Anonyymi:

    Osittain kyllä muistat väärin.

    Tuo kohta menee romaanissa niin, että taksikuski kuljettaa kirjailijaa ja insinööriä. Kyyditettävät poikkeavat insinöörin kotiin hakemaan olutkoria ja muita tykötarpeita saunareissua varten. Sitten kun ollaan taas tien päällä, kirjailija vilauttaa insinöörin vaimon kehystettyä valokuvaa, jonka on salaa kaapannut asunnosta mukaan. Insinööri hätkähtää, ja kirjailija tietysti sanoo jotain siihen suuntaan, että sinulla on kaunis vaimo. Kirjailija vilauttaa kuvaa taksikuskillekin, joka ei sano siitä mitään, tuumii vain itsekseen että vaalea tavallisen näköinen nainen siinä vain on.

    Tuo on yksi romaanin lukemattomista episodeista, jossa kaikki sanottava ja merkitykset kehystetään tarinanpalasen sisään. Lukija voi nähdä tihentymiä ja yhteyksiä, missä osaa ja haluaa niitä nähdä. Peiliin piirretty nainen on samaan aikaan täyteen ja avoimeksi kirjoitettu romaani, omalla tavallaan myös ei-romaanimainen, elokuvallinen. On siinä jotain sammumatonta, siinä kirjassa.

    Minäkin olen Meren asiaproosan, kuten fiktiivisenkin, ihailija.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *